Pikkujouluilua Eiffel-tornin juurella

YMT:n väki vietti iloista pikkujoulua viime lauantaina Forssassa. Ilta alkoi varsin asiallisesti yhdistyksen vuosikokouksella, vaan ilmassa väreili jo outo tunnelma. Jouluillallisen jälkeen alkoikin sitten toden teolla tapahtua kummia...

 Yhtäkkiä Loimijoki muuttuu Seineksi ja olemme suureen Maailmannäyttelyyn valmistautuvassa Pariisissa. On vuosi 1889 ja näyttelyä juhlistamaan rakennettu, paljon keskustelua herättänyt, Eiffel-torni seisoo arvokkaana kruununa tapahtuman yllä. Tornin kunniaksi on järjestetty juhla, jonne on kutsuttu sekalainen joukko Pariisin merkittävimpiä henkilöitä, tornin työntekijöitä, taiteilijoita ja joukko onnekkaita turisteja.

Juhlahumu on maailmanluokkaa, mutta kaikki ei ehkä ole ihan sitä miltä näyttäisi. Kuka piilotti ruoka-annokset? Kuka onkaan luksuskurtisaani Desireen lapsen isä? Kenen siveltimestä syntyykään kaunein taide? Entä kuka onkaan Eiffel-tornin todellinen suunnittelija? 

Kuvat ylhäällä: Arttu Lukander
Tämä kuva: Annele Kasurinen
Kuvat alhaalla: Iina Wahlström

- Iina -

Väliaika – kahvia ja pullaa!

Haikee lavastemiäs laittoi sen verran upean tekstin, että eipä ole kukaan uskaltanut sen jälkeen kirjoittaa mitään. Vaan päätin kuitenkin yrittää…

Pekan lausuma, teatterilla joka näytöksen väliajan alkuun kuultu kuulutusteksti meni vähän erilailla kuin tuo otsikko, mutta ajatus oli sama. Sen sijaan toinen huuto mäen takarinteellä kyllä kuului sanatarkasti: "No niin leidit! Showtime!" Ensikertalaisena kahviossa mukana olleena on pakko todeta, että melkoinen show siellä oikeasti pyörii sen 20 minuuttia, jonka väliaika kestää. Muutaman asiakkaan kanssa aiheesta oli puhetta ja totesin, että eihän se ole konsti eikä mikään tarjota 500 ihmiselle kahvit, mutta tarjota kahvit 500 ihmiselle 20 minuutissa vaatii jonkin verran järjestelyjä.

Vaan kyllähän me tarjottiin: asiakkaille myytiin kesän aikana 2890 wieneriä ja 550 pasteijaa. Makkaraa myytiin satoja kiloja ja aiempaa paremmin esille nostettuna tuotteena jäätelökin löysi ostajansa. Anekdoottina voi kertoa, että jäätelömyyntikassojen perusteella voisi kirjoittaa viime kesäkuun ilmat uusiksi: pienin illan myynti oli 17 euroa ja suurin 397 samaa valuuttaa. Ja vastavuoroisesti makkarakassat kulkivat juurikin eri suuntiin vastaavina iltoina. Omakaan porukka ei jäänyt ihan osattomaksi palveluistamme: työryhmä pisteli ns. parempiin suihin 1140 sämpylää ja 630 ruispalaa.

On pakko sanoa, että vaikka aika usein haikeus hiipi puseroon, kun kuuli lauteilta jonkin biisin tai repliikin ja mietti, että tuota mun piti olla tekemässä, niin jokin tietty hohto oli olla mäen toisellakin puolella vetämässä 18 ’esitystä’. Sain tosi paljon pohjatietoa muutamilta ihmisiltä, jotka olivat olleet aikaisemminkin tekemässä tai vetämässä kahviota ja osasivat kertoa, mikä on mennyt hyvin ja mikä ehkä ansaitsee jotakin pientä viilausta. Sen lisäksi mulla oli mielettömän upea joukko ihmisiä TÖISSÄ. Sanon töissä, koska muutama ihminen oli paikalla jokaisena iltana ja ensimmäiset tulivat paikalle noin kolme tuntia ennen esityksen alkua. Kaikkiaan meitä oli mukana 25. Tuntui tosi hyvältä kun kaikki tuntuivat olevan aidosti samaa joukkuetta eikä ollut erikseen makkaramiehiä ja kahvion leidejä ja pomo…  Oli hienoa olla tuollaisen joukon pomona enkä ehkä ollut ihan kaikkein kamalin vaihtoehto, koska palauteillassamme he lupasivat laittaa johtokunnalle vetoomuksen, että mua ei enää koskaan saa laskea lavalle.

Ja haikeelle lavastemiähelle tiedoksi: se pyörii sittenkin, kesäkuussa 2014.

- Mikko -

Lavastemies haikeana

Ei se pyöri enää. Ei kilise viimeinen kutsusoitto, ei tallusta kapellimestari letteineen näyttämön poikki odotellen, ymmärtääkö yleisö taputtaa, ei ilmesty ihana enkeli katolle viuluineen ja siipineen, ei astu Tevje talonsa ovesta kertomaan kylästään ja sen elämästä, ei tule perässä Golde uhkeassa komeudessaan kaiken kurjuuden keskellä. Eivät pyrähdä pihamaalle nuo viisi ”tämä on minun”, nuo sydänten särkijät, nuo ilon ja liikutuksen kyynelten kirvoittajat, Tzeitel, Hodel, Chava, Shprintze ja Bielke, ei haikaile enää ompelukonettaan Motel Kamzoil, ei raivoa näyttämölle punaisine koivuineen Frume-Sarah, ei tikahdu nauruunsa Lazar Wolf, ei unohda asiaansa Jente mustissaan, ei kavioi paikalle komea konstaapelin ratsukko, ei sählää enää Mordcha, ei kaadu rabbi, ei pidä oppituntejaan Perchik, eivät vedä pitkää komiaa venäläiset kapakassa, ei tulvahda näyttämö täyteen Anatevkan kyläläisiä toimineen ja touhuineen.

Lavastemiäs on haikeana, mieli kaivaa esiin kuvan toisensa perään.

Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” - sormet uurtavat näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni, särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista tiheämmin silmiään - rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa.

Seppo, ”niin yksinäinen” – tikahtuu nauruunsa naama punaisena – katsomo nauraa mukana.

Teija purjehtii täyteläisenä isoäitinä näyttämölle, ottaa Artun käsivarsilleen ja hurmaa katsomon.

Sari raivoaa näyttämölle punaisine koivuineen – kohtaus täynnä intensiteettiä ja dynamiikkaa, kyläläisten joukko ja Frume-Sarah aaltoilevat näyttämön laidasta laitaan ja huipentavat unikohtauksen uskomattomaan menoon.

Kasper, sivussa ja sivusta ja kumminkin niin keskellä, kuinka komeasti soikaan osuutensa hääkohtauksessa toisen komeuden, ihanan Mirellan kanssa. Sini, vilunsoittaja katolla, viulu soi upeasti, mutta sydämen särkee se kipitys alas portaita, liitely näyttämön poikki ja höyhenenkepeä enkelin hypähdys paikalleen orkesterikorokkeelle.

Pirkko, tuo ihana Jente, joka ottaa näyttämön haltuunsa jokaisella vuorosanallaan, oli niitä sitten vaikka vain yksi. Mona, tuo kurjuudessa uhkea Golde, joka helisee rakastavansa kysymystä kummastellen.

Arttu, tuo ilmaisussaan pidättyvä, itseään ja ympäristöään kaiken aikaa älyllisesti, turhan usein kyynisesti, erittelevä räätäli, joka rohkenee kumminkin suukottaa ujosti Riinaa, mitä silloin sitten miettiikään.

Sergey ratsuineen, aluksi kumpikin ilmeisen jännittyneitä, sittemmin ratsu rento ja Sergey muutamin aidosti kajentuvin sanoin ilmentää osansa kauhistuttavasti aitoakin aidommin.

Ja sitten tuo ihana viisikko, nuo silmien ilot, nuo korvien riemut, nuo sydänten särkijät, nuo mielten liikuttajat, nuo upeat ja rakastettavat tyttäret Riina ja Mirella ja Susanna ja Tuuli ja Piitu. Oi tytöt, millaisia tuntemuksia te saattekaan aikaan. Katsomo huokailee ihastuksesta ja lavastemiäs keräilee edelleenkin sydämensä sirpaleita.

Entäs Pekka, voi Pekka, minkä teetkään, kun tuon tuon Tevjen teet! Se tekeminen on totta, ei vain toden tekemistä, vaan sen yli olemista, toden olemista, Tevjen olemista. Muuatta elokuvakriitikkoa lainaten arvelen, että teet elämää suurempaa esitystä – ja siinä elämää itseään, joka parhaimmillaan ja pahimmillaan onkin itseään suurempaa.

Jari kärräämässä kivituhkaa artistien askelluksille ja aurinkolaseissaan pysäköintialueella opastamassa katsojien autoja paikoilleen. Kari grillaamassa makkaroita ja kilisyttämässä kelloa, että valmiita ollaan, ko Helperi sottaan ja hanska heiluu ja sinappia piisaa ja iloista miestä myös.

Annele tiskin takana, saat paitaa tahi kukkia tai mitä muuta, iloa, hymyä, naurua, kultaa ja tuulta.

Mikko siellä sekä täällä, ainakin sillä päällä, missä maksupäätettä tarvitaan ja aina sillä hyvällä, siis päällä.

Ypäjän metallin miehet autoineen ja taitoineen ja nostopuomeineen, joita hiukka pattinkilla jatketaan.

Jari pitkine puomeineen, yli navetan yltävine, niillä ja Jarin taidoilla ne näkyvät pystyyn saadaan.

Hannu, tuo hassu hatuntekijä, joka taikoo hatustaan ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Kaivurimies, Hannun kaveri, joka pörrää tarpeelliset kaivannot. Make, joka surisee joka paikassa kaikkina aikoina ja järjestää ja hankkii ja sopii ja sovittaa.

Mäksä ja muusikot, nuo tytöt ja pojat tummissaan, nuo instrumenttiensa taitajat, jotka parantavat klangiaan esitys esitykseltä.

Ja si se ossaava tekniikka, ne ko ensin kuuntelee sitä siniaaltoo taikka pimmeetä kohinaa ainaski pari päivää, jotta huajuuko se. Ylleensä si huajuu kaikki, paitti toi lavasteryhmä, ko ne vaan kaatuu, mutta lavasteet ei, siis kaaru. Mutta si ne havaittee, että niiltä on karoksisa taajuuksia. Niitä si ettitäänki loppuaika. Mutta komiasti kuuluu siitä hualimata ja valokki pellaa.

Järjestysmiehet, kahvittajat, lipunmyyjät, kuorolaiset, kyläläiset, kaikki tekijät – kuvia, kasvoja, tekemisiä, tapahtumia, työtä, vaivaa, tuskaa, itkua, iloa, riemua ja onnistumista. On tämä aika mitä sitten onkaan, suuret kertomukset elävät yhä ja yhtä sellaista tekee Ypäjän musiikkiteatteri.

Tämän teatterin kanssa lavastemiäheltä loppuvat sanat. Työliivin taskut ovat edelleen täynnä ruuveja ja pultteja ja muttereita ja ruuvauskärkiä, tämän teatterin traditio kun näyttä olevan, että lavastukseen upotetaan mahdollisimman monenlaisia kantoja omaavia ruuveja. Mutta sanat ovat vähissä. Tämän teatterin upeuden voi tavoittaa monin tavoin, ääripäissään satunnaisena katsojana tai näyttämöllä esityksissä ahertajana. Mutta sen voi tavoittaa myös silloin, kun ei ole ääripäissä, eikä ihan ytimessä, ei näyttämöllä, eikä aina katsomossakaan esitysaikoina, vaan hiukan sivussa, vaikkapa lavasteissa rakennusaikoina. Saa siinä sitten sivusta hapuilla sekä tekijän että näkijän tuntoja. Ja uhitella itselleen, että kyllä minäkin suukottaisin Riinaa ja Monaa, jos…

Kesä 2013 menee menojaan. Näyttämö on autio. Väliin paistaa päivä kuumasti, toisinaan sade hakkaa rajusti lavasteita. Rakenteet vääntyilevät ja ravistuvat, värit liukenevat ja valuvat. Tuuli ulvoo päivän nousua ja laskua, eikä rikasta miestä näy missään, ei mitään miestä. Lavastemiäs ajattelee purkua, mitä on otettava alas, mitä suojattava. Entäs sen pyärön kuappa, tulleeks siihen si vettä, ni että ruastuu koko kommeus, eikä si pyäri ennää? Tarttiskos tehrä salaoja?

Vanhana upseerina lavastemiäs tekee enimmän, minkä upseeri taitaa, lavastemiäs tekee kunniaa, kunniaa Ypäjän musiikkiteatterille, sen kaikille tekijöille.

Se pyörii sittenkin!

- Arto -

Loppu häämöttää

Tätä kirjoittaessani jäljellä on enää neljä näytöstä. Uskomatonta kuinka äkkiä aika on kulunut, vaikka ennen esityskautta pitkän ja ehkä vähän raskaankin harjoituskauden jälkeen oli päällimmäisenä tunteena, että edessä on todella pitkä näytöskausi – yhteensä 18 esitystä – miten sen jaksaakaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Esitys esitykseltä on tämän produktion päättyminen lähempänä, ja nyt jo kaihertaa mielessä se, että pian tämä on ohi. Olen nauttinut aivan joka hetkestä, jonka olen teatterilla saanut viettää. Nautin porukan yhteishengestä ja iloisista ihmisistä, hetkistä näyttämöllä jolloin uppoutuu täysin Anatevkan elämään, sekä hetkistä kulisseissa kun odottaa seuraavan joukkokohtauksen alkamista. No, kovalla helteellä suorassa auringonpaisteessa odottaessa, tai kylmääkin kylmemmässä tuulessa tai sateessa on ehkä nautinnollisuus ollut vähän kauempana – mutta ei, en minä valita, Jenten sanoja lainatakseni. Ja se teatterilla onkin niin hienoa, että siellä on positiivisten ihmisten ympäröimänä. Ei siellä valiteta turhasta! Toivottavasti se positiivisuus on välittynyt eteenpäin ja tarttunut myös katsojiin.

Lippukauppa käy nyt kiivaana, kun ”mattimyöhäiset” varaavat lippujaan, jotta pääsevät vielä kokemaan Viulunsoittajan tunnelman. Viimeisissä esityksissä ei varmastikaan vältytä kyyneliltä, vaikka kuinka yrittäisi pidätellä. Niin näyttämöllä kuin katsomossakaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille teatterilla. Ja kiitos aviomiehelleni, joka on jaksanut hoitaa lapsia koko harjoitus- ja esityskauden ja olen päässyt palaamaan näin upean harrastuksen pariin. Kiitos kaikille katsojille! KIITOS! Päätän täältä tähän. Snif.

-Tanja-

Jännitys hävisi teatterilla

Ajattelin minäkin kirjoittaa blogiin. Minulle kävi samoin kuin eilen tänne kirjoittaneella Helenalla: huomasin ilmoituksen Ypäjäläisessä koelaulutilaisuudesta Perttulan koululla vuoden 2010 teosta varten. Olin jo aikaisemmin käynyt katsomassa Ypäjän Musiikkiteatterissa muutaman esityksen, ja ihmettelin jo silloin, että miksi en ole lähtenyt jo mukaan hommaan. Lopulta sain sen verran rohkeutta, että päätin lähteä mukaan. Päivääkään en ole katunut, päinvastoin!

Olen pienestä asti harrastanut laulamista monin erilaisin tavoin. Monissa kuoroissa ym. olen ollut mukana. Koskaan aikaisemmin en ole ollut teatterissa mukana, sillä olen aina ollut kova jännittämään esiintymistä. Kun lähdin Ypäjän musiikkiteatteriin mukaan, aluksi jännitin aivan älyttömästi. Mutta kun tutustuin porukkaan, niin voin sanoa, että jännitys hävisi vähän kerrallaan kokonaan!

Kiitos teidän kaikkien, kenen kanssa olen ollut näyttämöllä ja muualla.Te olette auttaneet minua monissa eri asioissa. Jos en olisi lähtenyt tähän mukaan ,niin olisin katunut sitä varmasti koko loppuelämäni. Te kaikki olette minulle tosi rakkaita ja läheisiä, olette minulle toinen perhe.

Olen jo haikeana siitä, että pian taas esityskausi on ohi ja loppuu esitykset. Mutta tiedän,että vaikka se tuntuu haikealta, surulliselta jne. niin ei mene kauaa, kun taas olemme yhdessä. Nautitaan viimeisistä esityksistä ja lauantaina vaikka itkettää (tiedän jo, että itken varmasti - ja paljon), niin myös pidetään hauskaa ja nautitaan työmme uurastuksen lopusta!

- Marjo -