Jää hyvästi Anatevka!

Ei ketään, ei missään. Tyhjä on Tevjen talo. Missä on ristiriidoissaan kamppaileva, mutta yhä jumalalleen puhuva maitomies, missä sanatonta ja sanomatta jäänyttä rakkautta helisevä vaimonsa Golde, missä ihanat tyttärensä, nuo timantit, nuo jalokivet. Hodel ehkä jossain niin hirveän kaukana Siperiassa Perchikin kanssa, Chava ja Fedka ehkä Krakovassa – ehkä – näinä aikoina ei voi olla varma mistään. Tokko ovat Tevje, Golde, Shprintze ja Bielke päässeet Ameriikkaan asti. Missä on ujo räätäli Motel Kamzoil ompelukoneineen, missä urhea vaimonsa Tzeitel? Missä? Tyhjä on teurastajan talo, poissa on palvelijakin. Missä on yksinäinen Lazar Wolf? Tyhjä on kapakka, missä on Mordcha, missä apupoikansa? Missä rabbi ja hänen poikansa? Onko Jente päässyt Jerusalemiin? Ei ketään, ei edes Nachumia. Mitäpä kerjäläinen tyhjässä kylässä. Anatevka on autio!

On juhannus AD 2014. Teatteri on tyhjä, ei ketään katsomossa, ei ketään näyttämöllä. Tevjen talon edustan hiekassa enää vain aavistus Riinan sormien uurroista, jotka jäävät, kun Tzeitel ojentautuu kohtaamaan isänsä armahduksen. Orkesterikatoksen alumiiniovet hohtavat yhä uutuuttaan, mutta ketään ei ole niiden takana, ei mestari Mäksä, eikä muitakaan upeasti soivan orkesterin jäseniä. Kaide Tevjen talon katolla näyttää vankalta, mutta vapisee, kun sitä koskettaa. Vaan eipä sinne enää kiipeä ihana Sini, joka nyt on soittanut sydämiä raastavan raskaasti, mutta enkelinkepeän herkästi Chavana, eikä kiipeä Jessika, joka soittaa ja soi tumman täyteläisesti. 

Pyörön permannolla on soraa, vikkelien jalkojen sinne viemää. Soraa on myös silmissä, mikäs muukaan niitä niin kirveltää. Ja sydän on taas sirpaleina. Vuoden sitä koitin kasata, mutta taas se on paloina, missä lie maailman tuulissa, jossain, missä ovat myös murskaajansa, Riina ja Mirella ja Elli  ja Sini ja Tuuli ja Piitu. On niitä murskaajia muitakin, niitä on viljalti, koko porukka itse asiassa, makkaranmyyjiä myöten, vaan nuo nimeltä mainitut enimmin. Eikä porukasta sovi unohtaa kahvion tätejä, liikenneohjaajia, lipunmyyjiä, järjestyksenvalvojia, kioskinpitäjiä, eikä muitakaan näytösten aikana ahertavia. Jos kohta he eivät ehkä ihan sydämiä särjekään – vaikka mistä sen tietää - niin hyvää mieltä he toimissaan tuottavat ja luovat näyttämön tähdille murskajaisten mahdollisuuksia.

Niin monet vikkelät jalat. Näyttävimmin Sinillä, kun isänsä kieltämä Chava syöksyy pois näyttämöltä suoraan orkesterin sekaan. Katsomosta se näyttää hurjalta, jopa pelottavalta, varsinkin jos huomaa, kuinka viime tipassa katoksen takaovi aukeaa suoraan päin ryntäävän Sinin nenän edestä.

Niin monet taitavat kädet. Anatevkan rakentaneet, sen lapsia liekutelleet, maitokärryjä kiskoneet, tuoppeja nostelleet, ohjia pidelleet, helmoja heilutelleet, noppia heitelleet, ikkunaverhoja asetelleet, kirjoja kantaneet – kädet käsiin tarttuneet ja Anatevkan lauluja laulaneet. Kädet? Kyllä! Ypäjän Musiikkiteatterissa kädetkin laulavat.

Makasiinissa, kaiken sekamelskan keskellä lojuu Askon riipimä ja punaiseksi suihkima koivu. Voi Sari, kuinka sinua kaipasinkaan, kun kuulin, että et enää riehu Frume-Sarahina, oi Henrika, kuinka sinua kaipaankaan, kun et enää raivoa tuossa roolissa. Ja kaipaan Goldea, joka helisee. Tiedän toistavani itseäni, mutta niin minä Monan kuulen. 

Näyttämölle vasemmalta, kapakan sivuitse, vie puolipyöreä lankkusilta. Että voi ihminen kaivata jopa tuhon enteitä. Sillalla kumahtavat Gidonsin kaviot kaiken loppua kaiuttaen. Ja Sergeyn repliikit, kamalassa aitoudessaan ne raastavat sielun silpuksi. 

Tevjen talo on kallistunut, seinät vääntyilleet ja katto vuotaa. Kaatuu vielä mokoma. Kukas sitä enää semmoisessa. Noukin nurkasta sinne unohtuneen valkoisen liinan, kääräisen siihen nyytiksi kaipuun ja haikeuden ja lähden näyttämöltä.

On juhannus AD 1884. Pappilan suolta kuuluu kumma jytke. Koskelan Jussi se siellä vaan juhanneksenaki kuakkii. Meinaakos se koko suan pelloks tehrä? Ei taira sille Jussille si mikkään piäni torppa piisatakka.

Ei ketään, ei missään, ei ehkä enää koskaan. Mutta me muistamme, missä ikinä kuljemmekaan. Jää hyvästi Anatevka! Pitkä matka Pentinkulmalle on alkanut.

- Arto -

Vielä kerran! Perinteet!

Siis kenen täytyy leivän eteen raataa? Vaimo, lapset syöttää, rukoillakin kai?

Ja myös kenen täytyy aina kotonaan kai saada sana viimeinen?
Isän! Perinteet!

Kenen täytyy koti luoda hiljainen ja puhtoinen ja lämpöinen?

Taloutta hoitaa, lapset kasvattaa, kun pappa pyhää kirjaa tutkii vaan?

Äidin! Perinteet!

Kun täytin kolme, kouluun jouduin. Kun kymmenen, ammatin sain.

Saan kuulemma myös morsion, kenties myös sievän.

Poikain! Perinteet!

Ken äidin neuvot saa, ken parsii luuttuaa?

Ja kenen täytyy naida se jonka isä tuo?

Tytärten! Perinteet!

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

Tänään Ypäjän musiikkiteatterilla kajahtaa viimeisen kerran: Perinteet! Viulunsoittaja katolla -musiikaalin näytökset päättyvät ja Anatevkan väki pakkaa tavaransa. Teatterilaisten mielet valtaa hellä haikeus ja samalla tähytään jo kohti uusia seikkailuja....

Teksti on Viulunsoittaja katolla -musikaalissa kuultavasta laulusta Perinteet, jonka on sanoittanut Sheldon Harnick ja suomentanut Esko Elstelä.

- Iina -

What a feeling!

Helpotus. Ilo. Kiitollisuus. Nämä tunteet ovat päällimäisenä juuri nyt.

Tulin tänä kesänä mukaan lyhyellä varoitusajalla. Timosen Mirella soitti pari kuukautta ennen ensi-iltaa ja kysyi, että tulenko hänen varamiehekseen tekemään Hodelin roolin, pääsykokeet kun kuulemma saattaisivat olla päällekäin näytösten kanssa. Vastasin kyllä. Ja puhelun jälkeen kirosin. Myöhemmin itkin ja kirosin lisää. Miksi, oi miksi, suostuin tuollaiseen? Enhän osaa mitään koko teoksesta! Pelko ja stressi olivat sillon ne päällimmäiset tunteet.

Harjoituksia oli lähes joka ilta. Harjoittelin tansseja, lauluja ja repliikkejä. Koeviikon illat käytin kohtausten muistelemiseen kokeisiin kertaamisen sijasta. Tanssitreeneissä turhautti ja harmitti. En osaa, en pysty. Monien treenien jälkeen iltarutiineihin kuului kuuma suihku, itkeminen ja kuppi teetä.

Ensimmäinen läpimenoni oli vain muutamaa päivää ennen kenraaliharjoitusta. Asuani muutettiin useaan otteeseen, peruukkikin löytyi joskin ihan liian pieni. Kaikki tuntui sekavalta ja pelottavalta. Ja taas kirosin. Vähän liikaakin.

Tuli kenraali. Olin lavalla. Roolivaatteet kunnossa. Meikki ja peruukki laitettu. Ja hei, hyvinähän se meni. Olo helpottui heti. Sovittiin Mirellan kanssa, että teen kaksi näytöstä vaikkei hänellä olisikaan pääsykokeita päällekäin. Ja ne tein. Ja kolmannenkin. Se oli tänään. Kolmas kerta toden sanoi. Ihanaahan se oli. Pakko myöntää, että olen ylpeä itsestäni. Iloinen, että suostuin. Pahoillani, että kiukuttelin niin paljon. Onnellinen, että kun en itse uskonut itseeni, joku muu uskoi aina. Ja helpottunut, että tämä koitos on nyt ohi.

Kuvat: Iina Wahlström

Mutta arvatkaa mikä on parasta? Tuo porukka. Se on ihan mieletön! Mitä kannustusta ja tukea sieltä saakaan. Huumoria löytyy ja se helpottaa rankkoja treenejä ja näytöskautta. Välillä on huonoja päiviä, mutta niistä selvitään. Halauksen saa aina, kun sitä kaipaa. Yksinkin saa olla jos haluaa. Jokainen saa olla ihan sillä tavalla kuin itse tuntee olonsa hyväksi.

Tykkään noista ihmisistä ihan kauhean paljon! Ja olen tosi ylpeä aina kun saan katsoa näytöstä katsomon puolelta. Olen osa porukkaa, vaikka en ollutkaan joka näytöksessä mukana. Kiitos siis ihan jokaiselle, joka on tuolla mäellä mukana. Olette upeita jokainen. Tsemppiä vielä kahteen viimeiseen näytökseen. Ja karonkassa sitten juhlitaan ja rentoudutaan, ansaitusti ihan jokainen. Vielä kerran, kiitos!

Helpotus. Ilo. Kiitollisuus. What a feeling!

- Elli -

Lempi leiskuu Anatevkassa

Viulunsoittaja katolla on musikaali perinteistä, aikojen muuttumisesta, muukalaisvihasta ja uskosta. Mutta se on mitä suurimmassa määrin myös tarina rakkaudesta.

Ja erityisesti nuoresta, kirkasotsaisesta lemmestä, onhan maitomies Tevjellä viisi kaunista tytärtä - ja tyttärillä kosiansa. Nuorten lempi saattaa toisinaan koetella lapsien ja vanhempien välistä rakkauden sidettä, mutta suurella sydämellä ja hersyvällä huumorilla siitäkin selvitään. Melkein aina. 

 

 

Kaikki kuvat 15.6.2014 näytöksestä: Iina Wahlström

Se sateisempi ilta

Ajelen auton pyyhkijät viuhuten Ypäjälle ja Musiikkiteatterin parkkialueelle. Sadeasuihin varustautuneet liikenteenohjaajat hoitavat hommansa hymyhuulin - puolin ja toisin leukaillaan suloisesta kesäsäästä.

Pukeutumistiloissa on kuumaa ja kosteaa. Kaikkialla roikkuu märkiä sadetakkeja, kuivuvia sateenvarjoa. Esiintyjät ovat varustautuneet iltaan pukeutumalla lämpimästi ja alkuverryttely on saanut punan kohoamaan monen poskille. Tunnelma on intesiivinen, innostunut, vaikka välillä käydään oviaukossa kurkkimassa ulos taivaalle: taas sataa.  

Makkarakojulla iloiset herrat kauppaavat kuumia makkaroita sateisen illan katsojille, hellehattujen sijaan toisella kojulla hierotaan kauppaa kertakäyttösadetakeista. Yleisöä ohjataan katsomoon ja ohjeistetaan istumaan paikoille, joihin sadevesi ei pääse roiskumaan. Huopia riittää lämmikkeeksi kaikille.

Ja vettä sataa. Sitä sataa solkenaan, taivas on tasaisen harmaa. Sade yltyy yltymistään, ymmärtääkö lakata laikaan? Ei ymmärrä. Musiikkiteatterilla joudutaan tekemään tänään ikävä ratkaisu ja perumaan illan näytös. Rajuina kuuroina tuleva vesisade pääsi mm. rikkomaan äänentoistoa. Vain kerran aikaisemmin teatterin historiassa on jouduttu samanlaisen ratkaisun eteen, vuonna 1995, eikä päätöstä nytkään tehdä kevein mielin. 

Yleisö istuu hetken hämmentyneenä. Esiintyjät kerääntyvät lavalle yhtä hämmentyneinä, harmitus näkyy silmistä. Sitten kajahtaa laulu: Nousee päivä, laskee päivä soi kauniisti, niin kauniisti yleisölle kiitokseksi ymmärryksestä.

Yleisön kanssa selvitellään lippuja, palautettavia rahoja. Pukeutumistiloissa esiintyjät pohtivat, mitä yleisö ajatteli. Suuttuivatko? Olivatko kiukkuisia? Ymmärtävätkö luonnonvoimien oikut? Olisiko sittenkin voitu vetää esitys jotenkin läpi? Ei, ei sittenkään. Joku kiteyttää fiiliksen: teatterilaisen sydämeen jäi tästä illasta tyhjä olo.

Ajelen auton pyyhkijät viuhuten pois teatterin parkkialueelta. Ihan kuin olisi kirkastumaan päin. Nytkö se alkaa tehdä poutaa? Säästä ei aina saa selkoa ja sen ennustaminen on vaikeaa, mutta yksi on varmaa: teatterilta poistui tänään joukko, jolle oli jäänyt esiintymsen nälkä. Seuraavassa näytöksessä on takuulla hurja lataus. 

- Iina -

Kulissien takana

Samaan aikaan kun lavalla lauletaan, replikoidaan ja tanssitaan, tapahtuu monenlaista myös kulissien takana. Näyttelijöillä on välillä odottelua kohtausten välillä ja silloin vaihdetaan roolivaatteita, kohennetaan meikkiä, juodaan kahvia tai vaan istuskellaan - välillä kaverin kanssa kuiskutellen, mutta yleensä hiljaa omaan tulevaan suoritukseen keskittyen.

Paljon on kuitenkin myös muuta toimintaa... järjestämistä ja asioista huolehtimista. Sitä varten on oma väkensä, joka antaa päivästä ja illasta toiseen valtavan suuren työpanoksensa teatterille. Ja riittäähän sitä hauskaa myös tällä porukalla...

Kuvat: Annele Kasurinen

Kannan kiviä, kaivan ojia…

Alkuviikon ajan on teatterilla on käynyt kova kuhina myös päivällä. Ahkera talkooporukka on tehnyt monenlaista, jotta teatterialue olisi kunnossa katsojia varten ensi-illan koittaessa perjantaina.

Tiistaina vuorossa oli kahvilatelttojen pystytys sekä pöytien laittaminen valmiiksi väliaikakahvittelijoita varten. Keskiviikkona alue siistittiin perkaamalla nokkoset ja voikukat, pidemmät ruohot saivat kyytiä trimmerillä. Projekti jatkunee myöhemmin mm. istutuspuuhilla ja kivien keräämisellä.

Suuret kiitokset ahkeralle talkooporukalle!!!

 

Kuvat: Annele Kasurinen