Kaastinki

Aattelin ny si riipustaa, vaikka olenkis aikas myähäsä, ko se, mistä riipustan oli jo viime vuana. Mu hiras hämäläänen ko olen, taikka pualihämäälen, ko äiti oli kummiski karjalainen, että en si tiärä. Net, ko alko sen Seittämän veljeksen harjotukset täsä tammikuusa ja niistä si onki täsä plokisaki jo kirjuutus ja kuviaki. Mää mittään kuvia, ko olen enempi sanalline ihmine, vaikka vaimo sannooki, ettei miäs mittään, ainakas rakkauren sannaa saa ulos suustans. Eikä mulla mittään kameraaka. Taikka onha mulla puhelimesa, mu en mää o sitä koskaan käyttäny ja se on semmonen vanha ja vanhanaikanenki puhelin, että toimiskos se kamerakkaan. Ruppee meinaan itte puhelinki hiukka sohlaan, vaikka on sillä pitkälti toistakymmentä vuatta saanu soitettua ja vastattuaki, ko joku mulle soittaa.

Mu ny mää öksyin ihas kohta aiheesta, ko viime vuanna, yhtenä lauantain, siina vuaren loppupuolella, mei pirettiin kaastinki. Hiano suuren maailman sana, määki hunteerasin, että pitäskös siittä riipustaa ihan kirjakielellä taikka yleiskielellä ainaski. Mu pääryin si siihen, että mitäs mää itteeni hianommalta yritän, että tällä ny si taaski mennään. Että mitäs se semmonen kaastinki si on? Oltiin pantu piäni ilmotus Vorssan lehteen ja Loimaan lehteen, että mei  tarvitaan lissää väkkee meitin joukkoon. Lissää väkkee tanssaamaan ja laulamaan ja näyttelemmään, että näyttämölle, lissää väkkee orkesterriin soittaan, että monttuun, paitti ettei meillä mittään monttua o taikka on niitä montaki, muttei semmosta soittajille tarkotettua. Ja lissää väkkee kaikkiin muihinki teatterin hommiin, että kentälle. Se ei o kuulkaas piäni urakka se, että ko näyttämöllä lauletaan ja tanssataan ja näytellään ja orkesterikatoksesa soitetaan ja kattomosa istuu ihmisiä, viis taikka viissattaa, sillä ei väliä, mu sillä on, että niille kaikille ko kattomosa annetaan mahrollisuus teatterielämmykseen, semmoseen, misä mikkään ei häiritte keskittymistä itte esitykseen. Että kaikki antaa mahrollisuuret siihen keskittymisseen, ennakkotiarot on saatavilla ja on täsmällisiä ja runsaita ja lisätietoo saa helposti, jos semmosta tarttee, lippujen osto taikka varraus ja osto ja vaikka perruutuski,  se on helppoo ja vaivatonta, parkkitillaa riittää, ko autolla si useimmat ja viitat on kohrallaan ja liikenteenohjaus toimii ja ja teatterialueella saa lippunsa ja käsiohjelmansa ja kahveet ja pullat ja jäätelöt ja karkit ja makkaratki ja mitä niitä si millonki onki, saa noppeesti ja jokseenki jonottamata ja oma paikka kattomosa löytyy helposti ja helpoin reitti sinne kans, ettei tartte kiivetä eres takas, että ihan opastettaan ja vastaanotetaan ja hoiretaan jokkainen kattomoon tulija, nuari taikka vanhempi, oli si köppi taikka rollaattori taikka rullatualiki, hoiretaan koko näytännön ajan ja viä si sen perräänki, että kunnialla kotimatkan alkuun. Semmosta mei koitetaan ja siihen mei tarttetaan aika paljon väkkee. Ja ko sää tiärät tämän elämän menon, ni se tarttee alati uutta väkkee, sentään neljäs vuasikymmen menosa täsäki teatterisa. Että sen tähren tämäki kaastinki!

Meittiä oli sielä kolme, Perttulan koululla, lauantaina aamulla kymmenen aikaan, Teija, Virpi ja mää. Jykäki kävi, kävi järjestämäsä meitille lomakkeet, ko siinä oli si taas käyny nii, että jokkainen aatteli, että ne toiset si varmaan tua ne lomakkeet. Ei tuanu, mu Jykä ne si äkisti järjesti. Vaikka siinä ny si mittään lomaketta kamalasti tarvittu, ko yhteystiarot ne siinä tärkeet ja semmoset ny si vaikka mille lapulle.

Teija ja Virpi toi kahveet ja pullat ja teetäki oli tarjolla ja pillimehua. Siinä kolmistaan miätittiin, että mahtaaks tänne kukkaan tulla, itte saaraan kahveet juara ja pullat syärä ja teet kaataa vaikka viämäriin ja pillimehut viärä teatterin jääkaappiin kevättä orottelleen. Vääräsä oltiin. Mittään ehritty niitä ottaan, ko ovet kävi ja ruvettiin ottaan yhteystiatoja ja jutteleen teatterisa mukana olosta. Teija si otti kuvanki jokkaisesta uuresta teatterilaisesta, niistä ko oli paikalla, muutama ko oli vaan ilmotuksena, että mukana ollaan. Että pari tuntia meni, että humahti, ei hiljasta hetkee. 

Pualentoistakymmentä uutta mukkaan tulijaa! Tuli viä si Loimaan lehden toimittajaki tekkeen juttua kaastinkista. Haastatteli muutamaa mukkaan tulijaa. Että meitillä, täsä Ypäjän Musiikkiteatterisa, meilä voi teatteriura alkaa näinki, suaraan julkisuuresa, oitis lehristön palstoilla.

Oltiin aika ilosia kahrentoista aikaan, ko kaastinki päätty ja juatiin si kahveet itteki.

Ny, ko sää luet tätä ja ko olet tähän asti jaksanu, ni paas hunteerata semmosta, että tää meitin maailma ja meitin kohta satavuatias Suami, ei ne mittään paratiiseja aina ollenkas ole, että arkee ja ankeeta sitä on meilä usseimmilla ihan riittämiin, jos ei liiaksiki. Mää otan tosta kirjakielestä ny yhren sanan ja se on yhteisöllisyys, ei mikkään mitätön, ei yhrentekevä, ei muarollinen taikka muuka lakisääteine taikka ittestäänselvä, vaan elävä, kiehtova, valtaava, salliva, kurinalainen, kasvattava, rakastava, yksilölähtöinen, monipuolinen, aavistamattomia mahdollisuuksia antava – semmoista yhteisöllisyyttä mei täsä meitin Ypäjän Musikkiiteatterisa yritettään kaikille mukanaolijoille tarjota – yhresä! Että jos sää et jo oo mukana (ko mää luulen, että tätä lukkeeki  enimmin mukana olijat), ni hunteeras tulla mukkaan. Taikka kattos vähä ympärilles, että nääkkö niitä, joille mukkaantulo vois olla aiheellista. Vaikka ny oli toi määräajalline kaastinki, mistä täsä kirjotin, ni meilä se on itte asiasa jatkuva ja kaiken aikaa, että meile voi tulla mukkaan koska vaan. Tänki sää luet verkosa meitin sivuilta, ni paas kattoin niiltä sivuilta myäs yhteystiarot. Ne ei ny taira olla sillä otsikolla, vaikka pitäs olla, että sää voit koskas vaan soittaa taikka laittaa sähvöpostin, että halluut tulla mukkaan. Siittä on si multaki kysytty, että kelpaanks mää, että kummoset pääsyvaatimukset? Mää en kirroile, mu ton kysymyksen eresä olis suuri houkutus tehrä niin. Onhan meilä pääsyvaatimus.  Että haluat olla mukana, mukana näyttämöllä, mukana orkesterissa, mukana puvustuksessa, lavastuksessa, kahviossa, markkinoinnissa, lipunmyynnissä, liikenteenohjauksessa, makkaramyynnissä, käsiohjelmakaupassa, järjestyksenvalvonnassa, katsomoavustuksessa, siivouksessa, kahvinkeitossa, hevosten hellittelyssä (makupaloja näillekin esiintyjille), koirien katsannossa (tuore esiintyjien solistiluokka) jne. – mitä kaikkea muuta keksimmekään tulevassa mukana oltavaksi. Haluat olla mukana – tehrä yhresä.

Tunnistan näyttämön ensisijaisen kiehtovuuden (samalla, kun kadotin syntyperäisen murteeni jäljittelyssä pitäytymisen). Se on upea lähtökohta, halu esiintyä, näytellä, tanssia, laulaa, soittaa. Jos noita haluja tunnet, tule mukaan, tule mukaan itsesi mukaisesti, räväkästi esiin itseäsi kokeillen ja kasvaen tai esiin hissukseen, kokeillen ja kasvaen – yhdessä, me teemme sen yhdessä! Ypäjän Musiikkiteatterin – elämyksen katsojalle, elämyksen itsellemme!

Mu ko ei se si synny yksistään sillä näyttämöllä ja orkesterilla, ko se tarttee koko porukan, lavastusrakentamisen, liikenteenohjauksen, markkinoinnin, järjestyksenvalvonnan, kahviopalvelun, tiedotustoiminnan, makkarakaupan, tuotemyynnin, lipunmyynnin, käsiohjelmamyynnin, istuinalustajajakelun, katsomoonohjauksen, rollaattoriparkkauksen, huopajakelun, pyörätuolilykkäyksen, laastareita naarmuihin ja vettä helteestä uupuville, käsivarsia katsomoon ja katsomosta kapuaville - silmää nähdä ja korvaa kuulla, että hoitaa poies semmoset syyt, jokka estää sen katsojan keskittymisen itte esitykseen. Tykkää siittä si taikka ei, mu ei se ainaska tosta ohheispalvelusta o kii.

Mää oon sielä ny aika monta vuatta ollu mukana, en koskaan näyttämöllä enkä orkesterisaka, mu sen voin kyllä sannoo, että sen yhteisöllisyyren voi Ypäjän Mussiikkiteatterisa kokkee noisa kentätehtävissäki, että olla mukana semmosesa, ko on merkitystä, niin ittelle ko muillekki. Tuliki si siittä miäleen muutama muisto. Ko noi Pualustusvoimakki takavuasina mainosti, että tee työtä, jolla on merkitys, ko ne värväs väkkee palvelukseens. Ja kerran, ko juttelin Juicen kans ja kyssyin, aika tyhmästi, ko se oli semmonen sanataituri, että sanos jottain keksimääs, josta oot ylpee, ni se vastas, että kirkon kehotuksena  ”Harrasta harrasta” on aika hyvä. Multa meni si monta kuukautta, ennenkö keksin, että tiäräks, mitä vapaa-ajattelijat vois tohon vastata, että ”Maista maista”. Että hiras pualihäläänen ko olen. Vaikka sopis noi kaikki kylä meittiinki, että tee työtä, jolla on merkitys, harrasta harrasta ja maista maista.

Ja ny mää si taas melkeesti öksyin aihheesta, että tulisikko mukkaan noihin kenttähommiin. Niisä ei meilä o mittään kaastinkia eikä muutaka säihkettä, eikä looriaa, mutta mukavaa on, vaikka kyllähän se välillä kyrsii. Mu ko konventionaalinen katsanto on semmonen, että on se esitys ja si on jottain ohheispalveluja ja ne on kaks eri asiaa ja että se voi olla se esitys aika hyväki, mu ko kahvee oli kylmää ja sitä piti si jonottaaki ja si viälä satoki, että ihan meni pilalle ja oli aika huano esitys, ni meilä Ypäjän Mussiikkiteatterisa on semmonen unelma, että alkaen siittä, ko sää sompaat autos parkkipaikalle ja tallaat siittä si teatterin alueelle, ni siittä alkain sää astut teatterin taikamaailmaan, torellisuutta suurempaan totteen, siihen elämykseen, jonka takia sää oot tullu esitykseen. Se onki si kii meistä kaikista ja meittin tekemisistä taikka tekemättä jättämisistä. Että tulisikko mukkaan semmoseen? Tekemään elämyksiä, kokemaan elämyksiä – yhresä – kattojana si ainaski!

- Lavastemiäs Arto -

Veljekset matkaan

Tänään se sitten tapahtui

Siis se, että polkaistiin Seitsemän Veljestä -teos käyntiin ensimmäisten harjoitusten merkeissä.

Paikalla oli kymmenittäin teatterilaisia, uusia ja kokeneempia, joista monen kasvoilla näkyi tuo vanha tuttu ilme ja tunne: odottava jännitys

Tuosta odottavasta jännityksestä siirryttiin saumattomasti innostukseen, joka sitten veikin koko porukan mennessään ja hymyt levisivät ihmisten kasvoille. Päivän ohjelmassa oli paljon asioita, ja vieläpä isoja asioita. No ei siis mitään liian maailmojasyleilevää, mutta pienehkön pitäjän teatterin mittapuulla kuitenkin huomattavia. Esiteltiin työryhmä toisilleen, eli vetovastuussa olevat ihmiset kaikille harrastajille ja toisinpäin. Ja musiikkiteatterissa kun ollaan, melko nopeasti alettiin päästämään erinäisiä ääniä ja herättelemään vartaloa päivän harjoitukseen.

Kas näin aukeaa keho...

...ja keho aukeaa näin.

Kun oltiin tultu vähän tutummiksi ja saatu keho hiukan enemmän hereille, alkoi sitten harjoituksen urheiluosio: Ohjaaja liikutteli näyttelijöitä tilassa mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Kuten allaolevasta kuvasta voi päätellä. Ja ei. Kyseessä ei ole letkajenkka, vaikka saattaa hieman siltä näyttääkin.

Sokea tuhatjalkainen, jota viimeisenä jonossa oleva ohjailee

Kun harrastajilta alkoi liikkuminen ja luottamus toisiin sujumaan luonnollisemmin ja vakaammin, oli aika pureutua itse asiaan: Seitsemään veljekseen.

Teos käytiin lukemalla ja musiikkeja kuuntelemalla läpi, jolloin kaikille muodostui jonkinlainen alustava käsitys tulevan työrupeaman koosta ja tarkoituksesta.

Ohjaaja(etualalla vasemmalla) kuunteli tarkkaavaisesti
kun harrastajat lukivat teosta läpi

Kun teos oli saatu luettua läpi, havahduttiin siihen että hetkinen, kellohan on jo melkein viisi ja on aika lähteä kotiin. Vaikka päivä olikin pitkähkö, näkyi monien lähtevien harrastajien kasvoilla innostus ja päättäväisyys. Huomena jatkuu. Ja hyvä niin.

-Somesetä

Ypäjän Musiikkiteatteri ja Suomi 100 vuonna 2017

Ypäjän Musiikkiteatteri ei kuvia kumartele. Käymme isonkin työmaan kimppuun pelotta ja intomielin. Kun isänmaamme Suomi täyttää pyöreät sata vuotta, pyrkii Ypäjän Musiikkiteatteri näyttämään myös pyöreän tasaluvun, 100 esiintyjää, Suomi100 -juhlavuoden tapahtumaksi rekisteröidyssä teoksessa Seitsemän veljestä. Se onnistuu, kun kaikki kynnelle kykenevät teatterilaiset päättävät osallistua talkoisiin jälleen kerran.

Seitsemän veljestä on osa suomalaista identiteettiä. Se on osa suomalaista kulttuuria ja perinnettä, ja ansaitsee suuren kuoron, suuren orkesterin ja koko sydämestään työhön tarttuvan työryhmän. Meillä Ypäjän Musiikkiteatterissa voi joka päivä aistia sen palon, jolla kaikki teatterilaiset tarttuvat kaikkiin tarvittaviin tehtäviin. Se tekee tämän teatterin johtamisesta helpon ja innostavan, ilmapiiri tarttuu ja välittyy kaikille. Allekirjoittanut on saanut yhdistykseltä jatkovaltakirjan teatterin luotsaamiseksi läpi tulevan valtakunnallisen juhlavuoden. Otan saamani luottamuksen vastaan nöyrästi XL-kokoisessa T-paidassani ja kiitollisena kaikista ystävistä, joita tämän yhdistyksen parissa toimiessani olen saanut ja tulen vielä toivottavasti saamaan.

Tavoitteemme päätuotantomme osalta on näyttää toivon mukaan täpötäysille katsomoille, miten teatterilaisten kuoro toteuttaa Aleksis Kiven kehotuksen ”kiljukoon nyt kaikkein kaula”. Yleisön kannattaa varmistaa, ettei tukka lähde, kun näyttämöltä kajahtavat Kari Mäkirannan sävelet teoksen musiikkiteatteriversiossa. Nähtäväksi jää, kuinka ponteva on sävelten voima ypäjäläisessä versiossa vanhasta klassikkonäytelmästä.

Musiikkiteatterin yli kolmen vuosikymmenen kokemus isoista tuotannoista tulee jälleen hakemaan katetta suuren yleisön odotuksille. Tulemme taas tekemään parhaamme.

Vuosi 2017 alkaa myös suurin odotuksin koskien katsomon kattotyömaata. Sitä on suunniteltu hartaudella ja monenlaiset koreografiat on siitäkin työstä jo tähän mennessä nähty. Viime kesänä toteutui hankkeen osa: saimme katsomon penkkeihin todella miellyttävät selkänojat. Ypäjän kunta toteutti toiveitamme hankkimalla materiaalit ja teatterilaisten väsymätön talkooporukka työsti ne paikoilleen.

Katon saaminen katsomon ylle on siitäkin syystä tärkeää, että vanha pressukate repeili Prättäkitin harjoituksissa kivoiksi vesipusseiksi, joita sitten puhkottiin puukkoja heilutellen. Vanha kate soveltuu jatkossa ainoastaan aurinkosuojaksi tyynellä säällä. Katsomon kattoprojekti on tällä hetkellä Ypäjän kunnan vuoden 2017 talousarvion osana valtuuston käsittelyssä, sille on anottu opetusministeriöltä kulttuuri-investointitukea, mutta kunta harkitsee katon tekemistä myös siinä tapauksessa, ettei rahoitusta OPM:stä saada. Jos niin käy ja hanke päätetään toteuttaa, on teatterilaisten talkoointo taas mitattavana. Olemme sitoutuneet osallistumaan kattotyömaan vaiheisiin merkittävällä talkootuntipanoksella. Eikä tämä tuntimäärä yhdellä eikä kahdellakaan vapaaehtoisella ole saavutettavissa. Siksi pyydän kaikkia teatterilaisia miettimään, kuinka paljon he voisivat olla avuksi tässä yhteisessä tavoitteessamme.

Juha Lindgren
Ypäjän Musiikkiteatteri ry:n pj.

Lontoosta Impivaaraan

Ny sitä si mennään taas oikein YMT-loikkaa, meinaan alle yhren vuaren Lontoosta Impivaaraan, ko ens suvena Ypäjän Musiikkiteatteri pellaa ton Seittämän veljestä. Mutta ei pellaa ihan tavallisesti, ko se esitettään musiikkinäytelmänä. Suomi Finlad 100 julkasi siittä tiaron tosa vasepookisa ja sanos, että musikaali, mu ei se musikaali ole, vaikka mussiikkia ja laulua onki paljo mukana. Suamihan täyttää sata vuatta ens vuanna ja tämä Ypäjän Musiikkiteatterin Seittämän veljestä on hyväksytty osaks kansallista juhlaohjelmaa.

Kiirus se on taas tulosa tämänki näytelmän kans. Miehitystä rakennettaan, vaikka tullee siinä naisiaki
mukana olleen. Veljeksiä nährään näyttämöllä ilmeisesti kahret, nuaremmat ja vanhemmat.
Lauluharjotukset alkaa ens kuusa ja siittä se si ruppee taas muatoutummaan. Saatiin näyttämöki puhtaaks noista Ladyn lavasteista, vaikka se muuri ei meinannu millään kaatua. Juha, toi meitin puhheenjohtaja sitä veti vinssillä kummoon, ko mää hakkasin tönköjä irti ja lopulta se si meni nurin. Mu kauhee selvittäminen siittä si oli, ko oli pattinkia ja vaneria ja miljoona ruuvia ja saneerauslaasti, millä se oli päällystetty, oli liimannu kaikki yhteen.

Meitin orkesterilla on viä semmonenki kiirus, ko ne meinaa pittää konsertinkin Loimaalla Heimolinnasa. En ny tiärä siittä enempää, mu paas seuraten meitin sivuja, ko siälä si ilmotellaan enempi asiasta.

Tuli viä si mieleen, että melkein kaikki suamalaiset on törmänny veljeksiin koulusa, mu mei vanhemmat muistetaan, ko net seikkaili Turusa yhreksäntoistasattaaseittämänkymmentäluvun alkupualella. Holmbergin Kalle ohjas Turun kaupunginteatterissa niistä semmosen version, että sitä mentiin kattoon joka pualelta Suamee. Kekkonenki meni ja tykkäs. Näitä meitinki esityksiä on viime vuasina käyny resitentti kattomasa ja seki on tykänny. Saas nährä, tulleeko si taas ens suvenaki. Mu tuu sää ainaki, lyät kaks kärpästä yhrellä iskulla taikka istumalla paremminki. Meinään näet ja kuulet hianoo musiikkiteatteria ja juhlit samalla satavuatiasta Suamee.

- Lavastemiäs -

Ja sitten loppukin todellisuus nyrjähtää sijoiltaan…

Tuuli ulvoo. Se vonkuu, voihkii ja valittaa, räimii perunan (kuuma peruna by Pickering/Higgins) kokoisia rakeita sankkoina parvina minne sattuu, viskaa sekaan sielua ja sydäntä viiltävän terävää vettä, maalaa maailman rännällä ja ulvoo kaiken loppua. Ratsun kaviot iskevät säleitä pihaa peittävästä jäästä. Pike ratsastaa gladiaattoriasussaan teatterialueelle. Vanhan pappilan tarhassa kukkivat juhannusruusut ja niiden huumaava tuoksu täyttää tienoon.

Cambridgen gladiaattorikoulun Swordmaster seisauttaa ratsunsa Lontoon portille, nousee satulasta ja kokee avata portin. Lukossa, Lontoo on lukossa. Swordmaster tempaa miekan vyöltään, sen lyhyemmän ja heilauttaa sitä. Yhtenä viiltona ovi aukeaa ja putoaa sijoiltaan. Lontoo on avoin, avoin, mutta pimeä. Swordmaster silmää pimeyttä, työntää miekan vyölleen ja astuu sisään. Tyhjiä tiloja, huoneita, joissain ovi avoinna, joissain suljettuna. Ei tarvetta tarttua miekkaan, Swordmaster astelee tilasta toiseen, potkaisee suljetut ovet pirstoiksi, kulkee huoneesta huoneeseen, ajasta toiseen ja etsii kestävää menestystä. Ei ketään missään, vain pelkkää pimeyttä ja romua, roinaa kaikki paikat ja ajat pullollaan, epätoivoisessa sekasorrossa. Viimeinen ovi on rautaa, mutta Swordmaster ei vaivaannu tarttumaan miekkaan, vaan kohottaa kätensä, puristaa sormet nyrkkiin ja lyö. Ovi sinkoaa rämisten näyttämölle, jonnekin jonkun Lontoon jonkun torin takuselle ja silpoo singotessaan toria reunustavaa tiilimuuria. Oskarin tiilet murenevat ja tippuvat ja muuri huojuu perustuksillaan (maahan upotetut 30 mm vahvuiset vesivanerilevyt, joiden ja muurin pylväiden pohjatukien läpi maahan on taottu noin puolimetriset teroitetut terästangot kolme (3) kpl per pylväs).

Swordmaster harppoo näyttämölle. Tyhjä! Missä ovat Noora ja Kalle ja Johannes ja Ilona? Tyhjäkö koko teatteri, Lontoo, Englanti, Britannia, vastikään EU:sta eronnut UK (tek.huom. varm. vuoks: kyseessä ei ole tämä meidän Urho Kalevamme, joka hänkin kyllä erosi sujuvasti mistä tahansa, mikä ei ollut hänestä poliittisesti tarkoituksenmukaista, eikä edistänyt hänen uraansa), tyhjäkö Eurooppa? Tyhjä Mäksän flyygeli, ei soitinta, ei ensimmäistäkään elektroniikkaa tahi muutakaan koko kopassa. Swordmaster juoksee herra Higginsin yläkertaan. Verhot ikkunoissa läpimärkinä lerppuvat ja lepattavat, uhkaavat pudota. Ikkunat yhä uhkuvat sinisinä etäisyyksiään. Paitsi yksi, se, mistä rouva Pierce hyppää ajan ulottumattomiin, se manaa mustaansa kohti paikan ja ajan loputonta loppua.

Swordmaster harppoo alakertaan ja huutaa. Mister Higgins! Eversti Pickering! Miss Doolitlle - Eliza! Rouva Pierce, toisitteko kahvia – kylmää kahvia! Ei vastausta, ei edes kaikua Lähi-Lontoosta. Intiaanko on Kalle matkustanut? Yhäkö matkalla Intiasta Englantiin on Johannes? Lisson Groven loukkoihinko näyttävä Noora on juuttunut? Vieläkö on Ilona tippumassa ikkunastaan?

Swordmaster nostaa sormet suuhunsa ja vislaa. Ratsunsa jymisee torille, silpoo tullessaan lankkusillan tikuiksi ja ryöpyttää torin soran kasoiksi pyörön ympärille. Ei enää mitään väylää, ei mitään mahdollisuutta taksin tulla, noiden ajurirattaitten. Swordmaster hyppää satulaan, nostaa koholle pitkän miekkansa ja kiljuu, kiljuu rouva Piercen kiljunnan, korkean ja loputtoman.

Muurin pariovet rysähtävät kumoon. Muut gladiaattorit rynnistävät torille, yksi heistä ratsain. Tämä kaljulettinen tulija, Oxfordin Fighting Academy`n koreografi, Lord of the Sword and Fire, pyörittää ratsuaan ympäriinsä, kannustaa sen pyörölle, törmää Ascot-pylvääseen ja kaataa sen kumoon lavetin päälle. Pylväs silpoo kaatuessaan herra Higginsin kylpyammeen miekanteräviksi lasikuitusäleiksi.

Pyörö unohtaa kaikki juuttumisensa, muistaa mister Newtonin omenapuun alla keksimät ja villiintyy tasaisesti kiihtyvään liikkeeseen, sinkoaa kumireunuksensa ja sitä kiinnittäneet 55-milliset Wronic-ruuvit hevon helvettiin, irtoaa laakereiltaan, nousee ja leijailee Ypäjän yöhön aiheuttaen päänvaivaa, paitsi Pertun Päivien järjestäjille, myös lukemattomille myöhempien aikojen tähtitieteilijöille astrofyysikoista puhumattakaan. Kosmologit eivät sentään noin vähäisestä vielä vaivaannu.

Entäs Sami? Vaivaantuuko hän? Onko hänen Game of Thrones -vaikutteinen maailmansa nyt vaarassa?

Pike sinkoaa lyhyen miekkansa päin Samin jäämuuria, noita Oskarin vuoria, noita Juhan purjeita, noita Arton ikuisia trauman aiheita, ainakin kolmeen kertaan kokeiluina tehtyjä, rakennettu ja purettu, rakennettu ja purettu, rakennettu ja purettu, rakennettu jne.

Vuoret syttyvät palamamaan, ensin Eevan ompelemat ja Antsun huolella kiinnittämät huput sinkoavat kipinöitä ja sitten konstaapelilta karannut kaasu valuu tulisena laavana alas vuorien rinteitä. Jää palaa! Vuoret palavat! Loimu kalventaa Artun valaistuksen näkymättömiin. Yleisö itkee ihastuksesta. Mitkä tehosteet! Vanhimmilta rouvilta riittää myös pari irtokyyneltä nallenössykälle, herra Freddy Eynsford-Hillille, joka hänkin palaa, paitsi yhä aina uudestaan Wimpole Streetille, palaa myös vuorien juurella käryävien kuivien puiden myötä - vasen kataja, oikea paju, joka ei suostu pudottamaan lehtiään – palaa rakkaudesta Elizaan.

Pike pyörittää ratsuaan näyttämöllä, Artun koni kuivettuu uupumukseen katsomon edustan kiveykselle.

Swordmaster heiluttaa pitkää miekkaansa päänsä yllä, kannustaa ratsunsa raivokkaaseen laukkaan ja täsmävireisesti ulvoen karauttaa makasiinin päädyn taitse ikuiseen auringonlaskuun. Lord of the Sword and Fire liekehtii, lomittuu (ktso kvanttifysiikan alkeet) seuraavan esityksensä näyttämöllä olevaan metaitseensä ja teleportatoi tähän.

Viinapiru kirkkoherra monissa rooleissaan avaa ison kirjansa, viimeisen kerran, kaivaa vielä kerran kirjan piilosta pullon ja ottaa pitkän ryypyn tämänkin menneen maailman tulevaksi muistoksi. Selseyläinen yhä vaan vieläkin mittailee ja vasaroi ja höylää, rakentaa Lontoota, vaikka Jussilla onkin kiirus kana- ja muihinkin maatöihin, kaikkea on tehtävä oitis, kun on sen aika ja sää sallii.

Jalan kulkevat gladiaattorit Piitun johtamina ravaavat ylös katsomon portaat, riehuvat ympäriinsä kentällä, kaatavat lippukopin, sovittavat kaikkia paitoja myyntikojusta, syövät loput ja myöhemmätkin makkarat makkarakojusta, keittävät kahvia, mutta eivät juo sitä, sivaltavat miekoillaan Pertun teltan lepattamaan pylväittensä varassa ja sulkeutuvat joukolla yleisövessan invaosastoon pohtimaan ontologisia asioita, vaikka siinä pirun invavessassa ei olekaan vaatekoukkuja (erään katsojan reklamaatio yhtenä esitysiltana ), joita lavastemiäs sittemmin sinne ruuvasi parikin kappaletta. Kunnallinen siivoustyöntekijä myöhemmin ruuvaa koukut asiattomasti ja luvattomasti asennettuina ja kunnallista koskemattomuutta vähäistä suuremmassa määrin loukkaavina – penteleen lavastemiäs kun on virallisesti vantaalainen - ilmiöinä irti ja vie koukut ja gladiaattorit kunnantalolle ja paiskaa kaikki Charlesin kaapin päälle. Koska kyseinen kaapinpäällys sijaitsee edellä mainitun kunnallisen viranhaltijan puhtaanapitovastuualueella, käy hän myöhemmin pyyhkimässä pölyt pois koukuista, mutta ei gladiaattoreista. Hyvät koukut, ei semmosia kannata pilalle päästää, tiäs, vaikka joskus tarvittas, mu semmoset klatiaattorit, semmosilla mittään virkaa. Mutta siellä hekin nyt siis ovat, joskin pölyisinä, (kansan)kunnan kaapin päällä!

Joltain katsojalta tipahtaa tabletti (taulutietokone) katsomon alle ja lohikäärme käy aivan salaa, kenenkään huomaamatta syömässä sen. Saatuaan näin vatsansa täyteen, infoähkyn itse asiassa, kärmes päättää lopettaa syömisen tai ainakin ruveta vegaaniksi, ei herra Higginsiä, eikä Freddyä, nallenössykästä saisikin taatusti vatsaväänteitä. Vaikka saattaisi se olla ihanaa, hykertelee kärmes, imaista Eliza kitusiinsa. Lohik. päätyy kumminkin puhtaan järjen kritiikkiin, hylkää modaliteettiset pohdintansa ja päättää kategorisen imperatiivin vallassa tuhota ainakin Ypäjän ja Lontoon, ehkä enemmänkin, jopa puoli valtakuntaa taikka maailmaakin, EU:n kokonaankin (syntyjään väyrys-soinilaista sukua tämä Lohik.), jos saisi Elizan ja polttoainetta riittäisi. Se imaisee tulet Juhan tulitötsistä, nielaisee Artun palavat miekat, syttyy ja sytyttää , puhaltaa ja polttaa poroksi näyttämön, Lontoon, lippukopin rauniot, myynti- ja makkarakojut, Pertun teltan lepatukset, katsojien ennakkoluulot ja odotukset, kunnan tuplariihen vajaasti paikattuine pärekattoineen, nafta- ja ttip-vapaakauppasopimukset, YMT:n artistien intriigit, sekä yleisen suhteellisuusteorian. Viimeksi mainitun käräyttämistä se sittemmin pahoittelee, ei ollut tarkoitus ja vahinko se oli sekin suihkaisu, joka poltti orkesterikatoksen. Komiasti tei sielä soititte, että sori ny si vaan. Tallustelusta ja tulen puhaltelusta uupuneena Lohik. mönkii taruolentojen taivaaseen, kaiken kritiikin ulottumattomiin.

Näyttämö on väsynyt. Se on yrittänyt ja esittänyt. Se on antanut pohjan ja perustan esiintyjille tehdä työtään. Sen pintaa hivelevät yhä Kallen, Nooran, Johanneksen, Ilonan ja monen muun nautinnolliset jalanjäljet ja Markuksen oikean käden hellät sivelyt, konien kaviokoloista puhumattakaan. Vieläkin se valaistuu Virpin Ascot-varjossa Taran taipalluksesta ja Artun miekkojen loimusta. Se kuplii kunnioitusta kaikkia ”pienemmän” roolin omaavia kohtaan, Seija haravoineen, Vilma taksin tilauksineen, Piitu ujona gladiaattorina, aikuisuuteen astuvana moniroolisena, Tuike komeine kipityksineen, niistä yhtäkkipysähdys, käännös ja upea ojentautuminen, pientä komiikkaa, suurta suoritusta, hienoimmillaan niille, joilla on silmää semmoinen huomata. Ja nuo hehkeät palvelijattaret kevyissä hepenissään, nuo ihanuudet kun saisi täyspäiväiseen palvelukseensa kokovuotisesti.

Näyttämön pintaan pusertuu suolaisia kyyneleitä liikutuksesta ja ihastuksesta. Ne pienet, ne kolme kärrynpyörän heittää ja narunhyppijää ja se urhea pikkuinen aseenkantaja, lyhyt miekka huotrassa selässään, pitkä miekka painavana käsissään.

Näyttämö muistaa. Se on pitkän hetken hiljaa, kun muistaa Lassia. Sitten se nyyhkäisee ja kohauttaa tantereitaan, show must go on. On perään hiljaa paljon aiempaa pidemmän tuokion, kun tajuaa, että ei se niin ole. Tai on vain varsin rajatussa katsannossa. Tai sitten siinä jokseenkin rajattomassa, koko kosmosta koskevassa, vaikka show sen epiteettinä on joko kyynistä tyhmyyttä tai vain pelkkää tyhmyyttä. Näyttämö huokaa syvään ja on pienen ikuisuuden ihan hiljaa. Shitten shit, she show shmust shkumminkin shgo shon, shjoten…

Näyttämö röyhtäilee, sylkee suolaa ja oksentaa sisuksistaan muistoja, jotka materialisoituvat multidimensionaalisesti, mutta eivät tunne gravitaatiota, eivätkä muitakaan vuorovaikutuksia, vaikka seurustelevat sujuvasti keskenään ja päättävät lähteä yhdessä kaljalle Karrinpuomiin, mutta todettuaan, että eivät ne sinne sovi, eivät ainakaan mentaalisesti, leijuvat Tottenham Court Roadille ja päätyvät Georgen kapakkaan, mistä myöhemmin jatkavat Harryn Baariin, os. Calle Vallaresso 1323, Venice, Italy, owned by Cipriani S.A.

Baarin on avannut vuonna 1931 Giuseppe Cipriani, joka kertoo tapahtuneesta: “ Harry Pickering—a rich, young Bostonian—had been frequenting Hotel Europa in Venice, where I was a bartender. When Pickering suddenly stopped coming to the hotel bar, I asked him why. When Pickering explained that he was broke because his family found out his drinking habits and cut him off financially, I loaned him 10,000 lire. Two years later, Pickering returned to the hotel bar, ordered a drink, and gave me 50,000 lire in return. Mr. Cipriani, thank you, he said. Here's the money. And to show you my appreciation, here's 40,000 more, enough to open a bar. We will call it Harry's Bar." Kyseinen Mr. Pickering on tiettävästi eversti Pickeringin poika, ellei peräti eversti itse jossain ajattomassa inkarnaatiossaan.

Näyttämö väsähtää, sammuu vajaan vuoden mittaiseen uneen ja rupeaa kuorsaamaan. Nukkuvan näyttämön uumenissa, pyörön peräänsä jättämässä montussa, syvällä litimärässä, salaoja kun on jäänyt kaivamatta, somerikon ja saven seassa lilluu ikiunessa seitsemän (7) kääpiötä, joiden tarinan postmodernismi on pilkkonut pirstoiksi.

Entä Lumikki, missä hän on? Tarmokkaana tyttönä hän ei ole jäänyt odottamaan fragmentaatiota, vaan prinsessamekon helmat lepattaen liehuu ympäri lähes satavuotiasta Suomea pyrkien noudattamaan tasavallan viimeaikaisten hallitusten fantastista kokoomussosiaalisdemokraattista neuvoa, Tyällistä ittes, ryhty yritäjäks. Kiitos vaan neuvon johrosta!

Ypäjän kunta palkkaakin hänet syyskuun lopussa juhlavuotensa tapahtumakoortinaattoriksi, mutta se työsuhre kestää vain juhlavuaren loppuun elikkäs kolmisen kuukautta, eikä Lumikki sinä aikana ehri saara aikaan juurikas mittään, ei eres kunnon kaaosta, semmoisen vähäisen vain, sentään Sanghai Daily`ssä, New York Herald Tribune`ssa sekä BBC`ssä mainitun, Tera-ale Ypäjällä - Osta yksi - Ota kaikki. Lyhyemmin TAY OY OK. TAY ilmennetään äänellisesti foneettisessa muodossa tei (ktso Henry Higgins: Higginsin universaaliaakkoset, Lirum Larum Limited Publishing Company, London 1896 BCE or AD or something else, who cares).

Väki valtaa, väkivaltaa kohtuullisesti , väkijuomia kohtuuttomasti, käyttäen Ypäjän kirkonkylän. Loimaa tyhjenee täysin. Kolme iloista rosvoa tyhjentävät merkkivuottaan viettävän Ypäjän Osuuspankin ja Muumimamma perheineen hamstraa tyhjäksi paikallisen Siwan. Olis eres ny si jo ollu K-Market toteaa Muumimamma myöhemmin Loimaan Lehden haastattelussa, Sale mei tahrottiin hamstrata, mu ko Papan navikaattori neuvo väärin, Pikku-Myy sitä taas tiätysti räplänny ja ko Hipsun piti päästä pissalle.

Kunta- tai muitakaan rajoja tuntematonta väkeä riittää myös kirkonkylän ulkopuolelle. Kärkäisen puutarhan alueella kaivetaan maasta kaikki, mitä sieltä suinkin löytyy. Puhdistivat pellot kivistä, aika pienetkin kelpasivat, semmoinen hyvä siitä sentään seurasi, kommentoi yrittäjä tapahtunutta. Pari innokasta isäntää on käynnistänyt vanhat Valmetinsa ja yrittävät vetää Artlevyn hallista ulos puolivalmista isoa ilmastointikonehuonetta. Ei mei semmosella mittään, mu pantas pualiks ja hulluhan se semmonen, joka ei pualta ottas, kohkaavat isännät. Eivät ne vanhat Valmetit konehuonetta liikkeelle saa, sylinterit paukkuvat, kytkimet pettävät, koneet sammuvat ja jäävät niille sijoilleen Artlevyn riesoiksi. Isännät kun erellyttävät yrityksen suarittavan vahinkon- ja vaivan- ja muitakin korvauksia tapahtuneen johrosta.

Oliskos tämä ihan soran syy, pohtivat perskutan mekkalaa huolestuneina seuraavat jokioislaiset. Ei ole, vastaa painokkaasti MS-KAIVUU ja Velj. Uusitalo on ehdottomasti samaa mieltä.

Lumikki valitaan yleisöäänestyksillä Miss Alajärveksi ja Big Brother –talon inhotuimmaksi osallistujaksi sekä Oscar-ehdokkaaksi. Viimeksi mainitun kuullessaan Lumikki liehuu Victoria´s Secretin suojiin ostamaan gaalaan sopivia pukimia, eikä hänestä sittemmin (toistaiseksi) kuulla mitään.

Näyttämön kuorsaus yltyy ja tärinä havahduttaa uinuvat kääpiöt, jotka mönkivät montun kätköistä, mullasta maan, ihmisten ilmoille, istuvat rinkiin herra Higginsin kirjaston lattialle ja lyövät päänsä yhteen, Mitäs mei ny si? Domma dunnor rabbla mesht, eikös se niin sanota siinä Jacobson-Fröbergissä, tuhisee Nuhanenä. Aikansa päitään yhteen taottuaan kääpiöt saavat käyntiin vitkan (noin 30 Megasekuntia) transformaation kohti Jukolan poikia! Palaako todellisuus näiden laiskanpulleiden jallien ja Suomen satavuotissyntymäpäivän myötä jälleen paikoilleen? Sen näemme, kuulemme ja koemme ensi vuonna. Tervetuloa mukaan!

toivottaa Lavastemiäs