Aina sattuu ja tapahtuu

Vuonna 1985 se alkoi; ensimmäisen kerran astuin Ypäjän Musiikkiteatterin näyttämölle. Toki harjoitukset jo alkoivat edellisenä vuonna, mutta yleisön eteen uskaltauduin tuolloin 1985. Teatterihan toimi vielä silloin Jokiläänin Kansalaispoiston yhtenä opintopiirinä. Vaan suurella sydämellä olimme liikkeellä jo silloin. Eikä se sydän siitä ole muuttunut. Ei ainakaan pienentynyt.

Kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon. Niin hien, kuin vedenkin pyyhkimistä otsalta, kyynelten kuivaamista poskilta. Milloin ilosta, milloin surusta. Laulu, viini ja naiset ovat olleet mukana aika merkittävästi. Sanomattakin on selvää, että laulu kuuluu kuvioon, kun kerran musiikkiteatterista on kysymys. Tutkailin myös tehtyjä teoksia viinin käytön suhteen. Eipä ollut kuin pari, joissa en olisi lutrannut tuon ilojuoman kanssa. ”Poika kaverissa” (The Boy Friend, 2012) istuin melkein suurimman osan ajastani kapakassa, sanomatta sanaakaan. Naisista olen selvinnyt suhteellisen helpolla. Mitä nyt kolme vanhinta tytärtäni hieman koetteli hermojani ja vaimokin yritti ärhennellä (Viulunsoittaja katolla, 2013-2014). Lemmenkohtauksia ei ole osakseni tullut, jos sellaisexsi ei lasketa hetken mielijohteestä syntynyttä suutelukohtausta Parooni Coloman Zupanin kanssa. Otti muuten koville se pussaaminen miehen kanssa. Kreivitärtä ei saanut pussata, hän kielsi sen ehdottomasti (Kreivitär Mariza, 2000-2001). Golden kanssa päädyimme halauksiin ja yhteen mossahdukseen.

Tevjellä ja Goldella hyvä hetki kesällä 2014. Kuva: Iina Wahlström

Vaan mitä muuta onkaan tapahtunut esitysten aikana? Tässä muutama kohdalleni, syystä tai toisesta,  sattunut tilanne.

Sammon tarinassa (2003-2004) olin siirtämässä itseäni pohjolan pajalle takomaan sitä sampoa. Huomasin jaloissani yhden pohjolan lakin ja heti tuli pirut mieleen. ”Astunpa päälle ja hierrän oikein kunnolla”. Näin ajattelin ja näin myöskin tein. Ajatus siirtyi pois varsinaisesta tekstistä, josta oli seurauksena, että siirryin näytelmän tekstissä noin kaksi sivua kertaheitolla eteenpäin. Itselleni ei siitä ollut sen suurempia ongelmia, mutta orkesterissa oli ollut vähän aikaa pientä häslinkiä. No... maaliin päästiin ihan kunnialla. Ja eikös sen orkan niin kuin kuulu seuratakin solistin tekemisiä? Tietysti rajansa kaikella.

Samassa teoksessa kokeiltiin myös noita fyysisiä voimavaroja. Portinvartijat kuljettivat minua veneelleni ja pistin tietysti hanttiin. Rantakivikossa riuhtaisin oikein kunnolla. Toisen vartijan ote irtosi, kun häneltä ”paukahti” käsi. Toinen vartija oli tarkoitus paiskata kivikkoon, jätin kuitenkin tekemättä. Oishan se tietysti ollu näyttävämpi...siinä rääteillään. Mutta tehty, mikä tehty. Tai paremminkin jätetty tekemättä.

Buffalo Billinä (Annie mestariampuja, 2009) ollessani vasemman kautta kääntyminen tuotti ongalmia. En ymmärrä, mistä syystä. Kyllähän sitä jo armeijassa aikoinaan tahkottiin kiitettävän riittävästi, joten sen olisi pitänyt luonnistua hyvinkin. Vaan ei. Mutta apu oli lähempänä kuin luulinkaan: Frank Batler. Sovittiin, että hän läpsäyttää minua vasemmalle olkapäälle, jolloin muistan että ai niin, tätä kautta. Homma toimi, yhteispelillä.

Buffalo Bill ja iloinen kansanjoukko kesällä 2009. Kuva: Arja Heikkilä

Valkoisessa Hevosessa (1994-1995) oli roolini kaikille ärhentelevä alusvaatetehtailija Wilhelm Giesekke. Riitaa syntyi mm. majatalon emännän kanssa. Hän alhaalla maantasalla ja minä toisen kerroksen parvekkeella sanailimme vuoron perään ja päätin kohtauksen kohdaltani postumalla kiukkua puhisten sisätilaan, eli kulisseihin. Emäntä jatkoi kiukkuista latikointiaan pihalla, jota kuuntelin oven takana. Yht`äkkiä tajusin, että jukoliste mullahan on vielä monta repliikkiä sanomatta. Ei muuta kuin silmät vihaa leimuten takaisin parvekkeelle jatkamaan kiukunpuuskaa. Itseasiassa sehän sopi hyvinkin tilanteeseen. Mutta emännälle tuli aikamoinen määrä lisää replikoitavaa. Ja yleisö oli tyytyväinen, tietämättä meikäläisen mokasta.

”Saundiksessa” (The Sound of Music, 2007) pyyhin tuskan hikeä. Jutustelin Elsa Schräderin kanssa piha-alueella edestakaisin kävellen. Tekstiin tullatupsahti aivan outo repliikki jostakin, en tiedä mistä. Se vaan tuli. Ja homma meni poikki. Kävelin...kävelin...kävelin ja edelleen kävelin, sanomatta sanaakaan. Kunnes miksaajamme tajusi tilanteen ja laittoi seuraavassa kohtauksessa olevat kirkonkellot soimaan. Se selvitti tilanteen, tiesin missä mennään ja tarinointi Elsan kanssa jatkui vielä hetken aikaa. Muutama repliikki kummaltakin jäi sanomatta, mutta se ei tahtia haitannut. Näytelmän päätyttyä miksaajamme sai kunnon kiitokset. Siinä vaiheessa jo naurukin oli herkässä.

Vielä lopuksi tapaus, jossa olisi voinut käydä todella pahastikin. Näytelmät oli näytelty ja oli karonkan aika. Lähdin pienen porukan kanssa vähän sivummalle harjoittelemaan pientä ohjelmaa. Kyseessä oli laululeikki, jossa seisoimme rivissä ja jossa rivin ensimmäinen levitti kätensä, toinen laskeutui samantien kyykkyyn, kolmas oli levittäjä, neljäs laskeutuja jne. Laulu oli melko nopeatempoinen, joten myös liikkeet olivat sen mukaisia. Kuinka ollakaan, rytmi meni jossakin vaiheessa sekaisin ja toisella puolellani oleva huilisti sai suoraksi ojennetun käteni suoraan nenäänsä. Varmaan sattui, mutta tyylilleen uskollisena häntä vain nauratti. Nenä säilyi ehjänä ja nauru helisee edelleen. Niin ja...hyvin harjoiteltuna me tietenkin sen ohjelmamme myös esitimme.

Aina sattuu ja tapahtuu. Mitähän seuraavat 30 vuotta tuovatkaan tullessaan.

- Pekka -