"Näyttämö on valmis, astukaa sille"

On aurinkoinen kesäilta Ypäjällä, keskiviikko 15.6. Musiikkiteatterin mäki on hiljennyt, ei ketään enää missään? Arttu sentään tallustelee näyttämöllä. Mitä mahtaa mies miettiä? Temmon taas kerran ja vielä kerran tarpeelliset työkalut esiin ja yhdessä naulaamme kapakan takuisen peittokankaan paikoilleen. Tovin istumme lysyssä katsomon etupenkillä, katselemme näyttämöä ja jutustelemme niitä näitä. Ei maar, jos lähtis sentään tänäänkin syömään, sanoo Arttu ja ojentaudumme ja keräilemme työkalut sisään, lukitsemme ovat ja se on moro huomiseen. Kylä näin o!

Matkalla kotiin ajatus tavoittaa avoimista ongelmista aktuaalisimman, päivällä näin työkaluja maassa orkesterikatoksen kulmilla, josko ne ovat siellä vieläkin. Kieppaan takaisin ja siellähän ne. Avaan ovet, keräilen työkalut talteen, suljen ovet ja istahdan taas kerran katsomon etupenkille, siihen oikeaan kulmaan, jossa useinkin päivisin ehtiessäni lymyilen. Laskee päivä, ilta alkaa tummua yöksi, näyttämö on jo hämyisässä varjossa. Katselen yli kahden kuukauden raatamisen tuloksia. Silmät poimivat paikkoja, mieli muistaa, miten tuotakin väännettiin. Annan katseen vaeltaa leppeästi läpi laajan näyttämömme. Yhä iskee muutama epäkohta ja puute silmään ja ajatus karkaa työlistaan. Vaan ei enää jaksa, ei tänään. Annan sen itselleni anteeksi ja levähdän tavoittelemaan näyttämön tuntoja.

Illalla vielä rauhaisa, päivän puuhista uupunut ja unelias.  Nyt yön myötä se havahtuu, tärähtää, ravistaa itseään, tunnustelee oloaan ja alkaa odottaa. Se tutkaa taivasta, aistii sateen uhan ja tiivistää itseään. Se on nyt hereillä, hioo valppauttaan kirkkaammaksi, se antaa kasvavan odotuksen hiljaa vallata itsensä, paikka paikalta, Higginsin yläkerrasta alas kirjastoon, yhä alemmas Ascot-pylvään juurelle, siitä ylös kaarimuurin päälle ja huimalla loikalla yli kuivettuneiden puiden vuorien huipuille, jotka yhä hapuilevat ontologisissa ajatuksissaan identiteettejään etsien.

Se odottaa teitä te laulavat, soittavat, tanssivat, näyttelevät teatterilaisemme. Se odottaa katsojia, jotka se teidän kanssanne haluaa temmata teatterin taikaan, todellisuutta suurempaan toteen. Se jarruttaa odotustaan, nauttii kivusta, jota odotus aiheuttaa, kivusta, joka räjähtää ensi-illan kiihkoon. Näyttämö on valmis, astukaa sille. Nöyrinä, rohkeina, ylpeinä!

- Arto Vainio - 

 

 Kuva: Arttu Malin

Kuuluvuutta ja näkyvyyttä

Kuten aiempinakin vuosina, tänäkin vuonna teatterillamme on käytössä melkoinen määrä tekniikkaa. Äänikalustoa on melkoisesti ja sen kasailusta ja ohjelmoinnista saisi aivan erillisen tekstin aikaiseksi, joten tyydyn vain lisäämään tähän kuvan orkesterikatoksen nurkalta.

Valokalustoakin on kesäteatterimittapuulla melkoisesti. Sen kasaamisesta, ohjelmoinnista ja valosuunnittelusta vastaavana sanon vain sen että näin alkukesällä suuri osa valoteknikon työstä tehdään öisin. Esityksiemme aikana yleisö ei välttämättä havaitse valoja lainkaan, ellei sitten satu sateinen ilta, mutta kyllä niitä on hyvä olla tasapainottamassa auringon valoa ja tuomassa näyttelijöiden kasvoja esiin. Koska te rakkaat lukijat ette pääse nauttimaan valoistamme täysin esityksissämme, ajattelin lisätä tänne blogiin muutaman kuvan josta keinovalon määrä näkyy ja samalla saatte käsityksen lavastuksestamme.

Kaikki kuvat: ©Arttu Malin

   -  Arttu

Tekijät Esityksen Takana 13: Asko Vainio

Tekijät Esityksen Takana 13

Asko Vainio

          Askon ura Ypäjän Musiikkiteatterissa alkoi vuoden 1990 syksystä, jolloin alkoi Viulunsoittaja Katolla -musikaalin harjoitukset ja siitä lähtien Asko on ollut keskeytyksettä lavalla tähän päivään saakka. Lempinimiä Askolla ei montaa ole, mutta nuorena häntä sanottiin pienen kokonsa vuoksi Vähävainioksi ja muutamat teatterilaiset kutsuvat häntä leikillisesti Äsköksi, mikä viittaa hänen lieviin hankaluuksiinsa sanoa Äni ja Fränk Annie Mestariampujan harjoituskaudella vuonna 2009.

          Alusta asti Askolla on ollut valtava palo päästä lavalle esiintymään ja harrastamaan yhdessä tuttujen ihmisten kanssa. Nyttemmin muutamat noista tutuista ovat hänelle hyvin läheisiä ystäviä ja ompa heistä muutamilla yhteinen teatterin ulkopuolinen harrastuskin: linnut. Eikä tässä siis tarkoiteta Hitchcockin elokuvaa vaan lintujen bongaamista ja rengastamista. Muu teatterin ulkopuolinen aika Askolla kuluu puutarhaa ja pihaa hoitaessa ja Mailin ja Viiru-kissan kanssa lenkkeillessä.

          Kypsemmällä iällä “ukkoontunut” Asko on erityisen iloinen siitä, että sai paremman puoliskonsa Maili Sillanpään houkuteltua mukaan teatterin toimintaan, joka kuitenkin nielee harjoituksineen, esityksineen ja lavastetöineen suuren osan Askon ajasta. Tämän vuoden teoksessa hän esittää kapakoitsija Georgea ja Lordi Boxingtonia. Näyttelemiseen Asko kuitenkin pureutuu vain sen ajan, mikä lavasteiden rakentamiselta jää.

          Tärkeimmiksi asioiksi teatterin harrastamisessa Asko nimeää uskalluksen, luottamuksen itseen ja luottamuksen kanssanäyttelijöihin ja ohjaajiin. Vaikeimpina asioina hän taas tunnustaa pitävänsä hitaasti puhumista, lavalla yksin olemista ja pitkiä monologeja.

          Hauskinta teatterimuistoa kysyessäni Asko sanoi että niitä on hänelle sattunut moniakin, mutta lopulta valitsi hauskimmaksi Sammon Tarina -oopperaa tehdessä sattuneen tilanteen, jossa Ilmarista esittänyt Pekka Virtanen töytäisi hänet Pohjolan korpeen lavalta alas ja heti tilaisuuden tullen tuli kysymään Askolta että ei kai tätä sattunut? Asko totesi että ei, mutta kylläpähän tuli lentävä lähtö.

          Yllättävintä teatterin tekemisessä Askon mielestä on ollut hänen saamansa vastaanotto teatterilla ja työryhmän ystävällisyys. Samaa henkeä on pidetty Ypäjän Musiikkiteatterissa yllä koko sen historian ajan, ja aina uudet teatterilaiset hämmentyvät siitä kun kaikki halailevat toisiaan ja jopa uusia teatterilaisia, kuin perheenjäseniä. Asko tosin tunnustaa että varsinkin tänä vuonna lavastetyöryhmässä on ollut hetkittäin väsynyt ja jopa kireä ilmapiiri, kun työmäärä on tuntunut vain lisääntyvän mitä lähemmäs ensi-iltaa on päästy.

          Esityskaudelta Asko odottaa miekkailu- ja hevoskohtausten onnistumista ja yleisön reaktiota täysin uudenlaiseen tulkintaan. Pääasiassa hän uskoo yleisön kiinnittävän huomionsa puvustukseen ja taistelukohtauksiin. Joitakin aseet kiinnostaa ja toisia pelottaa. Erityisesti juuri vauhdikkuuden vuoksi teosta kannattaa hänen mielestään tulla katsomaan kauempaakin.

           Teatterin tekemisestä kiinnostuneita Asko kehottaisi olemaan rohkeita ja lähtemään ehdottomasti mukaan. Meillä otetaan kaikki innokkaat harrastajat avosylin vastaan ja kaikki tarvittava opetetaan. Jos jännittää ja luulette ettette osaa tai pysty, ottakaa ohjenuoraksenne Askon motto: Paistaa se päivä risukasaankin.

Tekijät Esityksen Takana 12: Arto Vainio

Tekijät Esityksen Takana 12
Arto Vainio

  Arton ura Ypäjän Musiikkiteatterin lavastehommissa alkoi Valkoisesta Hevosesta vuonna 1994, johon hänen veljensä Asko pyysi häntä avuksi tekemään tarpeistoa ja lavasteita. Nykyisin eläkepäivistään nauttiva Arto on ehtinyt tekemään kaikenlaista. Vankka laivastotausta auttoi häntä työelämässä, jossa hänen toimenkuvansa oli johtaminen ja isojenkin tietojärjestelmien rakennuttaminen. Tänä vuonna Ypäjän Musiikkiteatterin johtokunnassa istuva Arto on saanut tehtäväkseen vastata lavasteiden valmistumisesta ja kylläpä hän teatterilla on viihtynytkin. Toisinaan jopa aamuseitsemästä iltayhteentoista.

  Moni teistä blogimme lukijoista tunnistanee Arton käyttämän nimimerkin Lavastemiäs, mutta kovinkaan moni ei tiedä että häntä on sanottu aikoinaan kadettikoulussa Muoriksi. Muori nimitys viittaa Masi sarjakuvaan ja hänen taipumukseensa huolehtia muista ja katsoa toisten perään.

  Esiintymiskokemustakin Artolla on. Työelämässä hän lauloi ja näytteli joulu/kevätjuhlissa ja kirjoitteli speksejä. Kun kysyin että nähdäänkö hänet joskus Ypäjän Musiikkiteatterin lavalla, sain vastaukseksi naurahduksen ja ein. On kuulemma mukavampaa olla vain näkymätön lavastemiäs ja nauttia teoksista katsomon puolelta. Vaan eipä Arto kovinkaan usein ehdi ainakaan itse koko teosta katsomaan, taustatöissä kun tarvitaan käsiä myös esitysten aikana.

  Tärkeimpänä asiana teatterissa Arto pitää todellisuuden illuusiota. Kaikkihan tietävät ettei teatteriesitys ole reaalitodellisuutta, mutta parhaimmillaan teatterin todellisuus on todempi kuin reaalitodellisuus. Hyvä teatteriesitys saa katsojan ajattelemaan. Ja ainakin toistaiseksi Ypäjän Musiikkiteatteri on onnistunut. Jopa siinä määrin, että esitysten laatu on yllättänyt Artonkin. Toki suurempana yllätyksen esitysten laatu on tullut hänen mukanaan laahaamille ystäville ja tuttaville. Odotusarvot pienen paikkakunnan teatterista ovat melko vaatimattomat, mutta Ypäjällä kaikki on ammattilaismitoissa. Niin järjestelyt, tarjoilut, katsomo, näytteleminen, laulu kuin soittokin. Samaa Arto odottaa tulevankin kesän teokselta. Esitysten tason pysymistä korkeana ensimmäisestä viimeiseen asti. Ja niin hän myös uskoo tapahtuvan, kun koko teatteriperhe tukee toisiaan ja kannustaa toisiaan ylittämään itsensä.

  Yleisön Arto uskoo kiinnittävän huomionsa toteutuksen erilaisuuteen. Siihen kuinka samasta tekstistä saa muovattua täysin erilaisen esityksen. Joitakin katsojia hän uskoo tämän modernin lähestymistavan häiritsevän, mutta jos vain avaa näkemyksensä laajimmilleen ja antaa esityksen imaista mukaansa, on lopputulos varmasti ikimuistoinen. Tämä teos kannattaa tulla katsomaan juuri nähdäkseen kuinka vanhan klassikon voi tehdä uudella, raikkaalla tavalla. Katsomomme uusia selkänojia kannattaa tulla testaamaan myös sellaisten, jotka haluavat nähdä jotain muuta kuin tavanomaista kesäteatteria.

  Tulevaisuudesta kysyessäni Arto oli pitkään vaiti, kunnes totesi luultavasti jättävänsä johtokunnan tehtävät tämän kauden jälkeen ja tarkastelevansa omaa osallisuuttaan ja teatterin tilaa tarkemminkin. Hän on iloinen että taidepuolella on nuoria innokkaita harrastajia, mutta toivoisi myös taustatöihin nuorennusleikkausta sillä esimerkiksi lavasteita rakentavan ryhmän keski-ikä on reilusti yli viisikymmentä vuotta. Lavasteporukan ilmapiiristä hän sanoi naureskellen, että välillä on kaikki kadoksissa: Työkalut, ruuvit, ruuvauskärjet, kahvikupit ja jopa huumori. Helpoiten hukassa olevista asioista löytyy huumori. Huumorin avulla sitä jaksaa pitkiäkin päiviä. Ja teatteri tarjoaa huumoria myös katsojille helpottamaan arjen luomia paineita. Arton mielestä maailma tarvitsee teatteria, ettei maailma olisi pelkkää teatteria.

Tekijät Esityksen Takana 11: Tuike Oja

Tekijät Esityksen Takana 11
Tuike Oja

Tuike lähti mukaan Ypäjän Musiikkiteatteriin syksyllä 2014, kun Täällä Pohjantähden Alla -teoksen harjoitukset alkoivat. Ensimmäinen kosketus Ypäjän Musiikkiteatteriin hänellä oli kuitenkin jo vuonna 2010 Titanic-musikaalin katsomossa ja sen jälkeen hän kävi katsomassa niin Boyfriendin kuin Viulunsoittajankin kunnes lopulta Lukanderin perhe sai hänet houkuteltua mukaan.

Teatteria Tuike on tehnyt jo pidempään. Hänen uransa alkoi Forssan pienestä teatterikoulusta ja jatkui alueen eri teattereissa. Nyt jo kahdeksan vuotta teatteria tehnyt Tuike on tänä vuonna päässyt hakemaan uudenlaista lähestymistä näyttelemiseen, sillä yksi hänen tämänvuotisista roolihahmoistaan on hetkittäin olemassa vain muutaman muun hahmon mielikuvituksessa.

Teatterin ulkopuolella Tuiken aika kuluu lukio-opiskelijan arjen tehtävissä ja muissa teattereissa esiintymisessä. Alueen muissakin teattereissa on samoja ihmisiä esiintymässä kuin Ypäjällä, joten missään ei olo tunnu täysin vieraalta. Tuiken mielestä yksi tärkeimpiä asioita teatterin tekemisessä onkin juuri porukan tiiviys ja yhteisen tekemisen kautta muodostuva sisäpiirihuumori.

Toistaiseksi eniten päänvaivaa ovat Tuikelle aiheuttaneet laulut ja koreografiat, jotka ovat hetkittäin nopeita ja tarkkoja. Jopa siinä määrin että pieninkin virhe käden asennossa näkyy kauas.
Kun hän kuuli viime vuoden teoksen treeneissä ensimmäisen kerran että joutuisi kävelemään metrin korkeudella kanssanäyttelijöiden käsien päällä, Tuike repesi nauruun. Senverran hullulta ajatus kuulosti lievästi korkeanpaikankammoisen näyttelijättären korvissa.

Yllättävimpänä asiana teatterin tekemisessä Tuike pitää ehdottomasti fyysisyyttä. Tavallisen ihmisen mielestä näytteleminen on vain edestakaisin tepastelua ja puhumista, mutta erityisesti musiikkiteatterinäytteleminen on varsin rankkaa tansseineen ja lauluineen. Tämänvuotisessa produktiossa on vieläpä melko vauhdikkaita kohtauksia ja kuitenkaan ei saisi liikaa hengästyä että laulukin kuuluu ja pysyy puhtaana. Vaan eiköhän niistäkin selvitä työryhmän hauskan ja kannustavan ilmapiirin tukemina.

Tulevaisuudessa Tuike aikoo jatkaa teatterin tekemistä niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa ja mahdollisesti opiskella alaa lukion jälkeen. Lähemmän tähtäimen odotukset hänellä ovat varsin maltilliset: Jos kesällä olisi edes suhteellisen lämmintä, katsomoissa tyhjiä paikkoja vain harvassa ja väliajalla hyvät tarjoilut.

Kun Tuikelta kysyy mihin yleisö kiinnittää huomionsa teoksessa, hän vastaa että tuoreuteen. Teosta on uudistettu kovalla kädellä ja nähtävää ja kuultavaa riittää varmasti niillekin jotka jo tuntevat tarinan. Nuoremmallekin väelle löytyy kiinnostavia asioita, vaikkei tarinaa tuntisikaan.

Teatterin tekemisestä kiinnostuneita Tuike rohkaisee lähtemään mukaan ja katsomaan olisiko näytteleminen juuri se oma juttu.