sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Nuori naulapoika - kesäteatterin joulusatu

On jouluaatto armon vuonna kaksituhattaneljätoista, kristillisen ajanlaskumme mukaan, näitä ajanlaskujahan on monen moisia. Päivä on valjennut - siinä määrin kuin se tähän vuodenaikaan valkenee - pilvisenä, ei siis oikeastaan ole valjennut ollenkaan. Lämpötila on nollassa, semmoista Celsiusta, on kostean kylmä, maa on musta ja märkä ja ilma on sumuinen, yhtä harmaata likaisen vetistä riepua. Kirkonkylän jouluvalot koittavat parhaansa, mutta masentuvat tuohon kaiken kattavaan sameuteen, palavat kyllä, mutta ankeina, vailla loistoa ja riemua. Salen valot kumminkin yrittävät julistaa kaupallista sanomaansa, mutta sala-, ei siis sale, vaikka sitäkin, -hehkuvat odotusta, että voisi jo kaupan väki kääntää katkaisimen yöasentoon ja lähteä joulun viettoon. Kilpaileva liike Perttulantien toisella puolella ei enää edes yritä, muutama valo kyllä palaa, mutta ilman mitään intoa, kaupallista tai muutakaan, ei edes valaisun pyrkimystä. Apteekin ikkunat ovat pimeinä. Osuuspankin liikemerkissä on valo, mutta hehkuhaluton sekin. Pankin kellonaika/lämpötilanäyttö, joka yleensä on ääripositiivinen, kello perässä (vasta) ja lämpötila edellä (jo lämpöisempään suuntaan), on herennyt (inho)realistiseksi ja näyttää kummassakin funktiossaan vain nollaa. Lämpötilan suhteen se saattaa olla oikeassa ja on toki ajankin kanssa, kerran vuokaudessa. Kahvilapitsakebab-paikan vilkkuva Open-kyltti alkaa olla kirkonkylän ainut aktiivinen väriläikkä. Villa Emilia on pimeänä, vain kuistin koristevalot ja pysäköintipaikalle vievän ajotien reunuslyhdyt palavat.  Ei sijaa majatalossa – tänäkään jouluna. Eikä ole elon merkkiä Karrinpuomissakaan, vaikka juomiselle, julkisellekin, halukkaita varmaan olisi tässäkin kirkonkylässä - tänäänkin. No vielä saa pitsakebabista sen keskioluen, jos semmoiseen nyt näin jouluna tyytyy. Moni taitaa tyytyä - liiaksikin. Se kun on semmosta…

Suomen Turku julistaa joulurauhaa ja kirkonkylä on lähes jouluvalmis, hiljainen, tyhjä, autio, liikkumaton. Salen liputkin roikkuvat reporankoina tangoissaan. Joku myöhäsyttyinen vielä viime tingassa pörisee Nissanillaan ossuuskaupan parkkipaikalle ja konkkaa kauppaan puolijuoksua joko maidon taikka sitten ostamattomiksi unohtuneitten joululahjojen hankintaan. Voi olla, että molempien. Taikka sitten sen keskioluen. Ehkä noiden kaikkien. Se, kun on semmosta meitin…

Valkenematon päivä rupeaa mustumaan, tuuli nousee, jo kaukaa kohisten, tuo muassaan sakeaa räntää ja kastelee kirkonkylän pimeäksi. Kirkon liepeille vielä ajelee autoja ja hautausmaalla sytytetään kynttilöitä liekit lepattamaan viiman kourissa, tuskin tuossa tuulessa koko yötä palavat, oli paloaika mikä tahansa.

Kotiseutumuseon alue on pimeä, eihän siellä mitään valoja. Ääntä on, kun teatterin katsomon kate, vaikka sivuun kelattuna, kumminkin kahisee tuulessa ja lämiseekin kovemmissa puuskissa. Katsomossa kyyhöttävät penkit, märkinä, surkeina ja selkänojattomina. Näyttämöllä on sekalaista rojua, kesän kulissien purusta jäljelle jäänyttä, lautoja ja lankkuja, pätkiä ja pidempiä, kakkosnelosta ja kakkoskakkosta, lautoja tavallisen vahvuista ja ohkaiseksi puolitettua, rimoja ja rimanpalasia, levyjä ja levynkappaleita, vesivaneria ja tavallista havuvaneria, vettyneitä ja pinnoiltaan purkautuneita, kulmistaan murtuneita, nauloja ja ruuveja, ehjiä ja katkenneita, suoria ja vääntyneitä, mitat tuumasta viiteen ja ruuvien kannat talttaa, torxia ja ristiä, eikä T27-kärkeä teatterin sarjoissa, hakasia ja hakasten kappaleita, teräviä penteleitä, rättejä ja muovinriekaleita ja märkiä paperinpaloja, jotkut muovitaskuissa esittäen vettynein tuhruisin tekstein menneen kesän esityksen kohtausjakoja. Se, kun on semmosta meitin tämmösten…

Katsomokatteen kahinan ja läiskeen sekaan, hädin tuskin kuuluen, kukapa sitä tänä iltana kuulisikaan kuuntelemisesta puhumattakaan, näyttämöllä nakuttaa ja vinkuu. Nuori poika, liekö edes kahtatoista, ainakin alle viidentoista, vääntää suurilla hohtimilla hakasnauloja irti tavallisesta paksuudestaan puoliksi sahatuista laudoista, nakuttaa hohtimilla hakasia koholle, vääntää irrotessaan kiljuvia hakasia hohtimien terillä ja tiputtaa hakaset isoon peltipönkkään, joka on puolillaan niitä ja nauloja ja ruuveja ja vääntyneitä saranoita ja kaikenkokoisia kulmalevyjä, useimmat mutkilla nekin ja muita metallin kappaleita, suoria ja vääriä ja vääntyneitä ja ties mitä. Eivät aina irtoa hakaset hohtimista, pitää naputtaa pönkän laitaan, välillä silpaista sormin irti teristä. Taipuneet hakaset eivät kaikki koputtelusta tokene, täytyy teränkulmilla nyhtää, katkeilevat ja palasia sinkoilee ympäriinsä, niitä on sitten kaiveltava näyttämön märän soran seasta. Hidasta on ja viluista. Naulapoika on ollut paikalla aamusta, siitä, kun sen verran valkeni, että jotenkin näki, mitä tehdä. Pönkkä oli tyhjä, kun aloitti, nyt puolillaan. Kun ei ole muutakaan, ei muulloin, ei koskaan, ei näin jouluaattonakaan. Näyttämölle on pojan mieli ollut vähäisen ikänsä, vaan kun ei ole rohjennut. Eivätkä ole isä ja äiti semmoista sallineet;  ”mitä siitä naapuritkin sanoisivat ja äänestäjät, vaalit tulossa, ties vaikka isäsi pian ihan ministeri, mutta sinä vaan näyttämölle, etteivät vanhempasi itsenäisyyspäivänä edes linnan juhliin päässeet, vaikka niin korkeat kunniamerkit saatiin kumpikin, isäsi ihan ritariristin, mistä pirusta semmoisen sekin naistennaurattaja, yhtään et kyllä ole isääsi tullut, yksi risti sinäkin, tuommoisesta mitään koskaan, häpeämään tässä joutuu tuommoista, golf-osakekin sinulle ostettiin jo kaksivuotiaana ja hirvikivääri, etkä pelin peliä ole pelannut, sitä teatteria vaan ja balettia, tiedätkös sinä ollenkaan, mitä semmoiset tunnit maksavat, eikä niissä kunnon pojat käy, ne on niitä semmoisia ja isäsikin lähti politiikkaan ihan sinun takiasi, että sinulla kunnon tulevaisuus ja minä kotiin sinua hoitamaan, sentään mallina menestynyt, melkein koko Suomessa ja Pariisistakin oli puhetta, mutta sinä se nekin linjat pilasit ja lapsilisät mitättömiä ja päiväkotipaikat takkusten takana ja joka ikinen aamu sinuakin puoli kuudelta ja koita ajatella, paljonko sekin sähkö maksoi, että Volvo oli aina lämmin, vaikka se oli ihan huono se, mikä lie kiinalainen riisikuppi, isäsi sitten osti Mersun ihan vaan sinun takiasi, sen ässämallin, että olisi sinulla parempi…”.  Ei ole voinut näyttämölle muutoin, kuin nyt näin, kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule, kukaan ei tiedä, kukaan ei piittaa. Se, kun on semmosta meitin tämmösten tavallisten…

Jouluaaton päivä vääntyy mustaksi illaksi. Tuuli vonkuu ja ulisee, räimii räntää ympäriinsä, repii katsomon katoslaskeista riekaleita, kuorruttaa penkit jäiseen hyhmään, peittää näyttämön rojut kiiltokatteeseen ja kastelee naulapojan perin pohjin. Kohmeisin sormin ei pysty puristamaan hohtimia, ei saa hakasia irti, vilusta vapisevin käsivarsin ei jaksa heittää lautaa käsiteltyjen kasaan. Hohtimet tippuvat kädestä, käsi putoaa kylkeen, jalat eivät ota askelta, eivät kanna, naulapoika putoaa polvilleen, kaatuu vasten työalustana pitämäänsä penkkiä, kaatuu penkki sekin ja siinä makaa naulapoika, näyttämön keskellä, pyörivän osan päällä, kupruilevalla havuvanerilla, vasen poski yhteen kupruun kertyneessä sohjoisessa vedessä, silmät suuriksi laajenneina, pimeän katsomon suuntaan rävähtämättä katsoen.  Hypotermia on armoton, elämä hylkää vähemmän tärkeät osansa ja veri vetäytyy aivoihin. Näyttämöllä, keskellä sitä, yksin, koko katsomon edessä – se on naulapojan viimeinen tietoinen ajatus.

Ja joku, ei ehkä kuule tuulen ulinalta, eikä näe räntäiseltä pimeydeltä, mutta tavoittaa tuon ajatuksen. Tuuli tyyntyy, sade lakkaa, pilvet väistyvät, taivaalla kirkastuvat tähdet. Niitten lomitse maahan leijuu, lempeästi viipyillen, suuren lumen hiutaleita, jotka pukevat näyttämön valkoiseen. Kuura koristelee katsomon kaiteet ja katteen laskokset. Tulet syttyvät lippukopeilla ja tarjoilualueella ja katsomon sisäänkäynnin vierustoilla. Tervas paukkuu ja tuoksuu. Valjaskulkuset ja aisakellot helisevät ja rekien jalasraudat soivat. Ylväät oriit hirnuvat, keikuttavat kaulojaan ja pysähtyessään kuopivat kavioillaan yhä laukkaan malttamattomina tuodessaan rekensä teatterille.  Kohteliaat, alati hymyilevät järjestysmiehet valkoisissa lammasturkisliiveissään ohjailevat rekiä jonoon, joka purkaa iloisesta odotuksesta nauravia juhlapukuisia katsojia röijyjen ja vällyjen kääreistä, ensin lippukoppien ääreen ja siitä peremmälle tarjoilualueelle. Lippukopilla jokaiselle tulijalle ojennetaan vehreä pihlajanoksa täynnä hehkuvan punaisia marjoja. Tarjoilualue on pöydittynyt ja pöydillä tuoksuvat talven mustanpunaiset ruusut valurautamaljoissa, kaukaisen etelän tumma kahvi höyryävän kuumana hohtaviksi hangatuissa hopeakannuissa, lehtevät hunajaiset leivokset ja uunikuumat kaneliset korvapuustit tuoksuillaan koko teatterialueen täyttäen ja tervasten tuoksua rikastaen. Grilli on kuumana, paistomestari sitäkin kuumempana kilistää kelloaan ja huutelee maistamaan. Kuuman makkaran tuoksu ymmärtäväisesti rajautuu grillin alueelle, eikä leviä siitä sekoittamaan muiden tuoksujen harmoniaa.  Orkesterikatoksen ovet rullaavat ylös, orkesteri alkaa viritellä soittimiaan. Hanuristi nappaa virran maestron pianoon ja painaa viritysäänen. Tekevät semmoisen tasavireisen virityksen, jollaista nykyään käytetään, jakavat Pythagoraan komman tasan kaikkien viritettävien kahdentoista kvintin kesken niin, että kaikki kvintit ovat hieman epäpuhtaita, suppeampia kuin puhtaat. Epäpuhtaus on kuitenkin niin pieni, että kuulijan korva tässäkin teatterissa sen hyväksyy. Viritys hiljenee, on valmis, orkesteri on valmis, sormet odottavina kauloilla ja kielillä ja näppäimillä, koskettimilla ja kapuloissa, suut kosteina suukappaleisiin, keuhkot syvään hengittäen puhalluksen ja äänen odotusta. Näyttelijät keskittyvät, osa joukolla ”teatteritalon”, vanhan navetan edessä, osa jossain muualla alkuasemissaan yleisön näkymättömissä.  Sanovat toisilleen jotain tai sitten eivät, katsovat toisiaan, näkevät toisensa taikka eivät näe.  Yhdessä ovat, siinä samassa, yhdessä yksin. Asemat, iskut, viitteet, sisääntulot, kaikki jossain, minä tässä, pulssi takoo toistasataa, puhalluttaa, syvään sisään ulos, mikä pahus pistää jalkapohjassa, kivi pentele patiinissa, ei ehdi, se on menoksi.  Maestro harjaa tukkaansa, hulmauttaa sen hartioilleen, nauha vai ei, ihan sama Hennalassa, Tampereella taikka Tammisaaressa, alun tahdit jo takovat olemuksessa, sormet leijaavat ensiotteita koskettimistolla, mitä ennen sitä, se on jo takana raivossa, kapellimestari on valmis astelemaan näyttämön poikki orkesterin eteen. Katsojat täyttävät katsomon lämpöalustoineen ja koristekuvioin kirjailtuine monivärisine huopineen ja villasukkaisine huopatossuineen, monilla kuuma kahvi taikka höyryävä mausteinen glögi käsissään, joillain makea, hunajaa valuva leivos tai lämmin kanelipulla sen oheen. Katsomo vielä sorisee, kello jo kolmatta kilkattaa. Ohjaaja puikahtaa näyttämöltä katsomon ensiriviin, katselee hetken, mitään näkemättä, ympärilleen, kiipeää sitten korkeammalle katsomoon. Tarkkaamossa ääni- ja valomiehet jännittävät kädet näppäimillä. Lavastaja, ties missä mietteissään, potkii soraa näyttämön sivussa, havahtuu viime tingassa ja kapuaa katsomoon ohjaajan viereen, minne koreografi on jo ennättänyt. Puvustaja piilossa vielä ojentelee joitain helmoja ja kipittää sitten katsomoon hänkin.  Kaikki on valmista, teatteri hehkuu valoa ja lämpöä ja intoa ja odotusta.

On joulun aattoilta - on musiikkinäytelmän ensi-ilta. Katsomo on täynnä, kunnossa komeat kulissit, näyttelijät lähtöasemissaan, puoliksi jo iskusta sisääntulon askeleessa , orkesteri nuoteissaan kädet, sormet ja suut tahtivalmiina, vain viittausta vailla.  Nuori naulapoika, illan päätähti, näyttämöllä alkuasemassaan. Maestro kohottaa kätensä, viittaa tahdin ja näytös räjähtää käyntiin. On aattoilta – on ensi-ilta!

Tämä tarina, niin totta kuin se onkin, on kumminkin satu. Ei näyttämöllä mitään purkujäämiä. Aiemman näytelmän kulissit on kaikki purettu ja käyttökelpoinen tavara, vanerit ja lankut ja laudat ja kakkosneloset ja kakkoskakkoset ja levyt ja rimat on puhdistettu nauloista ja ruuveista ja hakasista, on viety sivuun, on tapuloitu ja peitetty seuraavaa käyttöä varten. Eikä näyttämöllä mitään nuorta naulapoikaa, vanhat ukot siellä enimmäkseen tohkaavat, eivät sentään sateessa, ellei ihan pakko, kuten väliin on. Jouluaattona ovat ukotkin muualla jouluissaan. Tarvis kyllä olisi reippaita poikia ja tyttöjä ukkojen avuksi, eritoten nyt, sillä raskaan rajussa purkutyössä näyttämölle on irtoillut ja katkeillut ja sinkoillut nauloja ja ruuveja ja hakasia ja niiden kappaleita, joita eivät ukkojen sormet, eivätkä silmätkään tavoita, eivät ainakaan kaikkia. Saattaisipa olla hyväksi, varmuuden vuoksi, että ensi keväänä ja kesänä kaikilla pentinkulmalaisilla ja muillakin, jotka näyttämöllä tallaavat, olisi jonkinlaiset ronttoset jaloissaan. No herrasväellä toki on patiinit, eivät he paljasjaloin. Vaan me muut, mei tämmöset Preetin tavalliset…

Mutta kirkonkylä on totta - todennäköisesti, materiaalisesta todellisuudesta ei aina oikein tiedä, kvanttivaahto kun on niin kuohuvaa ja kun on tämä kuntauudistuskin - näyttämö on totta, katsomo on totta, teatteri on totta näyttelijöineen, orkestereineen, ohjaajineen, lavastajineen, koreografeineen, kulisseineen, lippukoppeineen, tarjoilualueineen, järjestysmiehineen, liikenteenohjaajineen, lipunmyyjineen, makkaranpaistajineen, kahvionrouvineen leivoksin ja pullin ja muin maistuvin, myyntikojuineen ruusuin ja t-paidoin ja lippalakein ja muin myyntiartikkelein hymyä, kultaa ja tuulta siroavien myyjättärien kera. Ja katsojineen. Katsojat – katsojat toden totta ovat totta. Sillä olethan Sinä totta - totta tässä sadussakin!

Onnellista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta rikkain ja rakkain teatterielämyksin kaikille Ypäjän Musiikkiteatterin osallisille; niin katsojille, tekijöille, tukijoille, kuin muillekin mahdollisille, eritoten itse kullekin asemasta tahi säädystä taikka mistään muustakaan riippumatta!

- Arto -