Lavastemies haikeana

Ei se pyöri enää. Ei kilise viimeinen kutsusoitto, ei tallusta kapellimestari letteineen näyttämön poikki odotellen, ymmärtääkö yleisö taputtaa, ei ilmesty ihana enkeli katolle viuluineen ja siipineen, ei astu Tevje talonsa ovesta kertomaan kylästään ja sen elämästä, ei tule perässä Golde uhkeassa komeudessaan kaiken kurjuuden keskellä. Eivät pyrähdä pihamaalle nuo viisi ”tämä on minun”, nuo sydänten särkijät, nuo ilon ja liikutuksen kyynelten kirvoittajat, Tzeitel, Hodel, Chava, Shprintze ja Bielke, ei haikaile enää ompelukonettaan Motel Kamzoil, ei raivoa näyttämölle punaisine koivuineen Frume-Sarah, ei tikahdu nauruunsa Lazar Wolf, ei unohda asiaansa Jente mustissaan, ei kavioi paikalle komea konstaapelin ratsukko, ei sählää enää Mordcha, ei kaadu rabbi, ei pidä oppituntejaan Perchik, eivät vedä pitkää komiaa venäläiset kapakassa, ei tulvahda näyttämö täyteen Anatevkan kyläläisiä toimineen ja touhuineen.

Lavastemiäs on haikeana, mieli kaivaa esiin kuvan toisensa perään.

Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” - sormet uurtavat näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni, särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista tiheämmin silmiään - rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa.

Seppo, ”niin yksinäinen” – tikahtuu nauruunsa naama punaisena – katsomo nauraa mukana.

Teija purjehtii täyteläisenä isoäitinä näyttämölle, ottaa Artun käsivarsilleen ja hurmaa katsomon.

Sari raivoaa näyttämölle punaisine koivuineen – kohtaus täynnä intensiteettiä ja dynamiikkaa, kyläläisten joukko ja Frume-Sarah aaltoilevat näyttämön laidasta laitaan ja huipentavat unikohtauksen uskomattomaan menoon.

Kasper, sivussa ja sivusta ja kumminkin niin keskellä, kuinka komeasti soikaan osuutensa hääkohtauksessa toisen komeuden, ihanan Mirellan kanssa. Sini, vilunsoittaja katolla, viulu soi upeasti, mutta sydämen särkee se kipitys alas portaita, liitely näyttämön poikki ja höyhenenkepeä enkelin hypähdys paikalleen orkesterikorokkeelle.

Pirkko, tuo ihana Jente, joka ottaa näyttämön haltuunsa jokaisella vuorosanallaan, oli niitä sitten vaikka vain yksi. Mona, tuo kurjuudessa uhkea Golde, joka helisee rakastavansa kysymystä kummastellen.

Arttu, tuo ilmaisussaan pidättyvä, itseään ja ympäristöään kaiken aikaa älyllisesti, turhan usein kyynisesti, erittelevä räätäli, joka rohkenee kumminkin suukottaa ujosti Riinaa, mitä silloin sitten miettiikään.

Sergey ratsuineen, aluksi kumpikin ilmeisen jännittyneitä, sittemmin ratsu rento ja Sergey muutamin aidosti kajentuvin sanoin ilmentää osansa kauhistuttavasti aitoakin aidommin.

Ja sitten tuo ihana viisikko, nuo silmien ilot, nuo korvien riemut, nuo sydänten särkijät, nuo mielten liikuttajat, nuo upeat ja rakastettavat tyttäret Riina ja Mirella ja Susanna ja Tuuli ja Piitu. Oi tytöt, millaisia tuntemuksia te saattekaan aikaan. Katsomo huokailee ihastuksesta ja lavastemiäs keräilee edelleenkin sydämensä sirpaleita.

Entäs Pekka, voi Pekka, minkä teetkään, kun tuon tuon Tevjen teet! Se tekeminen on totta, ei vain toden tekemistä, vaan sen yli olemista, toden olemista, Tevjen olemista. Muuatta elokuvakriitikkoa lainaten arvelen, että teet elämää suurempaa esitystä – ja siinä elämää itseään, joka parhaimmillaan ja pahimmillaan onkin itseään suurempaa.

Jari kärräämässä kivituhkaa artistien askelluksille ja aurinkolaseissaan pysäköintialueella opastamassa katsojien autoja paikoilleen. Kari grillaamassa makkaroita ja kilisyttämässä kelloa, että valmiita ollaan, ko Helperi sottaan ja hanska heiluu ja sinappia piisaa ja iloista miestä myös.

Annele tiskin takana, saat paitaa tahi kukkia tai mitä muuta, iloa, hymyä, naurua, kultaa ja tuulta.

Mikko siellä sekä täällä, ainakin sillä päällä, missä maksupäätettä tarvitaan ja aina sillä hyvällä, siis päällä.

Ypäjän metallin miehet autoineen ja taitoineen ja nostopuomeineen, joita hiukka pattinkilla jatketaan.

Jari pitkine puomeineen, yli navetan yltävine, niillä ja Jarin taidoilla ne näkyvät pystyyn saadaan.

Hannu, tuo hassu hatuntekijä, joka taikoo hatustaan ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Kaivurimies, Hannun kaveri, joka pörrää tarpeelliset kaivannot. Make, joka surisee joka paikassa kaikkina aikoina ja järjestää ja hankkii ja sopii ja sovittaa.

Mäksä ja muusikot, nuo tytöt ja pojat tummissaan, nuo instrumenttiensa taitajat, jotka parantavat klangiaan esitys esitykseltä.

Ja si se ossaava tekniikka, ne ko ensin kuuntelee sitä siniaaltoo taikka pimmeetä kohinaa ainaski pari päivää, jotta huajuuko se. Ylleensä si huajuu kaikki, paitti toi lavasteryhmä, ko ne vaan kaatuu, mutta lavasteet ei, siis kaaru. Mutta si ne havaittee, että niiltä on karoksisa taajuuksia. Niitä si ettitäänki loppuaika. Mutta komiasti kuuluu siitä hualimata ja valokki pellaa.

Järjestysmiehet, kahvittajat, lipunmyyjät, kuorolaiset, kyläläiset, kaikki tekijät – kuvia, kasvoja, tekemisiä, tapahtumia, työtä, vaivaa, tuskaa, itkua, iloa, riemua ja onnistumista. On tämä aika mitä sitten onkaan, suuret kertomukset elävät yhä ja yhtä sellaista tekee Ypäjän musiikkiteatteri.

Tämän teatterin kanssa lavastemiäheltä loppuvat sanat. Työliivin taskut ovat edelleen täynnä ruuveja ja pultteja ja muttereita ja ruuvauskärkiä, tämän teatterin traditio kun näyttä olevan, että lavastukseen upotetaan mahdollisimman monenlaisia kantoja omaavia ruuveja. Mutta sanat ovat vähissä. Tämän teatterin upeuden voi tavoittaa monin tavoin, ääripäissään satunnaisena katsojana tai näyttämöllä esityksissä ahertajana. Mutta sen voi tavoittaa myös silloin, kun ei ole ääripäissä, eikä ihan ytimessä, ei näyttämöllä, eikä aina katsomossakaan esitysaikoina, vaan hiukan sivussa, vaikkapa lavasteissa rakennusaikoina. Saa siinä sitten sivusta hapuilla sekä tekijän että näkijän tuntoja. Ja uhitella itselleen, että kyllä minäkin suukottaisin Riinaa ja Monaa, jos…

Kesä 2013 menee menojaan. Näyttämö on autio. Väliin paistaa päivä kuumasti, toisinaan sade hakkaa rajusti lavasteita. Rakenteet vääntyilevät ja ravistuvat, värit liukenevat ja valuvat. Tuuli ulvoo päivän nousua ja laskua, eikä rikasta miestä näy missään, ei mitään miestä. Lavastemiäs ajattelee purkua, mitä on otettava alas, mitä suojattava. Entäs sen pyärön kuappa, tulleeks siihen si vettä, ni että ruastuu koko kommeus, eikä si pyäri ennää? Tarttiskos tehrä salaoja?

Vanhana upseerina lavastemiäs tekee enimmän, minkä upseeri taitaa, lavastemiäs tekee kunniaa, kunniaa Ypäjän musiikkiteatterille, sen kaikille tekijöille.

Se pyörii sittenkin!

- Arto -

Loppu häämöttää

Tätä kirjoittaessani jäljellä on enää neljä näytöstä. Uskomatonta kuinka äkkiä aika on kulunut, vaikka ennen esityskautta pitkän ja ehkä vähän raskaankin harjoituskauden jälkeen oli päällimmäisenä tunteena, että edessä on todella pitkä näytöskausi – yhteensä 18 esitystä – miten sen jaksaakaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Esitys esitykseltä on tämän produktion päättyminen lähempänä, ja nyt jo kaihertaa mielessä se, että pian tämä on ohi. Olen nauttinut aivan joka hetkestä, jonka olen teatterilla saanut viettää. Nautin porukan yhteishengestä ja iloisista ihmisistä, hetkistä näyttämöllä jolloin uppoutuu täysin Anatevkan elämään, sekä hetkistä kulisseissa kun odottaa seuraavan joukkokohtauksen alkamista. No, kovalla helteellä suorassa auringonpaisteessa odottaessa, tai kylmääkin kylmemmässä tuulessa tai sateessa on ehkä nautinnollisuus ollut vähän kauempana – mutta ei, en minä valita, Jenten sanoja lainatakseni. Ja se teatterilla onkin niin hienoa, että siellä on positiivisten ihmisten ympäröimänä. Ei siellä valiteta turhasta! Toivottavasti se positiivisuus on välittynyt eteenpäin ja tarttunut myös katsojiin.

Lippukauppa käy nyt kiivaana, kun ”mattimyöhäiset” varaavat lippujaan, jotta pääsevät vielä kokemaan Viulunsoittajan tunnelman. Viimeisissä esityksissä ei varmastikaan vältytä kyyneliltä, vaikka kuinka yrittäisi pidätellä. Niin näyttämöllä kuin katsomossakaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille teatterilla. Ja kiitos aviomiehelleni, joka on jaksanut hoitaa lapsia koko harjoitus- ja esityskauden ja olen päässyt palaamaan näin upean harrastuksen pariin. Kiitos kaikille katsojille! KIITOS! Päätän täältä tähän. Snif.

-Tanja-

Jännitys hävisi teatterilla

Ajattelin minäkin kirjoittaa blogiin. Minulle kävi samoin kuin eilen tänne kirjoittaneella Helenalla: huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Olin jo aikaisemmin käynyt katsomassa Ypäjän Musiikkiteatterissa muutaman esityksen, ja ihmettelin jo silloin, että miksi en ole lähtenyt jo mukaan hommaan. Lopulta sain sen verran rohkeutta, että päätin lähteä mukaan. Päivääkään en ole katunut, päinvastoin!

Olen pienestä asti harrastanut laulamista monin erilaisin tavoin. Monissa kuoroissa ym. olen ollut mukana. Koskaan aikaisemmin en ole ollut teatterissa mukana, sillä olen aina ollut kova jännittämään esiintymistä. Kun lähdin Ypäjän musiikkiteatteriin mukaan, aluksi jännitin aivan älyttömästi. Mutta kun tutustuin porukkaan, niin voin sanoa, että jännitys hävisi vähän kerrallaan kokonaan!

Kiitos teidän kaikkien, kenen kanssa olen ollut näyttämöllä ja muualla.Te olette auttaneet minua monissa eri asioissa. Jos en olisi lähtenyt tähän mukaan ,niin olisin katunut sitä varmasti koko loppuelämäni. Te kaikki olette minulle tosi rakkaita ja läheisiä, olette minulle toinen perhe.

Olen jo haikeana siitä, että pian taas esityskausi on ohi ja loppuu esitykset. Mutta tiedän,että vaikka se tuntuu haikealta, surulliselta jne. niin ei mene kauaa, kun taas olemme yhdessä. Nautitaan viimeisistä esityksistä ja lauantaina vaikka itkettää (tiedän jo, että itken varmasti - ja paljon), niin myös pidetään hauskaa ja nautitaan työmme uurastuksen lopusta!

- Marjo -

Sellaisena kuin olen

Huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Menin koululle sillä asenteella, että "katotaan ny". Yllätyin positiivisesti, kun Mäkirannan Kari sitten soitti, että haluaisinko tulla mukaan.

Olen pikkutytöstä asti tykännyt laulaa. Täällä teatterilla olen oppinut tanssimaan. Välillä on ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kuva: Kerkko Vihava

Olen kertonut teatterissa avoimesti itsestäni, että "kaikki ei ole ihan kotona". Minut on hyväksytty sellaisena kuin olen. Ja se tuntuu ihanalta.

- Helena -

Täys tusina YMT:n lavalla

Koko juttu lähti siitä kun törmäsin Monaan musiikkiopistolla. Hän pyysi mua mukaan Ypäjän Musiikkiteatteriin ja olin tietenkin heti valmiina, koska en osaa sanoa ei.

Ekoissa harkoissa en tiennyt mitä olis pitänyt tehdä, minne mennä ja kaikki oli sekaisin. En tuntenut edes suurimpaa osaa porukasta. Saimme plarit, kaikki oli puhunu jostain ihmeen plareista ja mää en tienny edes mitä se plari sana tarkottaa. Olin jälleen aivan sekaisin!! Alkoivat kuoroharkat ja ekassa äänenaukasussa olin aivan sekaisin. Jälleen kerran.

Sitten oli vuorossa tanssiharkat ja olin jo ensimmäisen kymmen minuuttisen jälkeen aivan solmussa eli jälleen sekaisin. Aloin jo tunteen ihmisiä nimeltä ja oli joitakin joiden kanssa juttelin, mutta silti suurin osa oli viälä pimennossa.

Yksissä harkoissa Hannele -ohjaaja pyysi mua luokseen ja näytti mulle pari vuorosanaa. Mietin sitä viälä pitkään: ”Mulle vuorosanoja!?!?!”.

Sitten oli vuorossa paljon puhutut ulkotreenit. Katselin lavalta ensikertaa katsomoa ja mietin: ”Mihin oikein ryhdyin??” Lavastukset alkoivat pikku hiljaa nousta, kohtaukset valmistua ja laulun sanat jäädä päähän. Tässä vaiheessa tiesin melkein kaikki nimiltä ja tulin hyvin juttuun monen kanssa.

Oli noin pari viikkoo aikaa kenraaliin, tuli mikkilista ja kaiken kukkuraksi  sieltä pamahti  mun nimi numerolle kakskymmentä!!!

Kenraali oli alkamassa ja vapina oli järkyttävä. Olin jo laittanut vaatteet päälle ku Mona meni mun  ohi ja sano: ”Eiks sulla oo viälä meikkiä??” ”MITÄ???!!! MEIKKIÄ MULLE!!??” Ei auttanut ku mennä meikattavaksi. Meikkien ja mun kaveruus ei ole mikään valtavan hyvä, vaikka melkein joka päivä meikkaan (vain pakosta).

Kuvat: Kerkko Vihava

Esitykset on alkanut menemään jo rutiinilla. Ja lavan takana on aivan mahtava fiilis!!! Ja onhan se ihan kiva, että äitikin huseeraa lipunmyynnin ja makkarakiskan välillä.

Täytin eilen 27.6 kaksitoista ja esitystä oli tullu kattomaan paljon sukulaisia ja tuttuja. He oli haltioissaan kaikesta mitä näkivät ja kuulivat.

Kiitos teille kaikille tästä vuodesta jo vähän etukäteen!!! Mun mielestä YMT:n Teatterifrendi -tittelin sais voittaa ihan kaikki!!

 - Juho -