Onko Pentinkulman jälkeen elämää?

Tuota asiaa tuntuvat lähes kaikki teatterilaiset kyselevän itseltään ja toisiltaan nyt, kun esityskausi on
ohi ja karonkastakin on jo pari päivää.

Mutta miksi tuo kysymys nousee niin monen mieleen? Tarkastellaanpa asiaa: Näyttelijöillä ja soittajilla on harjoituskausi alkanut jo aikaisin viime syksynä. Tarkemmin sanottuna syyskuussa. Eihän siitä ole kuin vaivaiset kymmenen kuukautta aikaa. On siis varsin luonnollista, että projekti ehtii muodostua isohkoksi osaksi elämää.

Harjoitusten tunnelmaa tammikuulta. 

Aikaa projektin parissa on siis vietetty runsaammanpuoleisesti. Kevättä kohti harjoituksia oli kiihtyvällä tahdilla, siten että viimeiset viikot näimme toisiamme päivittäin ja aloimme muistuttaa enemmän kommuunia kuin joukkoa teatterista kiinnostuneita ihmisiä. Esityskaudella tuo yhtenäisyyden tunne vielä voimistui ja olimme kaikki kuin yhtä suurta perhettä pienimmästä suurimpaan, roolilla ja ilman.

Ryhmäytymistä huhtikuussa. Tämä ja edellinen kuva: Iina Wahlström

Mutta olemmeko me näyttämöllä näkyvät ja kuuluvat taiteenharrastajat ainoita jotka esittävät otsikon
kysymystä?

Emme tietenkään. Teatterilla on pyörinyt ja pyörii sellainen määrä ihmisiä, että sitä voisi jo kutsua omaksi heimokseen. On lavastetyöryhmää, järjestyksenvalvojaa, liikenteenohjaajaa, kahvilatyöntekijää, makkaranpaistajaa, lipunmyyjää, kukkamyyjää, paitamyyjää, markkinoijaa, kuvaajaa ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen...

Kesäkuinen jono väliajalla makkarakujalle. Tämä ja seuraavat kuvat: Kerkko Vihava

Tuntuuko esityskausi sitten yhtä raskaalta muistakin kuin näyttelijöistä? Tottakai tuntuu. Ehkä jopa raskaammalta. Oman työnsä ohessa nuo talkoojoukot tulevat päivästä toiseen teatterille tekemään 4-6tuntisen työpäivän usean viikon ajan ilman korvausta vain rakkaudesta harrastukseen. Kysellään sitä siis silläkin suunnalla, että mitäs nyt sitten kun ei tarvitsekaan lähteä teatterille töihin.

Täällä Pohjantähden alla esitettiin komeissa kulisseissa.

Lavastemiehet tuskin kyselevät, kun tietävät entuudestaan että ei tämä tähän lopu. Nyt pidetään vain
hetki taukoa ja sitten puretaan lavasteista tarvittavat rakenteet talven alta pois.

Johtokuntakaan tuskin jää lepäilemään laakereilleen vaan alkaa kuumeisesti suunnitella teatterin
tulevaisuutta: pidetäänkö välivuosi, jos ei pidetä niin mitä esitetään, tarviiko teatterin tarpeisto
huoltoa/täydennystä jne jne jne...

Lavalla kesäkuussa, näyttelijät  vain osa suuresta teatteriperheestä.

Näyttelijät ja orkesteri yhteistyössä yleisön edessä kesäkuussa.

Eli otsikon kysymys on tavallaan vain väliaikainen. Hetki hengähdetään lähes kuolemalta vaikuttavaa unta, ei myydä kahvia eikä leivonnaisia väliaika-alueella, ei paisteta makkaraa, ei ohjata liikennettä eikä ihmisiä, ei rakenneta, ei lauleta, ei näytellä, ei soiteta, ei välttämättä edes vastata puhelimeen, kunnes sitten tuonnempana puhalletaan teatteriin taas entistä voimakkaampi palo ja voima seuraavan produktion myötä, koska se sitten tapahtuukaan... 

- Arttu -