torstai 15. elokuuta 2013

Lavastemies haikeana



Ei se pyöri enää. Ei kilise viimeinen kutsusoitto, ei tallusta kapellimestari letteineen näyttämön poikki odotellen, ymmärtääkö yleisö taputtaa, ei ilmesty ihana enkeli katolle viuluineen ja siipineen, ei astu Tevje talonsa ovesta kertomaan kylästään ja sen elämästä, ei tule perässä Golde uhkeassa komeudessaan kaiken kurjuuden keskellä. Eivät pyrähdä pihamaalle nuo viisi ”tämä on minun”, nuo sydänten särkijät, nuo ilon ja liikutuksen kyynelten kirvoittajat, Tzeitel, Hodel, Chava, Shprintze ja Bielke, ei haikaile enää ompelukonettaan Motel Kamzoil, ei raivoa näyttämölle punaisine koivuineen Frume-Sarah, ei tikahdu nauruunsa Lazar Wolf, ei unohda asiaansa Jente mustissaan, ei kavioi paikalle komea konstaapelin ratsukko, ei sählää enää Mordcha, ei kaadu rabbi, ei pidä oppituntejaan Perchik, eivät vedä pitkää komiaa venäläiset kapakassa, ei tulvahda näyttämö täyteen Anatevkan kyläläisiä toimineen ja touhuineen.

Lavastemiäs on haikeana, mieli kaivaa esiin kuvan toisensa perään.

Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” - sormet uurtavat näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni, särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista tiheämmin silmiään - rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa.

Seppo, ”niin yksinäinen” – tikahtuu nauruunsa naama punaisena – katsomo nauraa mukana.
Teija purjehtii täyteläisenä isoäitinä näyttämölle, ottaa Artun käsivarsilleen ja hurmaa katsomon.
Sari raivoaa näyttämölle punaisine koivuineen – kohtaus täynnä intensiteettiä ja dynamiikkaa, kyläläisten joukko ja Frume-Sarah aaltoilevat näyttämön laidasta laitaan ja huipentavat unikohtauksen uskomattomaan menoon.

Kasper, sivussa ja sivusta ja kumminkin niin keskellä, kuinka komeasti soikaan osuutensa hääkohtauksessa toisen komeuden, ihanan Mirellan kanssa. Sini, vilunsoittaja katolla, viulu soi upeasti, mutta sydämen särkee se kipitys alas portaita, liitely näyttämön poikki ja höyhenenkepeä enkelin hypähdys paikalleen orkesterikorokkeelle.

Pirkko, tuo ihana Jente, joka ottaa näyttämön haltuunsa jokaisella vuorosanallaan, oli niitä sitten vaikka vain yksi. Mona, tuo kurjuudessa uhkea Golde, joka helisee rakastavansa kysymystä kummastellen.

Arttu, tuo ilmaisussaan pidättyvä, itseään ja ympäristöään kaiken aikaa älyllisesti, turhan usein kyynisesti, erittelevä räätäli, joka rohkenee kumminkin suukottaa ujosti Riinaa, mitä silloin sitten miettiikään.

Sergey ratsuineen, aluksi kumpikin ilmeisen jännittyneitä, sittemmin ratsu rento ja Sergey muutamin aidosti kajentuvin sanoin ilmentää osansa kauhistuttavasti aitoakin aidommin.

Ja sitten tuo ihana viisikko, nuo silmien ilot, nuo korvien riemut, nuo sydänten särkijät, nuo mielten liikuttajat, nuo upeat ja rakastettavat tyttäret Riina ja Mirella ja Susanna ja Tuuli ja Piitu. Oi tytöt, millaisia tuntemuksia te saattekaan aikaan. Katsomo huokailee ihastuksesta ja lavastemiäs keräilee edelleenkin sydämensä sirpaleita.

Entäs Pekka, voi Pekka, minkä teetkään, kun tuon tuon Tevjen teet! Se tekeminen on totta, ei vain toden tekemistä, vaan sen yli olemista, toden olemista, Tevjen olemista. Muuatta elokuvakriitikkoa lainaten arvelen, että teet elämää suurempaa esitystä – ja siinä elämää itseään, joka parhaimmillaan ja pahimmillaan onkin itseään suurempaa.

Jari kärräämässä kivituhkaa artistien askelluksille ja aurinkolaseissaan pysäköintialueella opastamassa katsojien autoja paikoilleen. Kari grillaamassa makkaroita ja kilisyttämässä kelloa, että valmiita ollaan, ko Helperi sottaan ja hanska heiluu ja sinappia piisaa ja iloista miestä myös.
Annele tiskin takana, saat paitaa tahi kukkia tai mitä muuta, iloa, hymyä, naurua, kultaa ja tuulta.
Mikko siellä sekä täällä, ainakin sillä päällä, missä maksupäätettä tarvitaan ja aina sillä hyvällä, siis päällä.

Ypäjän metallin miehet autoineen ja taitoineen ja nostopuomeineen, joita hiukka pattinkilla jatketaan.
Jari pitkine puomeineen, yli navetan yltävine, niillä ja Jarin taidoilla ne näkyvät pystyyn saadaan.
Hannu, tuo hassu hatuntekijä, joka taikoo hatustaan ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Kaivurimies, Hannun kaveri, joka pörrää tarpeelliset kaivannot. Make, joka surisee joka paikassa kaikkina aikoina ja järjestää ja hankkii ja sopii ja sovittaa.

Mäksä ja muusikot, nuo tytöt ja pojat tummissaan, nuo instrumenttiensa taitajat, jotka parantavat klangiaan esitys esitykseltä.

Ja si se ossaava tekniikka, ne ko ensin kuuntelee sitä siniaaltoo taikka pimmeetä kohinaa ainaski pari päivää, jotta huajuuko se. Ylleensä si huajuu kaikki, paitti toi lavasteryhmä, ko ne vaan kaatuu, mutta lavasteet ei, siis kaaru. Mutta si ne havaittee, että niiltä on karoksisa taajuuksia. Niitä si ettitäänki loppuaika. Mutta komiasti kuuluu siitä hualimata ja valokki pellaa.

Järjestysmiehet, kahvittajat, lipunmyyjät, kuorolaiset, kyläläiset, kaikki tekijät – kuvia, kasvoja, tekemisiä, tapahtumia, työtä, vaivaa, tuskaa, itkua, iloa, riemua ja onnistumista. On tämä aika mitä sitten onkaan, suuret kertomukset elävät yhä ja yhtä sellaista tekee Ypäjän musiikkiteatteri.

Tämän teatterin kanssa lavastemiäheltä loppuvat sanat. Työliivin taskut ovat edelleen täynnä ruuveja ja pultteja ja muttereita ja ruuvauskärkiä, tämän teatterin traditio kun näyttä olevan, että lavastukseen upotetaan mahdollisimman monenlaisia kantoja omaavia ruuveja. Mutta sanat ovat vähissä. Tämän teatterin upeuden voi tavoittaa monin tavoin, ääripäissään satunnaisena katsojana tai näyttämöllä esityksissä ahertajana. Mutta sen voi tavoittaa myös silloin, kun ei ole ääripäissä, eikä ihan ytimessä, ei näyttämöllä, eikä aina katsomossakaan esitysaikoina, vaan hiukan sivussa, vaikkapa lavasteissa rakennusaikoina. Saa siinä sitten sivusta hapuilla sekä tekijän että näkijän tuntoja. Ja uhitella itselleen, että kyllä minäkin suukottaisin Riinaa ja Monaa, jos…

Kesä 2013 menee menojaan. Näyttämö on autio. Väliin paistaa päivä kuumasti, toisinaan sade hakkaa rajusti lavasteita. Rakenteet vääntyilevät ja ravistuvat, värit liukenevat ja valuvat. Tuuli ulvoo päivän nousua ja laskua, eikä rikasta miestä näy missään, ei mitään miestä. Lavastemiäs ajattelee purkua, mitä on otettava alas, mitä suojattava. Entäs sen pyärön kuappa, tulleeks siihen si vettä, ni että ruastuu koko kommeus, eikä si pyäri ennää? Tarttiskos tehrä salaoja?

Vanhana upseerina lavastemiäs tekee enimmän, minkä upseeri taitaa, lavastemiäs tekee kunniaa, kunniaa Ypäjän musiikkiteatterille, sen kaikille tekijöille.
Se pyörii sittenkin!

- Arto -