Mainio harrastus tuo musiikkiteatteri

Harrastamisen tarkoitus on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Plussaa on jos harrastuksen avulla oppii uusia asioita, löytää itsestään uusia puolia ja pääsee toteuttamaan itseään. Hyvässä harrastuksessa saa keskittyä niin paljon tekeillä olevaan asiaan, ettei ehdi murehtia samaan aikaan muita asioita.

Kahden pienen lapsen äitinä ja yksinyrittäjänä arkeni on täynnä touhua. Välillä tuntuu vaikealta rentoutua kun mielessä pyörii jatkuvasti asioita mm. siitä mitä tekisi tänään ruoaksi, missä välissä viikkaa pestyt pyykit, onko muistanut vastata asiakkaan sähköpostiin tai ehtiikö tehdä jonkin työn määräaikaan mennessä.

Musiikkiteatteri on ehdottomasti harrastus, jossa pääsee irti arkisista askareista.

Toukokuussa YLE uutisoi, kuinka kuorolaulu pidentää ikää ja parantaa elämän laatua. Kuorolaulua on tutkittu tieteellisesti ja on havaittu kulttuuria ja erityisesti musiikkia harrastavien elinajanodotteen nousevan useilla vuosilla. Kuoroharrastus lisää myös yhteenkuuluvuutta ja laulaminen kuorossa onkin liitetty hyviin sosiaalisiin suhteisiin ja sosiaaliseen pääomaan.

Kuorolaulantaa harjoituksissa maaliskuussa 2014. Kuva: Arttu Malin

Uskon tuohon tutkimukseen täysin. Yhteenkuuluvuus on ehdottomasti asia joka liittyy Ypäjän musiikkiteatteriin, sillä porukka ryhmäytyy hyvin nopeasti heti harjoituskauden alettua ja sen jälkeen puhalletaan yhteen hiileen tavoitteena saada aikaiseksi korkeatasoista musiikkiteatteria - unohtamatta ilon merkitystä harrastuksessa.

Tätä kirjoittaessa kurkussani on pala, sillä olen päättänyt että ensi kesänä en itse ole lavalla ollenkaan. Harmittelen jo nyt kuinka jään paitsi niistä ihanista kokoontumisista Perttulan koululla, kun tutustutaan uusiin lauluihin ja treenataan stemmoja. Tai kun aloitetaan harjoitukset ohjaajan kanssa ensin sisällä, lopulta ulkona näyttämöllä.  Puhumattakaan itse näytäntökaudesta, joka kruunaa koko vuoden!

Tanssitreeniä ulkona toukokuussa 2014. Kuva: Iina Wahlström

Syy, miksi itse pidän taukoa näin ihanasta harrastuksesta, on sen sitovuudessa. Aivan parasta teatteriharrastus on silloin, kun voi ottaa perheensä mukaan, sillä loppukeväästä ja alkukesästä harrastus on poikkeuksellisen sitova harrastusten mittapuussa. Parin vuoden päästä nappaan kuitenkin lapset mukaan ja palaan varmasti takaisin mukavan harrastukseni pariin. 

Ensi kesän harjoitukset alkavat tulevan syksyn aikana ja iloiseen joukkoon kaivataan mukaan lisää laulavia harrastajia, etenkin 15-40-vuotiaita miehiä. Halukkaille järjestetään syyskuun alussa koelaulutilaisuus, johon voi mennä esittäytymään ohjaajille. Suosittelen ehdottomasti lähtemään mukaan tähän mainioon porukkaan ja aloittamaan uuden elämänlaatua parantavan harrastuksen!

- Tanja -

Ilmoittaudu 7.9. järjestettävään koelauluun Annele Kasuriselle (annele.kasurinen@elisanet.fi tai tekstari 050 360 3870) viimeistään 31.8., niin saat paluupostissa lisätietoja ja henkilökohtaisen ajan.

YLE:n uutisen pääsee lukemaan tästä

Jää hyvästi Anatevka!

Ei ketään, ei missään. Tyhjä on Tevjen talo. Missä on ristiriidoissaan kamppaileva, mutta yhä jumalalleen puhuva maitomies, missä sanatonta ja sanomatta jäänyttä rakkautta helisevä vaimonsa Golde, missä ihanat tyttärensä, nuo timantit, nuo jalokivet. Hodel ehkä jossain niin hirveän kaukana Siperiassa Perchikin kanssa, Chava ja Fedka ehkä Krakovassa – ehkä – näinä aikoina ei voi olla varma mistään. Tokko ovat Tevje, Golde, Shprintze ja Bielke päässeet Ameriikkaan asti. Missä on ujo räätäli Motel Kamzoil ompelukoneineen, missä urhea vaimonsa Tzeitel? Missä? Tyhjä on teurastajan talo, poissa on palvelijakin. Missä on yksinäinen Lazar Wolf? Tyhjä on kapakka, missä on Mordcha, missä apupoikansa? Missä rabbi ja hänen poikansa? Onko Jente päässyt Jerusalemiin? Ei ketään, ei edes Nachumia. Mitäpä kerjäläinen tyhjässä kylässä. Anatevka on autio!

On juhannus AD 2014. Teatteri on tyhjä, ei ketään katsomossa, ei ketään näyttämöllä. Tevjen talon edustan hiekassa enää vain aavistus Riinan sormien uurroista, jotka jäävät, kun Tzeitel ojentautuu kohtaamaan isänsä armahduksen. Orkesterikatoksen alumiiniovet hohtavat yhä uutuuttaan, mutta ketään ei ole niiden takana, ei mestari Mäksä, eikä muitakaan upeasti soivan orkesterin jäseniä. Kaide Tevjen talon katolla näyttää vankalta, mutta vapisee, kun sitä koskettaa. Vaan eipä sinne enää kiipeä ihana Sini, joka nyt on soittanut sydämiä raastavan raskaasti, mutta enkelinkepeän herkästi Chavana, eikä kiipeä Jessika, joka soittaa ja soi tumman täyteläisesti. 

Pyörön permannolla on soraa, vikkelien jalkojen sinne viemää. Soraa on myös silmissä, mikäs muukaan niitä niin kirveltää. Ja sydän on taas sirpaleina. Vuoden sitä koitin kasata, mutta taas se on paloina, missä lie maailman tuulissa, jossain, missä ovat myös murskaajansa, Riina ja Mirella ja Elli  ja Sini ja Tuuli ja Piitu. On niitä murskaajia muitakin, niitä on viljalti, koko porukka itse asiassa, makkaranmyyjiä myöten, vaan nuo nimeltä mainitut enimmin. Eikä porukasta sovi unohtaa kahvion tätejä, liikenneohjaajia, lipunmyyjiä, järjestyksenvalvojia, kioskinpitäjiä, eikä muitakaan näytösten aikana ahertavia. Jos kohta he eivät ehkä ihan sydämiä särjekään – vaikka mistä sen tietää - niin hyvää mieltä he toimissaan tuottavat ja luovat näyttämön tähdille murskajaisten mahdollisuuksia.

Niin monet vikkelät jalat. Näyttävimmin Sinillä, kun isänsä kieltämä Chava syöksyy pois näyttämöltä suoraan orkesterin sekaan. Katsomosta se näyttää hurjalta, jopa pelottavalta, varsinkin jos huomaa, kuinka viime tipassa katoksen takaovi aukeaa suoraan päin ryntäävän Sinin nenän edestä.

Niin monet taitavat kädet. Anatevkan rakentaneet, sen lapsia liekutelleet, maitokärryjä kiskoneet, tuoppeja nostelleet, ohjia pidelleet, helmoja heilutelleet, noppia heitelleet, ikkunaverhoja asetelleet, kirjoja kantaneet – kädet käsiin tarttuneet ja Anatevkan lauluja laulaneet. Kädet? Kyllä! Ypäjän Musiikkiteatterissa kädetkin laulavat.

Makasiinissa, kaiken sekamelskan keskellä lojuu Askon riipimä ja punaiseksi suihkima koivu. Voi Sari, kuinka sinua kaipasinkaan, kun kuulin, että et enää riehu Frume-Sarahina, oi Henrika, kuinka sinua kaipaankaan, kun et enää raivoa tuossa roolissa. Ja kaipaan Goldea, joka helisee. Tiedän toistavani itseäni, mutta niin minä Monan kuulen. 

Näyttämölle vasemmalta, kapakan sivuitse, vie puolipyöreä lankkusilta. Että voi ihminen kaivata jopa tuhon enteitä. Sillalla kumahtavat Gidonsin kaviot kaiken loppua kaiuttaen. Ja Sergeyn repliikit, kamalassa aitoudessaan ne raastavat sielun silpuksi. 

Tevjen talo on kallistunut, seinät vääntyilleet ja katto vuotaa. Kaatuu vielä mokoma. Kukas sitä enää semmoisessa. Noukin nurkasta sinne unohtuneen valkoisen liinan, kääräisen siihen nyytiksi kaipuun ja haikeuden ja lähden näyttämöltä.

On juhannus AD 1884. Pappilan suolta kuuluu kumma jytke. Koskelan Jussi se siellä vaan juhanneksenaki kuakkii. Meinaakos se koko suan pelloks tehrä? Ei taira sille Jussille si mikkään piäni torppa piisatakka.

Ei ketään, ei missään, ei ehkä enää koskaan. Mutta me muistamme, missä ikinä kuljemmekaan. Jää hyvästi Anatevka! Pitkä matka Pentinkulmalle on alkanut.

- Arto -

Vielä kerran! Perinteet!

Siis kenen täytyy leivän eteen raataa? Vaimo, lapset syöttää, rukoillakin kai?

Ja myös kenen täytyy aina kotonaan kai saada sana viimeinen?
Isän! Perinteet!

Kenen täytyy koti luoda hiljainen ja puhtoinen ja lämpöinen?

Taloutta hoitaa, lapset kasvattaa, kun pappa pyhää kirjaa tutkii vaan?

Äidin! Perinteet!

Kun täytin kolme, kouluun jouduin. Kun kymmenen, ammatin sain.

Saan kuulemma myös morsion, kenties myös sievän.

Poikain! Perinteet!

Ken äidin neuvot saa, ken parsii luuttuaa?

Ja kenen täytyy naida se jonka isä tuo?

Tytärten! Perinteet!

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

Tänään Ypäjän musiikkiteatterilla kajahtaa viimeisen kerran: Perinteet! Viulunsoittaja katolla -musiikaalin näytökset päättyvät ja Anatevkan väki pakkaa tavaransa. Teatterilaisten mielet valtaa hellä haikeus ja samalla tähytään jo kohti uusia seikkailuja....

Teksti on Viulunsoittaja katolla -musikaalissa kuultavasta laulusta Perinteet, jonka on sanoittanut Sheldon Harnick ja suomentanut Esko Elstelä.

- Iina -

What a feeling!

Helpotus. Ilo. Kiitollisuus. Nämä tunteet ovat päällimäisenä juuri nyt.

Tulin tänä kesänä mukaan lyhyellä varoitusajalla. Timosen Mirella soitti pari kuukautta ennen ensi-iltaa ja kysyi, että tulenko hänen varamiehekseen tekemään Hodelin roolin, pääsykokeet kun kuulemma saattaisivat olla päällekäin näytösten kanssa. Vastasin kyllä. Ja puhelun jälkeen kirosin. Myöhemmin itkin ja kirosin lisää. Miksi, oi miksi, suostuin tuollaiseen? Enhän osaa mitään koko teoksesta! Pelko ja stressi olivat sillon ne päällimmäiset tunteet.

Harjoituksia oli lähes joka ilta. Harjoittelin tansseja, lauluja ja repliikkejä. Koeviikon illat käytin kohtausten muistelemiseen kokeisiin kertaamisen sijasta. Tanssitreeneissä turhautti ja harmitti. En osaa, en pysty. Monien treenien jälkeen iltarutiineihin kuului kuuma suihku, itkeminen ja kuppi teetä.

Ensimmäinen läpimenoni oli vain muutamaa päivää ennen kenraaliharjoitusta. Asuani muutettiin useaan otteeseen, peruukkikin löytyi joskin ihan liian pieni. Kaikki tuntui sekavalta ja pelottavalta. Ja taas kirosin. Vähän liikaakin.

Tuli kenraali. Olin lavalla. Roolivaatteet kunnossa. Meikki ja peruukki laitettu. Ja hei, hyvinähän se meni. Olo helpottui heti. Sovittiin Mirellan kanssa, että teen kaksi näytöstä vaikkei hänellä olisikaan pääsykokeita päällekäin. Ja ne tein. Ja kolmannenkin. Se oli tänään. Kolmas kerta toden sanoi. Ihanaahan se oli. Pakko myöntää, että olen ylpeä itsestäni. Iloinen, että suostuin. Pahoillani, että kiukuttelin niin paljon. Onnellinen, että kun en itse uskonut itseeni, joku muu uskoi aina. Ja helpottunut, että tämä koitos on nyt ohi.

Kuvat: Iina Wahlström

Mutta arvatkaa mikä on parasta? Tuo porukka. Se on ihan mieletön! Mitä kannustusta ja tukea sieltä saakaan. Huumoria löytyy ja se helpottaa rankkoja treenejä ja näytöskautta. Välillä on huonoja päiviä, mutta niistä selvitään. Halauksen saa aina, kun sitä kaipaa. Yksinkin saa olla jos haluaa. Jokainen saa olla ihan sillä tavalla kuin itse tuntee olonsa hyväksi.

Tykkään noista ihmisistä ihan kauhean paljon! Ja olen tosi ylpeä aina kun saan katsoa näytöstä katsomon puolelta. Olen osa porukkaa, vaikka en ollutkaan joka näytöksessä mukana. Kiitos siis ihan jokaiselle, joka on tuolla mäellä mukana. Olette upeita jokainen. Tsemppiä vielä kahteen viimeiseen näytökseen. Ja karonkassa sitten juhlitaan ja rentoudutaan, ansaitusti ihan jokainen. Vielä kerran, kiitos!

Helpotus. Ilo. Kiitollisuus. What a feeling!

- Elli -

Lempi leiskuu Anatevkassa

Viulunsoittaja katolla on musikaali perinteistä, aikojen muuttumisesta, muukalaisvihasta ja uskosta. Mutta se on mitä suurimmassa määrin myös tarina rakkaudesta.

Ja erityisesti nuoresta, kirkasotsaisesta lemmestä, onhan maitomies Tevjellä viisi kaunista tytärtä - ja tyttärillä kosiansa. Nuorten lempi saattaa toisinaan koetella lapsien ja vanhempien välistä rakkauden sidettä, mutta suurella sydämellä ja hersyvällä huumorilla siitäkin selvitään. Melkein aina. 

 

 

Kaikki kuvat 15.6.2014 näytöksestä: Iina Wahlström