On jouluaatto armon vuonna kaksituhattaneljätoista, kristillisen
ajanlaskumme mukaan, näitä ajanlaskujahan on monen moisia. Päivä on valjennut -
siinä määrin kuin se tähän vuodenaikaan valkenee - pilvisenä, ei siis
oikeastaan ole valjennut ollenkaan. Lämpötila on nollassa, semmoista Celsiusta,
on kostean kylmä, maa on musta ja märkä ja ilma on sumuinen, yhtä harmaata likaisen
vetistä riepua. Kirkonkylän jouluvalot koittavat parhaansa, mutta masentuvat tuohon
kaiken kattavaan sameuteen, palavat kyllä, mutta ankeina, vailla loistoa ja
riemua. Salen valot kumminkin yrittävät julistaa kaupallista sanomaansa, mutta sala-,
ei siis sale, vaikka sitäkin, -hehkuvat odotusta, että voisi jo kaupan väki kääntää
katkaisimen yöasentoon ja lähteä joulun viettoon. Kilpaileva liike
Perttulantien toisella puolella ei enää edes yritä, muutama valo kyllä palaa,
mutta ilman mitään intoa, kaupallista tai muutakaan, ei edes valaisun
pyrkimystä. Apteekin ikkunat ovat pimeinä. Osuuspankin liikemerkissä on valo,
mutta hehkuhaluton sekin. Pankin kellonaika/lämpötilanäyttö, joka yleensä on
ääripositiivinen, kello perässä (vasta)
ja lämpötila edellä (jo
lämpöisempään suuntaan), on herennyt (inho)realistiseksi ja näyttää kummassakin
funktiossaan vain nollaa. Lämpötilan suhteen se saattaa olla oikeassa ja on
toki ajankin kanssa, kerran vuokaudessa. Kahvilapitsakebab-paikan vilkkuva
Open-kyltti alkaa olla kirkonkylän ainut aktiivinen väriläikkä. Villa Emilia on
pimeänä, vain kuistin koristevalot ja pysäköintipaikalle vievän ajotien
reunuslyhdyt palavat. Ei sijaa majatalossa
– tänäkään jouluna. Eikä ole elon merkkiä Karrinpuomissakaan, vaikka
juomiselle, julkisellekin, halukkaita varmaan olisi tässäkin kirkonkylässä - tänäänkin.
No vielä saa pitsakebabista sen keskioluen, jos semmoiseen nyt näin jouluna
tyytyy. Moni taitaa tyytyä - liiaksikin. Se kun on semmosta…
Suomen Turku julistaa joulurauhaa ja kirkonkylä on lähes
jouluvalmis, hiljainen, tyhjä, autio, liikkumaton. Salen liputkin roikkuvat
reporankoina tangoissaan. Joku myöhäsyttyinen vielä viime tingassa pörisee
Nissanillaan ossuuskaupan parkkipaikalle ja konkkaa kauppaan puolijuoksua joko
maidon taikka sitten ostamattomiksi unohtuneitten joululahjojen hankintaan. Voi
olla, että molempien. Taikka sitten sen keskioluen. Ehkä noiden kaikkien. Se,
kun on semmosta meitin…
Valkenematon päivä rupeaa mustumaan, tuuli nousee, jo kaukaa
kohisten, tuo muassaan sakeaa räntää ja kastelee kirkonkylän pimeäksi. Kirkon
liepeille vielä ajelee autoja ja hautausmaalla sytytetään kynttilöitä liekit
lepattamaan viiman kourissa, tuskin tuossa tuulessa koko yötä palavat, oli
paloaika mikä tahansa.
Kotiseutumuseon alue on pimeä, eihän siellä mitään valoja.
Ääntä on, kun teatterin katsomon kate, vaikka sivuun kelattuna, kumminkin
kahisee tuulessa ja lämiseekin kovemmissa puuskissa. Katsomossa kyyhöttävät penkit,
märkinä, surkeina ja selkänojattomina. Näyttämöllä on sekalaista rojua, kesän
kulissien purusta jäljelle jäänyttä, lautoja ja lankkuja, pätkiä ja pidempiä,
kakkosnelosta ja kakkoskakkosta, lautoja tavallisen vahvuista ja ohkaiseksi
puolitettua, rimoja ja rimanpalasia, levyjä ja levynkappaleita, vesivaneria ja
tavallista havuvaneria, vettyneitä ja pinnoiltaan purkautuneita, kulmistaan
murtuneita, nauloja ja ruuveja, ehjiä ja katkenneita, suoria ja vääntyneitä,
mitat tuumasta viiteen ja ruuvien kannat talttaa, torxia ja ristiä, eikä
T27-kärkeä teatterin sarjoissa, hakasia ja hakasten kappaleita, teräviä
penteleitä, rättejä ja muovinriekaleita ja märkiä paperinpaloja, jotkut
muovitaskuissa esittäen vettynein tuhruisin tekstein menneen kesän esityksen
kohtausjakoja. Se, kun on semmosta meitin tämmösten…
Katsomokatteen kahinan ja läiskeen sekaan, hädin tuskin
kuuluen, kukapa sitä tänä iltana kuulisikaan kuuntelemisesta puhumattakaan, näyttämöllä
nakuttaa ja vinkuu. Nuori poika, liekö edes kahtatoista, ainakin alle viidentoista,
vääntää suurilla hohtimilla hakasnauloja irti tavallisesta paksuudestaan puoliksi
sahatuista laudoista, nakuttaa hohtimilla hakasia koholle, vääntää irrotessaan kiljuvia
hakasia hohtimien terillä ja tiputtaa hakaset isoon peltipönkkään, joka on puolillaan
niitä ja nauloja ja ruuveja ja vääntyneitä saranoita ja kaikenkokoisia
kulmalevyjä, useimmat mutkilla nekin ja muita metallin kappaleita, suoria ja
vääriä ja vääntyneitä ja ties mitä. Eivät aina irtoa hakaset hohtimista, pitää naputtaa
pönkän laitaan, välillä silpaista sormin irti teristä. Taipuneet hakaset eivät
kaikki koputtelusta tokene, täytyy teränkulmilla nyhtää, katkeilevat ja palasia
sinkoilee ympäriinsä, niitä on sitten kaiveltava näyttämön märän soran seasta.
Hidasta on ja viluista. Naulapoika on ollut paikalla aamusta, siitä, kun sen
verran valkeni, että jotenkin näki, mitä tehdä. Pönkkä oli tyhjä, kun aloitti,
nyt puolillaan. Kun ei ole muutakaan, ei muulloin, ei koskaan, ei näin
jouluaattonakaan. Näyttämölle on pojan mieli ollut vähäisen ikänsä, vaan kun ei
ole rohjennut. Eivätkä ole isä ja äiti semmoista sallineet; ”mitä siitä naapuritkin sanoisivat ja
äänestäjät, vaalit tulossa, ties vaikka isäsi pian ihan ministeri, mutta sinä vaan
näyttämölle, etteivät vanhempasi itsenäisyyspäivänä edes linnan juhliin päässeet,
vaikka niin korkeat kunniamerkit saatiin kumpikin, isäsi ihan ritariristin,
mistä pirusta semmoisen sekin naistennaurattaja, yhtään et kyllä ole isääsi
tullut, yksi risti sinäkin, tuommoisesta mitään koskaan, häpeämään tässä joutuu
tuommoista, golf-osakekin sinulle ostettiin jo kaksivuotiaana ja hirvikivääri, etkä pelin peliä ole pelannut, sitä teatteria vaan ja
balettia, tiedätkös sinä ollenkaan, mitä semmoiset tunnit maksavat, eikä niissä
kunnon pojat käy, ne on niitä semmoisia ja isäsikin lähti politiikkaan ihan
sinun takiasi, että sinulla kunnon tulevaisuus ja minä kotiin sinua hoitamaan,
sentään mallina menestynyt, melkein koko Suomessa ja Pariisistakin oli puhetta,
mutta sinä se nekin linjat pilasit ja lapsilisät mitättömiä ja päiväkotipaikat takkusten
takana ja joka ikinen aamu sinuakin puoli kuudelta ja koita ajatella, paljonko
sekin sähkö maksoi, että Volvo oli aina lämmin, vaikka se oli ihan huono se, mikä
lie kiinalainen riisikuppi, isäsi sitten osti Mersun ihan vaan sinun takiasi, sen
ässämallin, että olisi sinulla parempi…”. Ei ole voinut näyttämölle muutoin, kuin nyt näin,
kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule, kukaan ei tiedä, kukaan ei piittaa. Se, kun
on semmosta meitin tämmösten tavallisten…
Jouluaaton päivä vääntyy mustaksi illaksi. Tuuli vonkuu ja ulisee,
räimii räntää ympäriinsä, repii katsomon katoslaskeista riekaleita, kuorruttaa
penkit jäiseen hyhmään, peittää näyttämön rojut kiiltokatteeseen ja kastelee
naulapojan perin pohjin. Kohmeisin sormin ei pysty puristamaan hohtimia, ei saa
hakasia irti, vilusta vapisevin käsivarsin ei jaksa heittää lautaa käsiteltyjen
kasaan. Hohtimet tippuvat kädestä, käsi putoaa kylkeen, jalat eivät ota askelta,
eivät kanna, naulapoika putoaa polvilleen, kaatuu vasten työalustana pitämäänsä
penkkiä, kaatuu penkki sekin ja siinä makaa naulapoika, näyttämön keskellä,
pyörivän osan päällä, kupruilevalla havuvanerilla, vasen poski yhteen kupruun kertyneessä
sohjoisessa vedessä, silmät suuriksi laajenneina, pimeän katsomon suuntaan
rävähtämättä katsoen. Hypotermia on
armoton, elämä hylkää vähemmän tärkeät osansa ja veri vetäytyy aivoihin.
Näyttämöllä, keskellä sitä, yksin, koko katsomon edessä – se on naulapojan
viimeinen tietoinen ajatus.
Ja joku, ei ehkä kuule tuulen ulinalta, eikä näe räntäiseltä
pimeydeltä, mutta tavoittaa tuon ajatuksen. Tuuli tyyntyy, sade lakkaa, pilvet
väistyvät, taivaalla kirkastuvat tähdet. Niitten lomitse maahan leijuu,
lempeästi viipyillen, suuren lumen hiutaleita, jotka pukevat näyttämön
valkoiseen. Kuura koristelee katsomon kaiteet ja katteen laskokset. Tulet
syttyvät lippukopeilla ja tarjoilualueella ja katsomon sisäänkäynnin
vierustoilla. Tervas paukkuu ja tuoksuu. Valjaskulkuset ja aisakellot helisevät
ja rekien jalasraudat soivat. Ylväät oriit hirnuvat, keikuttavat kaulojaan ja pysähtyessään
kuopivat kavioillaan yhä laukkaan malttamattomina tuodessaan rekensä teatterille. Kohteliaat, alati hymyilevät järjestysmiehet
valkoisissa lammasturkisliiveissään ohjailevat rekiä jonoon, joka purkaa iloisesta
odotuksesta nauravia juhlapukuisia katsojia röijyjen ja vällyjen kääreistä,
ensin lippukoppien ääreen ja siitä peremmälle tarjoilualueelle. Lippukopilla
jokaiselle tulijalle ojennetaan vehreä pihlajanoksa täynnä hehkuvan punaisia
marjoja. Tarjoilualue on pöydittynyt ja pöydillä tuoksuvat talven mustanpunaiset
ruusut valurautamaljoissa, kaukaisen etelän tumma kahvi höyryävän kuumana hohtaviksi
hangatuissa hopeakannuissa, lehtevät hunajaiset leivokset ja uunikuumat
kaneliset korvapuustit tuoksuillaan koko teatterialueen täyttäen ja tervasten
tuoksua rikastaen. Grilli on kuumana, paistomestari sitäkin kuumempana kilistää
kelloaan ja huutelee maistamaan. Kuuman makkaran tuoksu ymmärtäväisesti
rajautuu grillin alueelle, eikä leviä siitä sekoittamaan muiden tuoksujen harmoniaa.
Orkesterikatoksen ovet rullaavat ylös,
orkesteri alkaa viritellä soittimiaan. Hanuristi nappaa virran maestron pianoon
ja painaa viritysäänen. Tekevät semmoisen tasavireisen virityksen, jollaista
nykyään käytetään, jakavat Pythagoraan komman tasan kaikkien viritettävien kahdentoista
kvintin kesken niin, että kaikki kvintit ovat hieman epäpuhtaita, suppeampia
kuin puhtaat. Epäpuhtaus on kuitenkin niin pieni, että kuulijan korva tässäkin
teatterissa sen hyväksyy. Viritys hiljenee, on valmis, orkesteri on valmis,
sormet odottavina kauloilla ja kielillä ja näppäimillä, koskettimilla ja
kapuloissa, suut kosteina suukappaleisiin, keuhkot syvään hengittäen
puhalluksen ja äänen odotusta. Näyttelijät keskittyvät, osa joukolla ”teatteritalon”,
vanhan navetan edessä, osa jossain muualla alkuasemissaan yleisön
näkymättömissä. Sanovat toisilleen
jotain tai sitten eivät, katsovat toisiaan, näkevät toisensa taikka eivät
näe. Yhdessä ovat, siinä samassa,
yhdessä yksin. Asemat, iskut, viitteet, sisääntulot, kaikki jossain, minä
tässä, pulssi takoo toistasataa, puhalluttaa, syvään sisään ulos, mikä pahus
pistää jalkapohjassa, kivi pentele patiinissa, ei ehdi, se on menoksi. Maestro harjaa tukkaansa, hulmauttaa sen
hartioilleen, nauha vai ei, ihan sama Hennalassa, Tampereella taikka
Tammisaaressa, alun tahdit jo takovat olemuksessa, sormet leijaavat ensiotteita
koskettimistolla, mitä ennen sitä, se on jo takana raivossa, kapellimestari on
valmis astelemaan näyttämön poikki orkesterin eteen. Katsojat täyttävät
katsomon lämpöalustoineen ja koristekuvioin kirjailtuine monivärisine huopineen
ja villasukkaisine huopatossuineen, monilla kuuma kahvi taikka höyryävä mausteinen
glögi käsissään, joillain makea, hunajaa valuva leivos tai lämmin kanelipulla sen
oheen. Katsomo vielä sorisee, kello jo kolmatta kilkattaa. Ohjaaja puikahtaa näyttämöltä
katsomon ensiriviin, katselee hetken, mitään näkemättä, ympärilleen, kiipeää
sitten korkeammalle katsomoon. Tarkkaamossa ääni- ja valomiehet jännittävät
kädet näppäimillä. Lavastaja, ties missä mietteissään, potkii soraa näyttämön
sivussa, havahtuu viime tingassa ja kapuaa katsomoon ohjaajan viereen, minne
koreografi on jo ennättänyt. Puvustaja piilossa vielä ojentelee joitain helmoja
ja kipittää sitten katsomoon hänkin.
Kaikki on valmista, teatteri hehkuu valoa ja lämpöä ja intoa ja
odotusta.
On joulun aattoilta - on musiikkinäytelmän ensi-ilta. Katsomo
on täynnä, kunnossa komeat kulissit, näyttelijät lähtöasemissaan, puoliksi jo
iskusta sisääntulon askeleessa , orkesteri nuoteissaan kädet, sormet ja suut tahtivalmiina,
vain viittausta vailla. Nuori naulapoika,
illan päätähti, näyttämöllä alkuasemassaan. Maestro kohottaa kätensä, viittaa
tahdin ja näytös räjähtää käyntiin. On aattoilta – on ensi-ilta!
Tämä tarina, niin totta kuin se onkin, on kumminkin satu. Ei
näyttämöllä mitään purkujäämiä. Aiemman näytelmän kulissit on kaikki purettu ja
käyttökelpoinen tavara, vanerit ja lankut ja laudat ja kakkosneloset ja
kakkoskakkoset ja levyt ja rimat on puhdistettu nauloista ja ruuveista ja
hakasista, on viety sivuun, on tapuloitu ja peitetty seuraavaa käyttöä varten.
Eikä näyttämöllä mitään nuorta naulapoikaa, vanhat ukot siellä enimmäkseen
tohkaavat, eivät sentään sateessa, ellei ihan pakko, kuten väliin on. Jouluaattona
ovat ukotkin muualla jouluissaan. Tarvis kyllä olisi reippaita poikia ja
tyttöjä ukkojen avuksi, eritoten nyt, sillä raskaan rajussa purkutyössä
näyttämölle on irtoillut ja katkeillut ja sinkoillut nauloja ja ruuveja ja
hakasia ja niiden kappaleita, joita eivät ukkojen sormet, eivätkä silmätkään
tavoita, eivät ainakaan kaikkia. Saattaisipa olla hyväksi, varmuuden vuoksi, että
ensi keväänä ja kesänä kaikilla pentinkulmalaisilla ja muillakin, jotka
näyttämöllä tallaavat, olisi jonkinlaiset ronttoset jaloissaan. No herrasväellä
toki on patiinit, eivät he paljasjaloin. Vaan me muut, mei tämmöset Preetin
tavalliset…
Mutta kirkonkylä on totta - todennäköisesti, materiaalisesta
todellisuudesta ei aina oikein tiedä, kvanttivaahto kun on niin kuohuvaa ja kun
on tämä kuntauudistuskin - näyttämö on totta, katsomo on totta, teatteri on
totta näyttelijöineen, orkestereineen, ohjaajineen, lavastajineen,
koreografeineen, kulisseineen, lippukoppeineen, tarjoilualueineen, järjestysmiehineen,
liikenteenohjaajineen, lipunmyyjineen, makkaranpaistajineen, kahvionrouvineen
leivoksin ja pullin ja muin maistuvin, myyntikojuineen ruusuin ja t-paidoin ja
lippalakein ja muin myyntiartikkelein hymyä, kultaa ja tuulta siroavien
myyjättärien kera. Ja katsojineen. Katsojat – katsojat toden totta ovat totta.
Sillä olethan Sinä totta - totta tässä sadussakin!
Onnellista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta rikkain ja rakkain
teatterielämyksin kaikille Ypäjän Musiikkiteatterin osallisille; niin
katsojille, tekijöille, tukijoille, kuin muillekin mahdollisille, eritoten itse
kullekin asemasta tahi säädystä taikka mistään muustakaan riippumatta!
- Arto -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti