Loppu häämöttää

Tätä kirjoittaessani jäljellä on enää neljä näytöstä. Uskomatonta kuinka äkkiä aika on kulunut, vaikka ennen esityskautta pitkän ja ehkä vähän raskaankin harjoituskauden jälkeen oli päällimmäisenä tunteena, että edessä on todella pitkä näytöskausi – yhteensä 18 esitystä – miten sen jaksaakaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Esitys esitykseltä on tämän produktion päättyminen lähempänä, ja nyt jo kaihertaa mielessä se, että pian tämä on ohi. Olen nauttinut aivan joka hetkestä, jonka olen teatterilla saanut viettää. Nautin porukan yhteishengestä ja iloisista ihmisistä, hetkistä näyttämöllä jolloin uppoutuu täysin Anatevkan elämään, sekä hetkistä kulisseissa kun odottaa seuraavan joukkokohtauksen alkamista. No, kovalla helteellä suorassa auringonpaisteessa odottaessa, tai kylmääkin kylmemmässä tuulessa tai sateessa on ehkä nautinnollisuus ollut vähän kauempana – mutta ei, en minä valita, Jenten sanoja lainatakseni. Ja se teatterilla onkin niin hienoa, että siellä on positiivisten ihmisten ympäröimänä. Ei siellä valiteta turhasta! Toivottavasti se positiivisuus on välittynyt eteenpäin ja tarttunut myös katsojiin.

Lippukauppa käy nyt kiivaana, kun ”mattimyöhäiset” varaavat lippujaan, jotta pääsevät vielä kokemaan Viulunsoittajan tunnelman. Viimeisissä esityksissä ei varmastikaan vältytä kyyneliltä, vaikka kuinka yrittäisi pidätellä. Niin näyttämöllä kuin katsomossakaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille teatterilla. Ja kiitos aviomiehelleni, joka on jaksanut hoitaa lapsia koko harjoitus- ja esityskauden ja olen päässyt palaamaan näin upean harrastuksen pariin. Kiitos kaikille katsojille! KIITOS! Päätän täältä tähän. Snif.

-Tanja-

Jännitys hävisi teatterilla

Ajattelin minäkin kirjoittaa blogiin. Minulle kävi samoin kuin eilen tänne kirjoittaneella Helenalla: huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Olin jo aikaisemmin käynyt katsomassa Ypäjän Musiikkiteatterissa muutaman esityksen, ja ihmettelin jo silloin, että miksi en ole lähtenyt jo mukaan hommaan. Lopulta sain sen verran rohkeutta, että päätin lähteä mukaan. Päivääkään en ole katunut, päinvastoin!

Olen pienestä asti harrastanut laulamista monin erilaisin tavoin. Monissa kuoroissa ym. olen ollut mukana. Koskaan aikaisemmin en ole ollut teatterissa mukana, sillä olen aina ollut kova jännittämään esiintymistä. Kun lähdin Ypäjän musiikkiteatteriin mukaan, aluksi jännitin aivan älyttömästi. Mutta kun tutustuin porukkaan, niin voin sanoa, että jännitys hävisi vähän kerrallaan kokonaan!

Kiitos teidän kaikkien, kenen kanssa olen ollut näyttämöllä ja muualla.Te olette auttaneet minua monissa eri asioissa. Jos en olisi lähtenyt tähän mukaan ,niin olisin katunut sitä varmasti koko loppuelämäni. Te kaikki olette minulle tosi rakkaita ja läheisiä, olette minulle toinen perhe.

Olen jo haikeana siitä, että pian taas esityskausi on ohi ja loppuu esitykset. Mutta tiedän,että vaikka se tuntuu haikealta, surulliselta jne. niin ei mene kauaa, kun taas olemme yhdessä. Nautitaan viimeisistä esityksistä ja lauantaina vaikka itkettää (tiedän jo, että itken varmasti - ja paljon), niin myös pidetään hauskaa ja nautitaan työmme uurastuksen lopusta!

- Marjo -

Sellaisena kuin olen

Huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Menin koululle sillä asenteella, että "katotaan ny". Yllätyin positiivisesti, kun Mäkirannan Kari sitten soitti, että haluaisinko tulla mukaan.

Olen pikkutytöstä asti tykännyt laulaa. Täällä teatterilla olen oppinut tanssimaan. Välillä on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kuva: Kerkko Vihava

Olen kertonut teatterissa avoimesti itsestäni, että "kaikki ei ole ihan kotona". Minut on hyväksytty sellaisena kuin olen. Ja se tuntuu ihanalta.

- Helena -

Täys tusina YMT:n lavalla

Koko juttu lähti siitä kun törmäsin Monaan musiikkiopistolla. Hän pyysi mua mukaan Ypäjän Musiikkiteatteriin ja olin tietenkin heti valmiina, koska en osaa sanoa ei.

Ekoissa harkoissa en tiennyt mitä olis pitänyt tehdä, minne mennä ja kaikki oli sekaisin. En tuntenut edes suurimpaa osaa porukasta. Saimme plarit, kaikki oli puhunu jostain ihmeen plareista ja mää en tienny edes mitä se plari sana tarkottaa. Olin jälleen aivan sekaisin!! Alkoivat kuoroharkat ja ekassa äänenaukasussa olin aivan sekaisin. Jälleen kerran.

Sitten oli vuorossa tanssiharkat ja olin jo ensimmäisen kymmen minuuttisen jälkeen aivan solmussa eli jälleen sekaisin. Aloin jo tunteen ihmisiä nimeltä ja oli joitakin joiden kanssa juttelin, mutta silti suurin osa oli viälä pimennossa.

Yksissä harkoissa Hannele -ohjaaja pyysi mua luokseen ja näytti mulle pari vuorosanaa. Mietin sitä viälä pitkään: ”Mulle vuorosanoja!?!?!”.

Sitten oli vuorossa paljon puhutut ulkotreenit. Katselin lavalta ensikertaa katsomoa ja mietin: ”Mihin oikein ryhdyin??” Lavastukset alkoivat pikku hiljaa nousta, kohtaukset valmistua ja laulun sanat jäädä päähän. Tässä vaiheessa tiesin melkein kaikki nimiltä ja tulin hyvin juttuun monen kanssa.

Oli noin pari viikkoo aikaa kenraaliin, tuli mikkilista ja kaiken kukkuraksi  sieltä pamahti  mun nimi numerolle kakskymmentä!!!

Kenraali oli alkamassa ja vapina oli järkyttävä. Olin jo laittanut vaatteet päälle ku Mona meni mun  ohi ja sano: ”Eiks sulla oo viälä meikkiä??” ”MITÄ???!!! MEIKKIÄ MULLE!!??” Ei auttanut ku mennä meikattavaksi. Meikkien ja mun kaveruus ei ole mikään valtavan hyvä, vaikka melkein joka päivä meikkaan (vain pakosta).

Kuvat: Kerkko Vihava

Esitykset on alkanut menemään jo rutiinilla. Ja lavan takana on aivan mahtava fiilis!!! Ja onhan se ihan kiva, että äitikin huseeraa lipunmyynnin ja makkarakiskan välillä.

Täytin eilen 27.6 kaksitoista ja esitystä oli tullu kattomaan paljon sukulaisia ja tuttuja. He oli haltioissaan kaikesta mitä näkivät ja kuulivat.

Kiitos teille kaikille tästä vuodesta jo vähän etukäteen!!! Mun mielestä YMT:n Teatterifrendi -tittelin sais voittaa ihan kaikki!!

 - Juho -                        

Tämä on kroonista!

Oli syksy 1988 ja olin muuttanut Loimaalle. Junantuoma, kuten sanonta on. Jossain vaiheessa liityin Loimaan Naislaulajiin jota johti Jaakkolan Riikka. Häneltä kuulin tästä Ypäjällä toimivasta teatterista. Jokunen vuosi meni ja jokin pieni ajatus vaan takoi takaraivossa... Että jospa minäkin... No, se taisi olla syyskesää 1994 kun sitten soitin Riikalle ja kysyin, että pääsisinkö mukaan. "Joo, tule ihmeessä, harjoitukset on sitten silloin ja silloin Perttulan koululla, Valkoinen hevonen esitetään toiseen kertaan ensi kesänä. Tervetuloa." Noin se jotenkin meni.Olihan se jännää mennä uppotuntemattomien joukkoon. Ja kun muut jo osasivat kaiken... Silloinhan tahti oli vielä se, että kaksi kesää esitettiin samaa teosta ja välikesä huilattiin.

Ensi-iltani oli ikimuistoinen. Sitä kun ei virallisesti ollut lopulta ollenkaan. Se oli nimittäin ainoa kerta,kun koko teatterin historiassa esitys on jouduttu perumaan. Vajaat puoli tuntia ennen esityksen alkua tuli semmoinen ukkosmyrsky, että tekniikka hajosi ja näyttämö oli kuin perunapeltoa, paitsi että vaot olivat toisinpäin, siis ojina rinnettä alas. Näyttämö oli silloin nykyisen näyttämön vasemmassa reunassa olevan navetan takana. Sullouduimme niin esiintyjät kuin katsojatkin navettaan sisälle ja odotimme, että myrsky laantuu. Samaan lopputulokseen ei pystynyt edes Lahja-myrsky, vaikka pyyhälsi teatterialueen yli vain pari tuntia ennen Titanic- musikaalin viimeisen näytöksen alkua. Senkin näytöksen ja etenkin esityksen mahdollistamisen edellyttäneet toimenpiteet (ja varsinkin sen vauhdin, millä kaikki tehtiin!!)  muistaa varmasti jokainen mäellä silloin mukana ollut!

Seuraavan produktion, Evakko-oopperan, jätin väliin, mutta sitten tultiin taas mukaan. Tässä vaiheessa olivat lapsetkin sitten jo mukana: yksi tytär lavalla, toinen vielä mummulassa hoidossa ja kolmas rattaissa näyttämön edessä. Myöhemmin mukaan tulivat kaikki kolme, heti kun kynnelle kykenivät. Niinhän moni muukin perhe täällä on tehnyt ja siitä tässä teatterissa olen aina pitänyt. Lapset kasvavat tähän touhuun, ovat ehkä ensin mukana äidin vatsassa tai lavan reunassa vaunuissa ja vuosien kuluessa tulevat pikkuhiljaa mukaan. Välillä jälkikasvu hoitaa toisia pieniä, myy käsiohjelmia, juoksee vaan muuten porukan perässä tai on mukana jossain pienessä, mutta tärkeässä roolissa. Iän karttuessa roolit ja vastuu kasvavat.

Tässä toimii "kylä kasvattaa" -periaate. Se, joka ensin näkee, saa komentaa koko klaania, vaikka eihän niissä kyllä yleensä paljon komentamista ole ollut. Omatkin lapset muistelevat vuosien jälkeen teatterilla leikittyjä leikkejä ja paikkoja, missä oli kiva olla piilossa. Teatterilla syntyneet kaverisuhteetkin ovat pysyneet voimissaan.

Tänne on aina tultu perheinä. Joskus on kuulunut kommenttejakin siitä, että käsiohjelmasta on laskettu, kuinka monta samannimistä kussakin teoksessa on mukana. Niin, ja osa perheenjäsenistä on tekemässä myös niitä hommia, jotka tehdään  lavan ulkopuolella.

Kaikki kuvat: Kerkko Vihava

Vuosien mittaan olen saanut tehdä pari isompaa roolia, jokusen pienemmän ja aina niitä rakastamiani kuoro-osuuksia. Lapset ovat kasvaneet ja olleet mukana vaihtelevasti, välillä lavalla, välillä taustahommissa. Jossain vaiheessa havahduimme muiden vanhempien kesken siihen, että osa lapsista oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 6-8 kesää aina teatterilla. Eivät edes tienneet muusta! Mutta kuten yksi heistä totesi: tämä on tauti, josta ei pääse eroon. Kyllä tänne mäelle on vaan aina päästävä, vaikka vain lippuja myymään. No, ilman lipunmyyjiä niitä lippuja ei myytäisi eikä meillä olisi näin ollen maksaneita katsojiakaan:).

- Sari -