Nyt
vihdoin päätin kirjoittaa minäkin meidän blogiin tekstin. Jo aiemmin on
pitänyt kirjoittaa, mutta koska olen niin kiireinen (heh heh, laiska
siis) en ole saanut sitä tehtyä. Eilisissä treeneissä mulle kuitenkin
tuli sellainen olo, että nyt voisin jotain kertoa.
Ensi-iltaan on siis tosiaan kolmisen viikkoa ja eilen oli ensimmäiset harjoitukset kahden viikon loman jälkeen. Itselläni harkkatauko oli kolme viikkoa, sillä olin virallista lomaa edeltävän viikon riparilla. Voitte siis vain uskoa kuinka paljon parina viimeisenä taukopäivänä olen minä ja varmaan muutkin stressanneet ja pohtineet; muistanko enää mitään ja valmistuuko Poikakaveri ajoissa?
Eiliset treenit kestivät mun ja Samulin osalta kuusi ja puoli tuntia. Me oltiin ohjaajan kanssa paikalla jo puoli kolmelta, loput replikoivista tulivat sitten puoli kuudeksi. Vasta viimeiset pari tuntia ilma oli selkeä, muuten satoi vettä koko ajan, joko kaatamalla tai tihkuttaen. Ja siinä kun tanssittiin ja laulettiin läpimärkinä, kovassa tuulessa ja ihan jäässä, tajusin yhden asian joka meitä yhdistää – se hulluus ja intohimo, joka saa meidät siellä sateessa hyppimään.
En ihmettele yhtään esimerkiksi omien kavereideni reaktiota harrastukseeni, sitä hämmästystä siitä, kuinka kukaan haluaa säällä kuin säällä treenata vaikka sen kahdeksan tuntia, parin tauon voimalla. Ja vaikka joskus ihmettelen sitä itsekin, välillä on motivaatio hukassa ja fiilis epätoivoinen, on kuitenkin upeaa huomata tekemisen iloa, edistystä ja erityisesti meidän koko porukan keskinäistä kemiaa. Ilman sitä kemiaa ei koko hommasta tulisi mitään. Sen lisäksi, että me tullaan hyvin juttuun lavalla, on meillä hauskaa myös sen ulkopuolella. Ja uskon että me kyllä saadaan se ilo ja hyvä fiilis välitettyä myös katsomoon sitten näytöksissä.
Joten nyt kun paniikki on hellittänyt ja fiilis on hyvä, voin vaan iloita tuosta suuresta perheestä, jonka kanssa saan jakaa koko kesän, niin hyvät kuin huonommatkin hetket.
Tulkaa siis kesällä katsomaan miten meidän kemiat oikein kohtaavat Ranskan Rivieralla rakkauden siivittämänä! Tervetuloa!
Ensi-iltaan on siis tosiaan kolmisen viikkoa ja eilen oli ensimmäiset harjoitukset kahden viikon loman jälkeen. Itselläni harkkatauko oli kolme viikkoa, sillä olin virallista lomaa edeltävän viikon riparilla. Voitte siis vain uskoa kuinka paljon parina viimeisenä taukopäivänä olen minä ja varmaan muutkin stressanneet ja pohtineet; muistanko enää mitään ja valmistuuko Poikakaveri ajoissa?
Eiliset treenit kestivät mun ja Samulin osalta kuusi ja puoli tuntia. Me oltiin ohjaajan kanssa paikalla jo puoli kolmelta, loput replikoivista tulivat sitten puoli kuudeksi. Vasta viimeiset pari tuntia ilma oli selkeä, muuten satoi vettä koko ajan, joko kaatamalla tai tihkuttaen. Ja siinä kun tanssittiin ja laulettiin läpimärkinä, kovassa tuulessa ja ihan jäässä, tajusin yhden asian joka meitä yhdistää – se hulluus ja intohimo, joka saa meidät siellä sateessa hyppimään.
En ihmettele yhtään esimerkiksi omien kavereideni reaktiota harrastukseeni, sitä hämmästystä siitä, kuinka kukaan haluaa säällä kuin säällä treenata vaikka sen kahdeksan tuntia, parin tauon voimalla. Ja vaikka joskus ihmettelen sitä itsekin, välillä on motivaatio hukassa ja fiilis epätoivoinen, on kuitenkin upeaa huomata tekemisen iloa, edistystä ja erityisesti meidän koko porukan keskinäistä kemiaa. Ilman sitä kemiaa ei koko hommasta tulisi mitään. Sen lisäksi, että me tullaan hyvin juttuun lavalla, on meillä hauskaa myös sen ulkopuolella. Ja uskon että me kyllä saadaan se ilo ja hyvä fiilis välitettyä myös katsomoon sitten näytöksissä.
Joten nyt kun paniikki on hellittänyt ja fiilis on hyvä, voin vaan iloita tuosta suuresta perheestä, jonka kanssa saan jakaa koko kesän, niin hyvät kuin huonommatkin hetket.
Tulkaa siis kesällä katsomaan miten meidän kemiat oikein kohtaavat Ranskan Rivieralla rakkauden siivittämänä! Tervetuloa!
- Elli -
 |
| Ainakin yksi hulluista huomasi vuorosanojen olevan tauon jälkeen hukassa! Kuva: Marko Virtanen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti