Mennyt, tämä hetki, tuleva

Ihania kuvia täällä blogissa – ikävä tämän ihmisjoukon pariin valtaa aina kun verkkokalvolle värähtää kuvaa yhteisestä tekemisestä.

Yhteisessä tekemisessä olen itsekin ollut mukana aina Kuismasta ja Helinästä (1985-1986) lähtien. En silloin tosin vielä lavalla, vaan ihan itsekseni esitin 6-vuotiaana pikkutyttönä tulevan kesän ohjelmistoa huvittuneille naapureille “Päästä minut, Kuisma päästä, olet mulle vieras mies. Joku yllättää voi meidät, ehkä Isma kukaties.” …on muuten vieläkin lempilauluni tuosta teoksesta, ja Kimmo-Kuisma jäänyt lapsuudesta ainaiseksi ihastelun kohteeksi. Vaan oli se oma iskäkin aikas komia kasakka! Nyt oma esikoistyttöni, joka osaa muuten Annie Mestariampujan sanat komiasti vieläkin ulkoa, on samanikäinen ja kaipailee tämän tästä museonmäelle näkemään kavereita. Sinne se veri vetää pienemmällä ja isommalla.

Onneksi YMT ei tänäkään vuonna täysin päästä otteestaan. Vaikka produktioissa en muutamaan vuoteen ole ollutkaan mukana, niin takapiruna riittää mukavasti mietittävää.  Takapirulauma eli teatterimme johtokunta kokoontui jälleen eilen ja vaikka myöhään kokoustimmekin, niin olin niin voimaantunut ja täynnä virtaa kotiin tullessani että piti päästä juoksulenkille purkamaan tuota ylimääräistä energiaa kello yksitoista illalla. Ja kerrottakoon, että en todellakaan ole mikään himojuoksija, vaikka haluaisin olla ja silläpä ostin hävettävän kalliit jouksulenkkarit että jos sitten tulisi lähdettyä lenkille, mutta tuollapa ne tylsistyvät paikallaoloonsa eteisen nurkassa. Mutta nytpä nyt oli energiat huipussaan kiitos kokouksen! Aavistelenpa, että muut johtokuntalaiset eivät ehkä saa kokoustamisistamme vastaavia euforioita, mutta jos joku kotiäiti lukee tätä niin uskallanpa veikata hänen ymmärtävän oman energiapiikkini!! Ja oli meillä kyllä asiaakin taas niin että pää sauhuaa vieläkin ;)

Mutta mitäpä sitten se tuleva? Varovaisen toiveikas olen, että josko taas jo pian pääsisin takapiruilun lisäksi astelemaan parrasvaloihin ja tekemään ihan sitä itseään. Ja josko omat lapsetkin pääsisivät kokeilemaan siipiään muutenkin kuin juoksentelemalla kulisseissa harjoitusaikana, pääsisivät papankin kanssa lavalle! Ihaillen ja hieman kadehtienkin seuraan kokonaisia perheitä jotka joukoissamme viilettävät vuodesta toiseen. Tai no, kyllähän sen oman siipankin teatterille saa mukaan – kerran kesässä kenraaliharjoitusten katsomoon! Hyvä että edes sinne ;)

Yhden sulan vielä napauttaisin teatterimme hattuun. Lapset nimittäin otetaan joukoissamme niin ihanasti vastaan; hellästi, lämmöllä ja aina hymyssä suin. Se ihan sulattaa äidin sydämen. Siitä voisivat monet yhteisöt tulla ottamaan mallia. Teatterillamme kelpaa lasten kasvaa!!! 

- Henrika -