Ei se pyöri enää. Ei kilise viimeinen kutsusoitto, ei
tallusta kapellimestari letteineen näyttämön poikki odotellen, ymmärtääkö
yleisö taputtaa, ei ilmesty ihana enkeli katolle viuluineen ja siipineen, ei
astu Tevje talonsa ovesta kertomaan kylästään ja sen elämästä, ei tule perässä Golde
uhkeassa komeudessaan kaiken kurjuuden keskellä. Eivät pyrähdä pihamaalle nuo
viisi ”tämä on minun”, nuo sydänten särkijät, nuo ilon ja liikutuksen kyynelten
kirvoittajat, Tzeitel, Hodel, Chava, Shprintze ja Bielke, ei haikaile enää
ompelukonettaan Motel Kamzoil, ei raivoa näyttämölle punaisine koivuineen Frume-Sarah,
ei tikahdu nauruunsa Lazar Wolf, ei unohda asiaansa Jente mustissaan, ei kavioi
paikalle komea konstaapelin ratsukko, ei sählää enää Mordcha, ei kaadu rabbi,
ei pidä oppituntejaan Perchik, eivät vedä pitkää komiaa venäläiset kapakassa,
ei tulvahda näyttämö täyteen Anatevkan kyläläisiä toimineen ja touhuineen.
Lavastemiäs on haikeana, mieli kaivaa esiin kuvan toisensa
perään.
Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille
järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” - sormet uurtavat
näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni,
särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista
tiheämmin silmiään - rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa.
Seppo, ”niin yksinäinen” – tikahtuu nauruunsa naama
punaisena – katsomo nauraa mukana.
Teija purjehtii täyteläisenä isoäitinä näyttämölle, ottaa
Artun käsivarsilleen ja hurmaa katsomon.
Sari raivoaa näyttämölle punaisine koivuineen – kohtaus
täynnä intensiteettiä ja dynamiikkaa, kyläläisten joukko ja Frume-Sarah
aaltoilevat näyttämön laidasta laitaan ja huipentavat unikohtauksen
uskomattomaan menoon.
Kasper, sivussa ja sivusta ja kumminkin niin keskellä,
kuinka komeasti soikaan osuutensa hääkohtauksessa toisen komeuden, ihanan
Mirellan kanssa. Sini, vilunsoittaja katolla, viulu soi upeasti, mutta
sydämen särkee se kipitys alas portaita, liitely näyttämön poikki ja höyhenenkepeä
enkelin hypähdys paikalleen orkesterikorokkeelle.
Pirkko, tuo ihana Jente, joka ottaa näyttämön
haltuunsa jokaisella vuorosanallaan, oli niitä sitten vaikka vain yksi. Mona, tuo kurjuudessa uhkea Golde, joka helisee rakastavansa
kysymystä kummastellen.
Arttu, tuo ilmaisussaan pidättyvä, itseään ja ympäristöään
kaiken aikaa älyllisesti, turhan usein kyynisesti, erittelevä räätäli, joka rohkenee
kumminkin suukottaa ujosti Riinaa, mitä silloin sitten miettiikään.
Sergey ratsuineen, aluksi kumpikin ilmeisen jännittyneitä,
sittemmin ratsu rento ja Sergey muutamin aidosti kajentuvin sanoin ilmentää
osansa kauhistuttavasti aitoakin aidommin.
Ja sitten tuo ihana viisikko, nuo silmien ilot, nuo korvien
riemut, nuo sydänten särkijät, nuo mielten liikuttajat, nuo upeat ja rakastettavat
tyttäret Riina ja Mirella ja Susanna ja Tuuli ja Piitu. Oi tytöt, millaisia tuntemuksia
te saattekaan aikaan. Katsomo huokailee ihastuksesta ja lavastemiäs keräilee
edelleenkin sydämensä sirpaleita.
Entäs Pekka, voi Pekka, minkä teetkään, kun tuon tuon Tevjen
teet! Se tekeminen on totta, ei vain toden tekemistä, vaan sen yli olemista,
toden olemista, Tevjen olemista. Muuatta elokuvakriitikkoa lainaten arvelen,
että teet elämää suurempaa esitystä – ja siinä elämää itseään, joka
parhaimmillaan ja pahimmillaan onkin itseään suurempaa.
Jari kärräämässä kivituhkaa artistien askelluksille ja
aurinkolaseissaan pysäköintialueella opastamassa katsojien autoja paikoilleen. Kari grillaamassa makkaroita ja kilisyttämässä kelloa, että
valmiita ollaan, ko Helperi sottaan ja hanska heiluu ja sinappia piisaa ja
iloista miestä myös.
Annele tiskin takana, saat paitaa tahi kukkia tai mitä
muuta, iloa, hymyä, naurua, kultaa ja tuulta.
Mikko siellä sekä täällä, ainakin sillä päällä, missä
maksupäätettä tarvitaan ja aina sillä hyvällä, siis päällä.
Ypäjän metallin miehet autoineen ja taitoineen ja nostopuomeineen,
joita hiukka pattinkilla jatketaan.
Jari pitkine puomeineen, yli navetan yltävine, niillä ja
Jarin taidoilla ne näkyvät pystyyn saadaan.
Hannu, tuo hassu hatuntekijä, joka taikoo hatustaan
ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Kaivurimies, Hannun kaveri, joka pörrää tarpeelliset
kaivannot. Make, joka surisee joka paikassa kaikkina aikoina ja
järjestää ja hankkii ja sopii ja sovittaa.
Mäksä ja muusikot, nuo tytöt ja pojat tummissaan, nuo instrumenttiensa
taitajat, jotka parantavat klangiaan esitys esitykseltä.
Ja si se ossaava tekniikka, ne ko ensin kuuntelee sitä
siniaaltoo taikka pimmeetä kohinaa ainaski pari päivää, jotta huajuuko se.
Ylleensä si huajuu kaikki, paitti toi lavasteryhmä, ko ne vaan kaatuu, mutta
lavasteet ei, siis kaaru. Mutta si ne havaittee, että niiltä on karoksisa
taajuuksia. Niitä si ettitäänki loppuaika. Mutta komiasti kuuluu siitä hualimata
ja valokki pellaa.
Järjestysmiehet, kahvittajat, lipunmyyjät, kuorolaiset,
kyläläiset, kaikki tekijät – kuvia, kasvoja, tekemisiä, tapahtumia, työtä,
vaivaa, tuskaa, itkua, iloa, riemua ja onnistumista. On tämä aika mitä sitten
onkaan, suuret kertomukset elävät yhä ja yhtä sellaista tekee Ypäjän
musiikkiteatteri.
Tämän teatterin kanssa lavastemiäheltä loppuvat sanat.
Työliivin taskut ovat edelleen täynnä ruuveja ja pultteja ja muttereita ja
ruuvauskärkiä, tämän teatterin traditio kun näyttä olevan, että lavastukseen
upotetaan mahdollisimman monenlaisia kantoja omaavia ruuveja. Mutta sanat ovat
vähissä. Tämän teatterin upeuden voi tavoittaa monin tavoin, ääripäissään
satunnaisena katsojana tai näyttämöllä esityksissä ahertajana. Mutta sen voi
tavoittaa myös silloin, kun ei ole ääripäissä, eikä ihan ytimessä, ei
näyttämöllä, eikä aina katsomossakaan esitysaikoina, vaan hiukan sivussa, vaikkapa
lavasteissa rakennusaikoina. Saa siinä sitten sivusta hapuilla sekä tekijän
että näkijän tuntoja. Ja uhitella itselleen, että kyllä minäkin suukottaisin
Riinaa ja Monaa, jos…
Kesä 2013 menee menojaan. Näyttämö on autio. Väliin paistaa päivä
kuumasti, toisinaan sade hakkaa rajusti lavasteita. Rakenteet vääntyilevät ja
ravistuvat, värit liukenevat ja valuvat. Tuuli ulvoo päivän nousua ja laskua,
eikä rikasta miestä näy missään, ei mitään miestä. Lavastemiäs ajattelee
purkua, mitä on otettava alas, mitä suojattava. Entäs sen pyärön kuappa,
tulleeks siihen si vettä, ni että ruastuu koko kommeus, eikä si pyäri ennää?
Tarttiskos tehrä salaoja?
Vanhana upseerina lavastemiäs tekee enimmän, minkä upseeri taitaa, lavastemiäs tekee kunniaa, kunniaa Ypäjän musiikkiteatterille, sen kaikille tekijöille.
Se pyörii
sittenkin!
- Arto -
