Huhtikuinen harjoituspäivä

On sunnuntai, huhtikuun kahdeskymmeneskuudes päivä armon vuonna kaksituhattaviisitoista, lounaisessa Hämeessä, samoilla seuduilla, missä Koskelan Jussi satakolmekymmentä vuotta sitten aloitti torppansa ensimmäisen rakennuksen pystytyksen. Pappilan suon raivauksen pelloksi Jussi oli aloittanut jo edellisenä vuonna.  Lavasteiden pystytys Ypäjän Musiikkiteatterin esitysversioon kansallisesta klassikosta Täällä Pohjantähden alla alkoi kaksi kuukautta sitten. Esityksen ja sen version rakentamisen Ypäjän Musiikkiteatteri oli aloittanut jo edellisenä vuonna.

Päivä valkenee harmaana, sataa, sataa sinnikkäästi, toisinaan tihuttaen, väliin taas roimasti ropisten ja lämpötila on vailla viisi astetta, on sitä samaa jokseenkin koko päivän. On harjoituspäivä, jonka alkuajaksi on sovittu puolipäivä. Eilisen, lauantain, lauluharjoituksissa on kumminkin kailotettu talkoiden tarpeellisuutta ennen harjoitusten alkua, joten kello kymmeneksi ajelen teatterille katsomaan, josko joku urhoollinen rohkenee tulla sateeseen kantamaan lautoja ja levyjä ja laattoja ja kaikenlaista muuta rakennustarviketta säällisille säilytyspaikoilleen ja jaksaa tulla siivoamaan sisätiloja, jotka lavasteryhmä on liannut sahaus- ja muullakin työperäisellä pölyllä ja purulla ja monenlaisella muulla rakennusroskalla.

Kymmenen kieppeissä paikalle ilmestyy lievästi sanoen häkellyttävä määrä reippaita jalkapareja kaksine käsineen, jotka rivakasti tarttuvat toimeen ja kantavat ja järjestävät ja pesevät ja pyyhkivät ja tiskaavat ja toimittavat ja keittävät vielä kahvitkin talkoolaisille. Teija toimittaa minulle oikean ohjekäskytyksen, miten käyttäytyä, kun menee ottamaan sitä kahvetta. Minä nyökkäilen ja myöntelen ja lupaan toimia juuri, kuten käsky käy, lisäksi ajattelen vielä, ihan omatoimisesti, että pyyhin jalkani aiempaa tarkemmin ennen kahvinottoon astumista. Hannu, tuo aropupun lailla joka paikkaan ehtivä ahertaja ohjaa lautaa sinne, lankkuja tänne ja levyt tuonne. Minä osviittaan tapulin paikan puutavaralle ja metallille oman sijansa konttien taakse. Kyllä sitä onkin lautaa ja laudanpätkää, lankkua ja lankunpätkää, pattinkia ja kakskakkosta ja monta muutakin mittaa. On putkea ja tankoa ja kaidetta ja kehikkoa ja vaikka mitä. Puolitoista tuntia aherrusta sateessa ja näyttämön sivustat ovat suuresti siivoontuneet, samoin sisätilat. Kahville, käy komento ja hyvässä järjestyksessä ojentaudumme itse kukin noudattamaan käskettyä järjestystä. Vanha upseeri siinä ihan ilahtuu, että kyllä ne kykenevät nämä siviilitkin. Omasta kykenemisestä kun ei saata olla aivan yhtä varma.

Kellon käydessä kahdettatoista saapuvat ohjaaja Anu ja koreografi Sami, puvustaja Piritta apulaisineen jo ahertaa yläkerrassa. Lavastaja Oskari vielä odottaa kotonaan ohjaajan ratkaisua; jos harjoitellaan ulkona, tule paikalle, jos sisällä, niin ei tarvis tulla. Oskari odottaa, mutta saapuvat artistimme, nuo näyttämömme tähdet. Mei lavasteryhmässä olimme taannoin aikeissa tehdä näyttämölle lisää yhden tähden. Minkä tähden, saatat kysyä. Ja mei vastataan, että ihan vaan hauskuuren takia, sen Pohjantähden, jonka alla tässä ja muutoinkin olemme – että laitamme suuren joulutähden parin metrin kepakon päähän näyttämöllä keekoilevien kuusimetristen kuusten, yhden niistä ylle, että ans kattoo, koska joku huomaa. Mutta siitä ihanasta ideasta luovuimme, kun totesimme, että ”si ne käskee meitin ottaa se äkkiä ales” ja se on aika ankara urakka kaataa ko. kuusi ja ruuvata tähti irti ja nostaa kuusi taas uudestaan pystyyn. ”Mu kyl mei se tähti jonnekki pistetään, vähä helpompaa paikkaan vaa, että kattokaas si, vaikka joka harjotuksesa ja esityksesä, että misäs se ny si on.”

Anu ratkaisee, aloitetaan sisätiloissa, mutta parin tunnin perään tullaan teatterille koko porukka ja jatketaan siellä, siis täällä. Laittaa Oskarille viestin, että lähde tulemaan. Artistit häipyvät sisätiloihinsa, puvustajat jatkavat aherrustaan yläkerrassa, me muutama muu jatkamme järjestelyjä vähän siellä sekä täällä.

Parin tunnin päästä on teatterilla koossa isompi joukko osallisia, kuin koskaan ennen tämän tuotannon aikana. Jos ei lukumääräisesti, niin tuotantoon osallistuvina osapuolina ainakin. Sade on lakannut, onhan tämä armon vuosi, vaikka kostean kalseaa edelleen on. Arttu, lavasteryhmämme kantavin jäsen, ainakin äänellisesti ja mentaalisesti aivan elintärkeä, vilahtaa paikalla. Oskari tulee, tulee etuajassa ja mainitsee asian suureen ääneen. Leikinlasku, itsestä alkava, itseä säästämätön pilanteko, herjanheitto, huumori, se on muuan tämän teatterin vahvuus, ettei olisi ihan elinehto. Lukemattomia ovat ne tuskalliset tuokiot, jolloin loiva lausunto, siis usein hyvin lakoninen, laukaisee tilanteen, auttaa ohittamaan ahdistuksen ja auttaa menemään taas eteenpäin. Tosikot eivät tässä teatterissa pärjää, eivät ainakaan pitkään. Mäksä, tuo musiikkimme Mozart, pörisee paikalle suurella pakettiautollaan, vähän myöhemmin tosin, mutta kumminkin. Make, teatteriyhdistyksen puheenjohtaja, tuo kaiken jaksava, tämänkin esityksen tosiasiallinen tuottaja kaikkine tehtävineen ja vastuineen, pitelee välillä kipeää kättään, mutta pörrää siellä ja pörrää täällä, pörrää joka paikassa, missä tarvitaan. Seuraa sarja pikaisia palavereja, joissa ratkotaan monta asiaa, että noin ja näin ja lavasteryhmä saa ainakin kuusi kohdetta laittaa kuntoon. Ja sitten alkaa harjoitus ja artistit saavat, taas kerran, omat ohjeensa, mitä laittaa parempaan kuntoon.

Puolisateinen sunnuntai käy ahkeran harjoituksen myötä iltapuoleen. Viiden maissa, siis noin kello seitsemäntoista, lopetellaan. Anu antaa ohjeet ensi kerraksi, ketkä silloin ja ketkä tällöin ja mitä seuraavaksi harjoitellaan. Näyttämö hiljenee, taas kerran. Lyön yhden oven lukkoon. Make huutelee yläkertaan, puvustus jää yhä ahertamaan. Sammuttakaa valot ja lukitkaa etuovi. Yöksi. Huomenna jatketaan, produktio pyörii. Enimmäkseen olen sitä mieltä, että maailma menee huonompaan suuntaan. Tämän teatterin kanssa, vaikka on sekin välillä vaikeaa, tavoitan toivoa, että toisinkin voi olla. 

Huomenna jatketaan!

- Arto -

Kuurennen kuusen päivä

Tänäpän tiistaina nostettiin pystyyn kuures kuusi näyttämölä. Sielä ne ny on kaikki pystysä,  alaoksat ni matalalla, että niihi ne artistit si kolhii päänsä. Hannu keksi panna alareunoihin semmoset pehmikkeet, ettei vanerin reuna sentään revi nennää taikka ottaa taikka päälakkee rikki, meinaan ko se riippuu siittä kolhijan pittuuresta, että mikä osa päästä ossuu alaoksan reunaan, ko ossuu kumminki.

Se oli vaalipäivä pyhänä. Oliskos ollu vaaliväsymystä, ko viälä tänäpänkin meilä oli työmaala aika uupunu olo. Hannu kyl meni, ko piäni orava, oli eilen ehtoolla käyny tekemäsä hianot tikkaakki orkesterikatoksen katolle, siittä erestä suoraan ylös, mu mei muut oltiin enempi semmosia nukkuneen rukkouksia. Kyl Pekka jakso nakertaa ne sementtilaatat loppuun kattomon etteen, kyl  Asko maalas ja juaksi ja toi ja vei  ja autto kaikkia ja Hannu sirkkelöi ja reunusti pyärön vanerisuikaleilla ja korjas viälä niitä tikkaitaki. Mu ei me jaksettu vehrata eres siittäkä ilosta, ko meilä oli mukana porukasa uus kaveri. Taikka on se ollu joskus ennenki. Ny oli sattunu juttuun Teijan kans ja soitti si, että voisko tulla appuun. Ja si tuliki. Ammattitimpuri ja yrittäjä, että löytyy niitä lissää viksuja ihmisiä lähiseurulta viälä tänäpänkin. Sen nimmee ny täsä, ku en tiärä, mitä se siittä tykkäis, mu sanon kohta, ko saan siltä luvan. Ko lupas tulla huamenaki.

Täsä ehtoolla mää taas kumminki tähän plokkiin riipustan, vaikka väsyttääki. Ei mua tää oma raapustus uuvuta, ko mää vaan siittä, minkä nään ja kuulen ja se ny si on tota lavastusta. Mu ko mää kaipaan (kuis mää tommosen runollisen tähän ny sekkaan sainki) muitaki näkemisiä ja kuulemisia ja kokemisia. Ko meitä on täsä ny mukana sentään toistasattaa ihmistä ja tosa lavastuksesa vaan viis taikka kuus, millai sen ny si millonki laskee. Että ruppee olleen tällä tahrilla tää meitin näkökulma aika raskaasti ylierustettu. Ko olis se enempiki  tährellistä tiätää noitten artistienki tuntoja. Ja si viälä olis kommeeta, ko kuulis, mitä noi meitin ammattilaiset oikein ajattellee, meinaan ohjaaja ja lavastaja ja korekraahvi ja puvustaja ja mussiikin maestro ja ketä kaikkia niitä ny si onka. Mu mahtaakos ne eres lukkee tätä plokia? Vaikka joskus mää miätin, että lukkeeko tätä  plokia kukkaan muu, ko mei teatterilaiset itte. No hyvä sentään, jos eres mei.

Taitaa olla parree, että määki ny lopetan ja meen nukkuun. Ettei mee kyyniseks, ko mulla on vähä taipumus semmoseenki. Se nousee aurinko huamenaki ja aika hyvvää keliä on luvasa loppuviikkoki ja ens pyhänä on si harjotukset teatterilla ja on toi meitin lavastaja Oskariki kuulemma tulosa paikalle, ko Anu ja Sami siälä jo sovitusti onki, että tullee si taas uutta rätinkiä meille kaikille.

- Arto -

Lauantai 18.4.2015

 

Kaikki kuvat: Tuija Vähämäki

Treenitunnelmia

Viime lauantaina pääsimme treenaamaan mitä ihanimmassa kevätsäässä. Ja tekemisen meinikin oli melkoinen! Kuoltiin, huojuttiin puina, valssattiin. Kivetyttiin, hiivittiin, laulettiin. Kerrattiin, mentiin eteenpäin, muisteltiin.

Lavasteryhmä on ahkeroinut lava-alueen jo siihen malliin, että meidän huojujien, hiipijien ja valssaajien on helppo asetella askeleitamme paikoilleen. Pisteisiin, joita ne siten tapailevat kerta toisensa jälkeen ensin harjoituksissa ja lopulta esityksissä.

Tekemisen lomassa ehdittiin vähän kahvitella auringon helliessä. Mitäköhän huominen sää tuo tullessaan?

- Iina -

Kuva ylhäällä: Juho Mäkinen, kuvat alhaalla: Iina Wahlström

Ittetilityspäivä

Ruppee ny noi kulissit olleen kohtuulisesa kunnosa, vaikka on sielä viälä monta ropleemia, pari mahrotontaki. Noi kelit on ollu enimmäkseen aika kurjia. Tänäpänkin, ko mää kahreksalta olin teatterilla, ni lumi maasa. Siitä vaan si taas ruvettiin. Pantiin pystyyn neljä kuusta. Askon kans hakattiin oksat kii runkoihin ja si neljästään vänkättiin ne pystyyn. Yks kerrallaan, ko ei ne mahru nurisa olleen yhresä.  Hannu hääräs orkesterikatoksen katolla ja pystytti vahtitornia. Pekka pani sementtilaattoja kattomon erustaan. Siinä si aina jelpattiin toisiamme, ku oli semmosen tarvis. Välillä sato vettä, välillä rakkeita ja si välillä vilahti aurinkoki. Mu oli se hilkulla, että nelistään ne pystyyn saatiin, meinaan ko ne rupes painaan, ko ne oksat, että siinä si puhallettiin jokkaine, ko Hannu oli saanu mutterit kiinni.

Soli oitis aamusta, ko mää löin vasaralla peukalooni, että pamahti. Sattu niin ”sensuroitu” ja mää aattelin, että ei tästä tu mittään. Mu si vähä myähemmi, ko Pekka tuli ja Asko sano sille ihan enstemmäiseks, että näikkö sää valkoposkihanhet, ko se oli vähä aikasemmi sanonu mulle, että katos mitäs tuala ny mennee, vaikka mää mittään nähny, ko rillit räntäsä ja Pekka sanos, ettei se mittään ollu nähny, ni mää aattelin, että murheensa ne on jokkaisella, että kai se tästä. Onneks oli kahvetta Pekalle ja kelpas se si mullekki, vaikka peukalo kimmoili ja ny ehtoolla, ko mää tätä kirjootan, ni on aika musta ja särkee, että ei sillä ny uskalla mihinkä koskee.

Hannu vaan siälä orkesterikopin katolla touhus, eikä ollu moksiska, vaikka sato vettä ja sato rakkeita. Si, ko saatiin se siältä alas kahveelle, ni sano, että tää on ny hyväsä mallisa.

Mää join kans kupin kahvetta ja kuuntelin sitä pörinää, ko Pekka ja Hannu ja Asko saa aikaseks, ko ne tiätää ja muistaa kaikenlaista tästä meitin teatterista ja Ypäjästä ja elämästä ylleensäki. Si mää otin toisen kupin ja menin ulos ja istuin kattomon etupenkille, panin hanskat alle, ko se oli tiätysti märkä ja rupesin hunteeraamaan. Kattelin sitä näyttämöö ja mietin, mitä sille on ny si taas tälläki kaurella saatu aikaseks ja pääryin siihen, että on se aika hyväsä mallisa, vaikka niitä ropleemeita viälä onki, ne pari mahrotontaki. Ja si mää rupesin miettiin noita meitin artisteja, niitä ko essiintyy ja tanssaa ja laulaa ja replikeeraa ja tekkee sen esityksen. Että lyäks ne kans joskus vasaralla peukaloonsa, sillain kuvannoollisesti, että ei tästä ny tu mittään. Että millais ne si semmosestä pääse yli? Meinaan, että ei niitä valkoposkihanhia si joka paikasa alvariinsa räpistele.

Ja si, ko on viälä niitäki, ko on monesa paikasa, että näyttämöllä ja muisaki hommisa. Ko meistäkin ny noi Pekka ja Asko. Ja niitä on monta muutaki noisa monisa hommisa. Että kuis ne vaan jaksaa! Että eivät koskaan löis vasaralla peukaloonsa, siihen mää en usko, eres kuvannoollisesti.

Mää meen ny peukaloni kans nukkuun, pirän huamenna vappaapäivän, ko se on perjantai, vaikka mittään vappaata, ko on muita töitä. Lauantaiks on luvattu hyvät kelit, että varmaan pääsee artistit näyttämölle harjotteleen ja hyvä niin. Ku eivät si vaan lyä peukaloonsa. Taikka jos lyäväkki, ni pääsee siittä aika äkkiä ylitte, ilman mittään ankkoja taikka muitaka räpistyksiä.

- Arto -