Matalaa magiaa lavalla – ei katolla

Iina tuossa kirjoitti edellisessä postauksessa, että ”Soittoniekka katolle, hops!”. Minä en katolle enää kyllä kiipeä. Oli aika jolloin sinne mentiin tarpeen tullen. Kerran jopa niin, että putosin ja jäin kattotuolista roikkumaan, paineilmalaitteen varaan. Eipä juuri muuta katosta ollut jäljellä. Tämä olisikin oma tarinansa...

Soittoniekka?!? Niitä aina jostain tarpeen tullen teatterille ilmaantuu lukuisa joukko. Tästä kuuluu suuri kunnia musiikilliselle johtajalle, Mäkirannan Karille. Hän on todella mies paikallaan. Musiikinjohtajana, soittajana, kannustajana, opastajana, ihmisenä.

Elettiin alkuvuotta 2009. Tuli puhelu ja Mäkirantahan siellä minulle soitteli. Tässä vaiheessa hän oli minulle tuttu mieskuorosta. Kyseli tunnenko ketään basistia joka voisi tulla Annie mestariampujaan . Vastasin, että aika heikosti tunnen ja en varsinkaan läskibasson soittajia. No, se oli sitten siinä. Puhelu kuitenkin jatkui ja puheenaiheet pitkän puhelun aikana vaihtelivat suuntaan jos toiseen, kosketellen kaikkea muuta kuin soittamista. Kunnes ilmeisesti aika täysi ja Kari totesi loppuun, että miten on, tuletko basistiksi. Vähän olin yllättynyt. Kerroin miettiväni asiaa, kun olkapääkin oli juuri menossa remonttiin ja usko omiin taitoihin heikko. Näin se kuitenkin alkoi teatterimuusikon harrastusura basson varressa.

Seuraava vuosi 2010 menikin sitten niin, että kyyditsin kerran herra Mäkirannan Ankkuripaikan eteen Loimaalla odottamaan junan lähtöä. Ennen kuin Kari löi auton oven kiinni, hän ilmoitti, että orkesterin treenit on sitten silloin ja silloin, moro. Totesin mielessäni, että ”jaaha”. Matka kohti uusia seilauksia Titanicin myötä alkoi. Ja viime vuonna sitten etsittiinkin poikakaveria eli esitettiin musikaalia The Boy Friend.

Viulunsoittaja katolla on muuten ensimmäinen YMT:n kappale, jonka olen nähnyt. Siinä museon pihalla tarinaa seurattiin parikymmentä vuotta sitten. Tämä oli aikaan, kun tulin Ypäjälle. Ja nyt se on esitysvuorossa itsellänikin. Jälleen puhelu Kaarinasta ja tuttu miesääni kyseli, että mitenkäs se kontrabasson soitto, onnistuuko? Tiesi näet, että olin ostanut itselleni halvan sähkökontran ihan vaan kokeilumielessä. Tästä sitten alkoi matka kohti uusia haasteita. Näyttelijät ne opettelee uudet sanat, uuden näytelmän, koreografian ym. Itselleni tämä proggis tarkoittaa uuden soittimen opettelua, joka edelleen on alkutaipaleellaan. Onneksi harrastustani on siunattu myös toisella erittäin lahjakkaalla musiikin ammattilaisella, opettajallani Carlos D’l Puertolla. Uskomaton tyyppi, incredible. Kun kerroin hänelle tästä Karin toiveesta soittaa kontraa ensi kesänä, niin vastaus oli, että onnistuu.

Itse en uskonut asiaan silloin, enkä oikein vielä nytkään. No, onneksi on oppinut luottamaan ammattilaisen sanaan. Mutta kyllä voi mennä ihmismieli sekaisin. Bassokitara versus kontrabasso. Sama viritys, samat sormitukset mutta, mutta, käännettynä 90 astetta. Sitten meneekin harmaat aivosolut aivan sekaisin. Hommasta ei tule mitään. Hitto. ”Ei vanha koira enää opi uusia temppuja”, eikös se sanonta jotenkin näin mennyt. No tämänkin sanonnan tiedän vääräksi. Ehkä sittenkin…

Tällä tiellä kuitenkin ollaan. Pelissä mukana, jos Jumala suo. Piti vain yksi vuosi ”tuurata” basistia ja nyt jo neljäs näytelmä menossa. Joudutte jälleen minuakin kestämään. Tutulla paikalla soitan ja seuraan muiden ammattitaitoisia suorituksia stagen perimmäisestä nurkasta, en siis katolta.

Siis näkyillään! Orkesterin ekat harkat ovat tänään.

- Jyrki -