Tekniikan ihmelasten kokoontumisajot

Ylivoimaisesti suurin osa Ypäjän Musiikkiteatterilla tehtävästä työstä näkyy lavalla esityksen näytelmällisenä ja musiikillisena osana sekä lavasteina, mutta suuri osa tuosta työstä olisi “turhaa” ilman tekniikkaa. Tästä syystä teatterille vaeltaa myös “näkymättömiä” tekijöitä, jotka varmistavat, että lavan tapahtumat näkyvät ja kuuluvat aivan eturivistä aivan takariviin.

Tänä vuonna tekniikkaa aloitettiin pystyttämään teatterille keskiviikkona 27.6. jolloin koko tekniikkaryhmä oli paikalla ensimmäistä kertaa. Tuona päivänä teatterin valaistus myös saatettiin sellaiseen tilaan, ettei sille tarvitse tehdä juurikaan muutoksia ennen viimeisen esityksen jälkeistä purkua. Seuraavina päivinä aika kului äänentoiston kanssa, kun ei ole aivan yksinkertaista kiikuttaa isoja kaiuttimia yli kymmenen metrin korkeuteen ja saada niitä vielä toimimaan.

Kaikenkaikkiaan tekniikkaa on tänäkin vuonna teatterilla paljon. Kolmekymmentäkaksi isoa valaisinta ja noin 15-20 erilaista kaiutinta (tämä määrä ei vielä tätä tekstiä kirjoittaessani ole varmistunut), joista suurta osaa yleisö ei edes välttämättä näe. Näiden niinsanottujen “loppurautojen” lisäksi mäelle on jemmattu muutama kilometri kaapelia ja esimerkiksi mikrofoneja lavalla on yli neljäkymmentä.

Tekniikan kasausvaiheessa päivät ovat pitkiä ja raskaita, mutta esityskaudella tekniikan pojat pääsevät hieman helpommalla. Eli paikalla ei tarvitse olla kuin noin kaksi tuntia ennen jokaista esitystä tarkistamassa laitteiden toimivuus ja vaihtamassa langattomiin mikrofoneihin patterit. Esityksen jälkeen teknikot pääsevät lähtemään noin puoli tuntia viimeisen katsojan jälkeen, kun kaikki tavarat on laitettu yöksi suojaan sateelta ja varkailta.

Ypäjän Musiikkiteatteri luo tekniikalle sellaisia haasteita, joita kovin moni muu paikka Suomessa ei luo. Etäisyydet ovat pitkiä, lavasteet ovat isot, ihmisiä on lavalla paljon ja joka paikassa tapahtuu. Moni ammattiteatterikaan ei käytä niin paljon tekniikkaa, kuin Ypäjän Musiikkiteatteri, mistä voi tavallaan olla ylpeä mutta tavallaan pitäisi olla myös kauhuissaan.

Tekniikkaa kasaillessa tulee mietittyä, että onko tätä rautaa tarpeeksi ja kuuluuko ja näkyykö kaikki tarpeellinen. Yleensä on pärjätty sillä mitä “mäelle” on viety, mutta joskus tuntuu jälkeenpäinkin, että tuon yhden jutun olisi voinut tehdä paremminkin.

Mutta nyt alkaa aikani taas olemaan kortilla ja täytyy ryhtyä suunnittelemaan teatterille siirtymistä, kun illalla tehdään orkesterin soundcheck ja saattaapa olla että joudumme tekemään vielä pieniä muutoksia kaiuttimienkin asemointiin.

- Arttu M. -