Muuan purkupäivä

Päivä on marraskuun viides vuonna 2014. Päivä on myös, taas kerran Ake, Make,  Pera ja Mää (minä ypäjäläisittäin). Päivä on ankean harmaa ja kylmän kalsea. Kello kilkkaa aamuyhdeksää, Hannu on jo paikalla, sitten tulen mää ja Pekka ja Asko perään.  Siinä se töpöttää näyttämö, Tevjen talo pyörön päällä ilman kattoa, räätäli Motel Kamzoilin talo katto puoliksi romahtaneena.  No se talohan oli myös Anatevkan kapakka, että ymmärtäähän sen. Ei kahta sanaa, kun käydään käsiksi – puolelta päivin kaatuvat kummatkin talot ja näyttämö on täynnä purkujäämää. Sitä selvitellessä tulee Salmen Markku paikalle ja huikkaa tullessaan, että on teilläkin tekemiset, ensin rakennatte ja sitten oitis perään puratte. Mitäs mei siihen, niinhän mei tehrään. Markku katsoo kaivamiset ensi kesää varten. Että ihan vaan yksinkertaiset lavastukset siihen Pohjantähteen – ei se ihan niin näytä olevan (taaskaan).

 Päivän päätteeksi sahataan kuusenoksia orkesterikatoksen takaa, että pääsee kaivuri käymään, jos on tarvis. Se on semmoista meitin tämmösten, sannoo Leppäsen Preeti. Ja niinhän se on. Hämärä päivä mustuu illaksi ja mei tavalliset pannaan kamppeet kimpsuun ja lähretään kotio. Ja näyttämö on täynnä lautaa ja pattinkia ja kakkoskakkosta ja kaikki täynnä nauloja monin mitoin ja ruuveja kaikin mahdollisin kannoin. Että tarttis si ny olla muutama muuki tämmönen tavallinen niitä putsaamasa. Mutta mei mennään ettepäin, niinko se mummo lumesa, niinko sano se Hellaakoskiki, että ”Ken tietä käy, tien on vanki, vapaa on vain umpihanki…”. Muutama nuorempi vappaa mukkaan porukkaan vaan olis ny kyllä tarvis.

Ankea on tämä lokikatsaus, ei kuvan kuvaa, kuviahan nykyisin arvostetaan, jopa palvotaan. Pitkään pidin postmodernismia jonninjoutavien filosofien höpinänä, nyt näen sen nykytodellisuutena, surkeana sellaisena. Kaikki pirstaloituu, fragmentoituu, sekoaa, suuret kertomukset kuolevat, epäjärjestys etenee, entropia kasvaa (katso termodynamiikan toinen pääsääntö ja päättele).

Vaan Ypäjän Musiikkiteatteri tekee toisin, ei pirstaloidu, ei fragmentoidu, ei sekoa, vaan rakentaa, vaivihkaa, hiljaa ja vaatimattomasti, oikeastaan asiaa itsekään ymmärtämättä, rakentaa yhtä suurta kertomusta – kuten me itse kukin omassa elämässämme. Tyhmä on se aika, joka sitä ei ymmärrä. Mutta mitäs mei sille, mei tämmöset tavalliset. Vaan meipä juuri, mei tehrään teatteria, mei käyrään sitä kattomasa, mei tullaan appuun, kun tarttee kaivaa ja rakentaa ja tarvitaan riukuairan aineksia ja hirsiä, niinko nykki tarvitaan. Mei  keitetaan kahveeta ja leivotaan pullia ja leivoksiaki, jos niin tarttee, mei ohjataan liikennettä ja valvotaan järjestystä, mei myyrään makkaraa ja paitoja ja kukkasia ja käsiohjelmia, mei siivotaan vessoja ja näyttämön pieluksia ja katsomon penkkirivejä, mei tehrään melkein mitä vaan. Mei jopa ollaan näyttämöllä, mei lauletaan ja mei tanssataan ja mei ollaan, ei esitetä, mei ollaan sitä, mitä se kappale kullonki erellyttää. 

Niinko nykki ens kesänä, ko ollaan sitä Pentinkulmaa ja Koskelaa ja Kivivuorta ja Halmetta ja pappilaa ja mitä niitä kaikkia ny si onka. Että, jos et viälä ole mukana, niin hyvin ehrit, ainaki kattojaks. Ja ota kaveriski  mukkaan, vaikka kaikki, mutta ole ajoisa, ko ei sitä tillaa niin mahrottomasti  meilläkä ole.

 Ko mei kumminki orotettaan sua!

- Arto -