Taas koittaa se aika vuodesta, kun blogimme nimessäkin mainitut "plarit" eli käsikirjoitukset alkavat pudota hiljalleen pois ja repliikit pysyvät (kangerrellen) pääkopassa. Harjoitukset etenevät kovaa vauhtia vielä seuraavan kuukauden, jonka jälkeen saamme enemmän tai vähemmän ansaitun hengähtystauon ennen hermoja raastavaa loppurutistusta. Heinäkuun 17. päivään on pitkä aika, mutta harjoituksissa puhutaan "eihän siihen ole enää kuin..."-tyylillä.
Kaksi kesää sitten saimme käsiimme käsikirjoituksen, jota oli Suomessa esitetty aiemmin vain kerran ennen meitä. Kertomus maailman legendaarisimmasta liikkuvasta aluksesta, Titanicista. Kaikki varmasti tietää, miten tarina alkoi ja päättyi, mutta kaikki eivät välttämättä tiedä mitä tarinan aikana tapahtui, mistä syystä tai syistä laiva lopulta upposi, jne. Kiinnostavaa on myös se, miten näyttelijä valmistautuu, tuottaa sekä lopuksi hyvästelee tämänlaisen teoksen, mikä on alusta loppuun silkkaa tositarinaa fantasian jäädessä murto-osaan. Käytännössä jokaiselle henkilölle pohja on jo luotu.
Kaikki eivät välttämättä tiedä, että tragedian tuottaminen on huomattavasti helpompaa kuin hulvattoman komedian. Esimerkkinä mainittakoon juuri Titanic ja ensi-iltaan heinäkuussa tuleva The Boy Friend. Teoksien luonteiden ero on kuin yöllä ja päivällä. Titanicia tehdessä oli helppoa uppoutua suureen suruun, koska omasta elämästä on helppo etsiä se kaikista suurin suru, jonka on kohdannut. Sen tunteen voimalla oli helppoa surra, jopa itkeä. Näin jälkikäteen kun ajattelen, Titanic oli ainakin itselleni jopa terapeuttinen kokemus, koska oli paljon asioita, mitkä olivat jääneet itsenäisesti käsittelemättä loppuun. Tuollaisessa teoksessa roolihahmo ja näyttelijä kun kulkee mielestäni koko projektin ajan, myös teatterin ulkopuolella käsi kädessä ja kuuntelevat ja auttavat toinen toisiaan - mikä on muuten vallan eriskummallinen juttu...
Toinen juttu on sitten taas komedia. Edellisessä kappaleessa viittasin suurimman surun löytämiseen, mutta ainakin itselleni merkittävimmän positiivisen tunteen löytäminen tuntuu lähes mahdottomalta, koska niitä on niin monia. Ihmisillä on niin monia asioita mitkä tekee iloiseksi ja onnelliseksi eikä niitä voi oikein vertailla keskenään, toisin kuin surullisia tunteita. Juuri tämä tekee komedian työstämisestä todella vaikeaa, koska ei ole varsinaista "pomminvarmaa" pohjaa (tunnetta) sille, että jaksat hymyillä ja naurattaa, olla yltiöpositiivinen yleisön edessä 2-3 tuntia putkeen. Se on sekä fyysisesti, että henkisesti todella raastavaa. Kun vielä ajatellaan, että samaa tekstiä jauhetaan harjoitukset mukaan lukien lähes 8 kuukautta putkeen niin vitsien hauskuus alkaa turtua ennemmin tai myöhemmin.
Mielestäni suurin voimavara komediaa tehdessä on jokaisen näytöksen uusi yleisö. Uusi yleisö kun ei ole kuullut tai nähnyt näitä 8 kuukautta jauhettuja kommelluksia aiemmin. Se onkin mielestäni komedian suola, kun voit kertoa katsojille ratkiriemukkaan jutun kuin olisit juuri keksinyt sen. Komediaa tehdessä onkin huomattavan tärkeää muistaa eräs näyttelijän nyrkkisääntö: Jokainen näytös on ensi-ilta.
Tulehan Sinäkin katsomaan heinäkuun 17. päivä alkaen kuinka suoriudumme tästä haastavasta, mutta kasvattavasta ja palkitsevasta kokemuksesta ja toivon mukaan Sinäkin löydät aihetta hymylle ja riemulle. Varsinkin kun suomalaiset tuppaa olemaan vähän melankolista kansaa... :)
- Samuli -
