keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Lavastemies katsomossa

Pohjantähti, eli Polaris, Alfa Ursae Minoris Bayerin designaatiossa, on kahden tähden järjestelmä, vaikkakin yhdeltä näyttävä maasta katsottuna, tähti, jota pohjoisten merimiesten silmät ovat öisin vuosisatojen ajan tähynneet, milloin yö on sen pilviltä taikka sumulta sallinut. Muiden muassa viikingit, aikansa parhaat merenkulkijat, käyttivät Pohjantähteä öisen navigaationsa perustana.

Minäkin merimies olen seurannut Pohjantähteä neljän kuukauden ajan. Mihin on se minut, lavastemerimiehen, johdattanut? Ei suoraan, vaan monien mutkien kautta, halki kasvoille räimivän rännän ja jaloissa loiskivan loskan, läpi niskaan valuvan veden ja käsiä jäätävän kylmyyden, uupumuksen iltojen ja epäilyn aamujen kautta se avaa eteeni upeaa elämystä.

Ei se avaudu kertakokemalla, eikä yhdestä paikasta katsoen. Kertakatsomalla saatat hahmottaa komean kokonaisuuden ja sarjan upeita suorituksia. Mitä näet, mitä kuulet, se on erilaista riippuen siitä, missä kohtaa katsomossa istut. Vai seisotko ylhäällä takana katsomon sisääntulossa – paras äänellinen balanssi taitaa olla makkarakioskilla.

Mitä lähempänä näyttämöä istut, sitä enemmän voit katsoa yksityiskohtia. Seuraapa vaikka Koskelan Vilhoa, katso ilmeitä kasvoillaan, katso käsiä, seuraa eleitä, seuraa sormia koulukohtauksessa. Tavanomainen mielikuva Villestä on paljolti Tuntemattoman peruja, niin kirjan kuin Laineen elokuvankin. Niissä Ville on vaitelias ja jäyhä hämäläismies, joka ei juuri mitään itsestään paljasta. Mitä nyt kiljukekkulissa vetää vaihteen kakkoselle ja riehuu komentokorsussa, että tarvitaan viisi kuusi miestä sitomaan hänet kolmella vyöllä. Ypäjän Musiikkiteatterin Pohjantähden Ville on vallan muuta, eläväinen hämäläispoika, joka pontikkapäissään ei ryhdy riehumaan, vaan innostuu Leppäsen Aunen lähentelystä lempeämpiin tekemisiin.

Seuraa Salpakarin Elleniä, katso ilmeitä, askelia, tahtia, rytmiä ja ryhtiä ja sen muutosta. Kuuntele Ellenin ylpeää ääntä, jonka vanhuus ja sairaus saavat särisemään. Katso Ellenin silmiä, jos istut riittävän lähellä.

Seuraa Laurilan Anttoota. Sen rementämisen kyllä kuulet kauempaakin, mutta mitä lähempää katsot, sitä aidomman Anttoon näet.

Seuraa pukujen muuttumista. Ei se ollenkaan Ellen ainoa, jolla asu vaihtuu toiseksi vähän väliä. Puvustus elää kertomuksen hengessä sen mennessä eteenpäin ja kohtausten vaihtuessa tahtiin, joka tuppaa salpaamaan katsojan hengen ja saattaa tuottaa vaikeuksia tajunnallekin, jos et ole kirjoja lukenut tai elokuvia katsonut taikka olet ilman käsiohjelmaa.

Älä luule, että tässä kaikki läheltä seurattavat detaljit sinulle esittelen. En ole itsekään vielä niitä kaikkia kuuden katsomiskerran perään keksinyt. Esimerkkejä nämä nyt tässä. Ja voi olla vähän vaarallistakin niitä näin mainita ja ohjata huomiotasi.

Sillä kun katsot kauempaa, näet kokonaisuuksia. Seuraa esiintyjien liikettä näyttämöllä, katso joukkojen kulkua, ryhmityksiä ja niiden muutoksia, rivistöjä soljumassa toistensa lomitse. Katso askellusta ja asemia, sisääntuloja ja ulosmenoja. Nauti koreografian kuvioista ja kiemuroista.

Ja kuuntele. Kuuntele Koskelan Almaa, kuuntele Halmeen Aatua, kuuntele Akselia ja Elinaa, kuuntele kaikkia rooleissaan laulavia. Kuuntele kuoroa ja orkesteria. Kyllä soivat kommeesti, vaikka tarkkuus ja tahti saattavatkin illan vireydestä riippuen vähän vaihdella. Taikka viileydestä. Kalseita ovat olleet melkein kaikki esitysillat tähän mennessä. Orkesterilla sentään lisälämpöä parista infrapunasta, vaan eivät ne riitä, eikä riitä virta enempiin. Joten laita sinä katsomoon runsaasti lämmintä päällesi. Hienoja yksityiskohtia on myös laulussa ja soitossa, mutta en niitä tässä, etten enempää kokemustasi ohjaisi. Kuuntele ja kuule itse. Tarkasti, kun kuuntelet, kuulet sitä Akselin ja Elinan häävalssiakin, jota muutamat katsojat kovasti kaipaavat, vaan et kokonaan, muutaman tahdin vaan. Mutta kuulet komeaa, ennen kuulematonta musiikkia kokonaisuudessaan.

Yhtä yksityiskohtaa en malta olla mainitsematta. Onneksi sitä ei voi nähdä kuin vähäisemmästä osasta katsomoa. Saattaisit unohtua katsomaan kapellimestaria ja eritoten oikeaa kättään, joka viittaa tahtia orkesterille. Instrumenttinsa kyllä kuulet, tahtia takoo sekin, mutta se käsi ja mies pianonsa takana…

Pääsenpäs sitten taas yhteen lempiteemoistani. Postmodernismi väittää suurten kertomusten kuolleen. Ei pidä paikkaansa, ei ainakaan Ypäjän Musiikkiteatterissa, joka nyt esittää yhtä suurta kertomusta ja tekee sen tavalla, joka on suuri kertomus sekin. Tapa ei ole tavallinen, onhan se toistaiseksi ainutkertainen, ensimmäinen versio lajissaan. Ja tapa on vaativa, jopa vaikea, niin esittäjille kuin yleisöllekin. Reilussa parissa tunnissa kerrotaan noin viisikymmentä vuotta isänmaamme oloa ja eloa, kerrotaan Pentinkulman kautta koettuna ”sillai ko toi Linna on sen essiin tuanu”. On suurlakko ja kolme sotaa. On työväenliikkeen synty ja luokkaristiriidat. On Mäntsälän kapina ja Lapuan liike. On kansakunnan eheytyminen. On ihmisiä suurten tapahtumien pyörteissä, suurten, niin kansakunnalle kuin yksilöllekin. Voiko elämää suurempaa tapahtumaa olla? Tai kuolemaa? Niitä kumpiakin on tämä esitys tulvillaan.

Teatterielämys voi syntyä monista syistä ja monenlaisena. Tämän esityksen voi kokea komeana kokonaisuutena, eläytyvää esittämistä, menevää musiikkia, laadukasta laulua, näyttäviä joukkokohtauksia, suurta dramatiikkaa, suuria tunteita, pikkuisen huumoriakin. Vaan saattaa olla, että syvempi elämys edellyttää hieman historian tuntemusta, ainakin yleistietoa siitä, mitä Suomessa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tapahtui. Viisikymmentä vuotta kerrotaan lukuisin kohtauksin, joita ei mitenkään erotella toisistaan, vaan ajassa ja paikassa liikutaan vauhdilla liukuen. Musiikki soi kaiken aikaa ja replikointi on enemmän laulua kuin puhetta, siihenkin pitää katsojana ensin oppia ja tottua, eikä se välttämättä ole ihan helppoa.

Kesäiseltä teatteriesitykseltä odotetaan usein kepeyttä. Tämän esityksen suhteen semmoinen odotus on sopimaton. Saattavat ne ihanasti naurua kikertävän Leppäsen Aunen vaaleanpunaiset pitkäpunttiset aluspöksyt huvittaa, vaan enemmälti on tarjolla mahdollisuuksia kuristavaan tunteeseen kurkussa ja kosteuteen silmäkulmissa.

Tarjolla on mahdollisuus syväänkin teatterielämykseen, mutta se mahdollisuus ei ole vaivaton. Pitää jaksaa istua pitkään selkänojattomilla penkeillä, pitää pysyä perässä rajatta vaihtuvien kohtausten vauhdissa, pitää tottua puheen ja laulun vuorotteluun replikoinnissa. Keli voi olla kalsea, saattaa sataa ja kosteutta tihkua katsomoonkin. Pitää katsoa sääennustetta ja varautua kylmyyteen. Kannattaa kerrata mielessään Linnan kertomaa, jos on kirjat lukenut. Kannattaa ostaa käsiohjelma, jossa kohtaukset on lyhyesti kuvattu. Kannattaa muistella kansakuntamme historiaa 1900-luvun alkupuoliskolla. Ja ehkä on hyväksi muistaa, että näyttämöllä ei esiinny ammattilaisia, harrastajia ovat koko joukko, ” meittiä tämmösiä tavallisia” Leppäsen Preetiä hieman mukaillusti lainaten. Tavalliset ihmiset esittämässä tavallisia ihmisiä, sillä sellaisia ovat Koskelat ja Kivivuoret ja Laurilat ja Töyryt ja Leppäset ja kaikki muutkin mukanaolijat presidentti Svinhufvudia myöten. Heittiä aikani kattottuani sanon, etteivät pelkästään esitä, vaan elävät. Avaa itsesi ja elä mukana.

Vaan voi olla, että ei se kerralla avaudu, ei oikein ota elämys syntyäkseen. Jos näin, niin tule toiste. Teatterielämys on sen vaivan arvoinen ja tämä esitys taatusti sisältää semmoisen elämyksen edellytykset. Eikä sun ny tartte mua täsä uskoo. Tuu itte kattoon, ni si tiärät.

1 kommentti: