Muuan purkupäivä

Päivä on marraskuun viides vuonna 2014. Päivä on myös, taas kerran Ake, Make,  Pera ja Mää (minä ypäjäläisittäin). Päivä on ankean harmaa ja kylmän kalsea. Kello kilkkaa aamuyhdeksää, Hannu on jo paikalla, sitten tulen mää ja Pekka ja Asko perään.  Siinä se töpöttää näyttämö, Tevjen talo pyörön päällä ilman kattoa, räätäli Motel Kamzoilin talo katto puoliksi romahtaneena.  No se talohan oli myös Anatevkan kapakka, että ymmärtäähän sen. Ei kahta sanaa, kun käydään käsiksi – puolelta päivin kaatuvat kummatkin talot ja näyttämö on täynnä purkujäämää. Sitä selvitellessä tulee Salmen Markku paikalle ja huikkaa tullessaan, että on teilläkin tekemiset, ensin rakennatte ja sitten oitis perään puratte. Mitäs mei siihen, niinhän mei tehrään. Markku katsoo kaivamiset ensi kesää varten. Että ihan vaan yksinkertaiset lavastukset siihen Pohjantähteen – ei se ihan niin näytä olevan (taaskaan).

 Päivän päätteeksi sahataan kuusenoksia orkesterikatoksen takaa, että pääsee kaivuri käymään, jos on tarvis. Se on semmoista meitin tämmösten, sannoo Leppäsen Preeti. Ja niinhän se on. Hämärä päivä mustuu illaksi ja mei tavalliset pannaan kamppeet kimpsuun ja lähretään kotio. Ja näyttämö on täynnä lautaa ja pattinkia ja kakkoskakkosta ja kaikki täynnä nauloja monin mitoin ja ruuveja kaikin mahdollisin kannoin. Että tarttis si ny olla muutama muuki tämmönen tavallinen niitä putsaamasa. Mutta mei mennään ettepäin, niinko se mummo lumesa, niinko sano se Hellaakoskiki, että ”Ken tietä käy, tien on vanki, vapaa on vain umpihanki…”. Muutama nuorempi vappaa mukkaan porukkaan vaan olis ny kyllä tarvis.

Ankea on tämä lokikatsaus, ei kuvan kuvaa, kuviahan nykyisin arvostetaan, jopa palvotaan. Pitkään pidin postmodernismia jonninjoutavien filosofien höpinänä, nyt näen sen nykytodellisuutena, surkeana sellaisena. Kaikki pirstaloituu, fragmentoituu, sekoaa, suuret kertomukset kuolevat, epäjärjestys etenee, entropia kasvaa (katso termodynamiikan toinen pääsääntö ja päättele).

Vaan Ypäjän Musiikkiteatteri tekee toisin, ei pirstaloidu, ei fragmentoidu, ei sekoa, vaan rakentaa, vaivihkaa, hiljaa ja vaatimattomasti, oikeastaan asiaa itsekään ymmärtämättä, rakentaa yhtä suurta kertomusta – kuten me itse kukin omassa elämässämme. Tyhmä on se aika, joka sitä ei ymmärrä. Mutta mitäs mei sille, mei tämmöset tavalliset. Vaan meipä juuri, mei tehrään teatteria, mei käyrään sitä kattomasa, mei tullaan appuun, kun tarttee kaivaa ja rakentaa ja tarvitaan riukuairan aineksia ja hirsiä, niinko nykki tarvitaan. Mei  keitetaan kahveeta ja leivotaan pullia ja leivoksiaki, jos niin tarttee, mei ohjataan liikennettä ja valvotaan järjestystä, mei myyrään makkaraa ja paitoja ja kukkasia ja käsiohjelmia, mei siivotaan vessoja ja näyttämön pieluksia ja katsomon penkkirivejä, mei tehrään melkein mitä vaan. Mei jopa ollaan näyttämöllä, mei lauletaan ja mei tanssataan ja mei ollaan, ei esitetä, mei ollaan sitä, mitä se kappale kullonki erellyttää. 

Niinko nykki ens kesänä, ko ollaan sitä Pentinkulmaa ja Koskelaa ja Kivivuorta ja Halmetta ja pappilaa ja mitä niitä kaikkia ny si onka. Että, jos et viälä ole mukana, niin hyvin ehrit, ainaki kattojaks. Ja ota kaveriski  mukkaan, vaikka kaikki, mutta ole ajoisa, ko ei sitä tillaa niin mahrottomasti  meilläkä ole.

 Ko mei kumminki orotettaan sua!

- Arto -

Kuorotreeniä

Kaikki kuvat: Annele Kasurinen

Ensi kesän teokseen valmistautuminen on alkanut toden teolla. Tänään kokonnuttiin jo toista kertaa nuotit kourassa kuorostemmojen äärelle. Eiköhän sieltä jo joku sointu osunut kohdilleenkin ;)

"Toi Koskelan poika on vähän erilainen kuin nuo toiset hunsvotit"

Ehkä on, ehkä ei, mutta yksi asia on varma. Ypäjän musiikkiteatteri on tarttunut valtavaan haasteeseen. Teos (trilogia) on kansallisaarre, johon ei kenellä tahansa ole rohkeutta ryhtyä sitä sovittamaan uudelleen. Seppo Parkkisella ja Kari Mäkirannalla sitä rohkeutta on. Kun nämä kaksi edellä mainittua herraa lyövät päänsä yhteen syntyy jotakin ainutlaatuista. Jo ensimmäiset kahdeksan tahtia teoksesta toivat selkäpiihin väreet, joita olen syvästi kaivannut minkä tahansa teoksen luomisprosessissa. Olin ensimmäistä kertaa Ypäjällä vuonna 2006, kun esitimme teoksen Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Se teos on itselleni tähän mennessä kenties se kaikkein merkityksellisin ja aistin jo tässä vaiheessa, että Pohjantähti tullee aiheuttamaan hyvin samankaltaisia viboja.

Allekirjoittaneella on alla lepovuosi (kaksi Ypäjältä). Voi kai todeta, että se huili tuli enemmän kuin tarpeeseen. Esiintymisen kipinä, palo ja intohimo lopahtivat oikeastaan kokonaan ja ilman niitä ei kannata edes vaivautua aloittamaan uutta teosta, koska kiteytettynä edellä mainittuihin asioihin mielestäni harrastajateatterin tekeminen juuri perustuu. Ikivanha teatterin laki se vaan pitää kutinsa: Ole paikalla ja läsnä.

Kun koitti Pohjantähden startti, oma olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tutut ystävät halasivat ja kyselivät kuulumisia, niin kuin perheenjäsenet, joita ei ole hetkeen tavannut. Tämän ryhmän yhteisöllisyys on jotain aivan käsittämätöntä. Pakko avata tätä pienellä esimerkillä: en nyt tarkalleen muista mikä kesä oli kyseessä, mutta sattuipa sellainen tapaus, että kun olen melko kova siitepölyallergikko ja esimerkiksi pujon kukkimisajankohta on itselleni melko haastava niin eräs kaunis päivä Hämäläisen Teija apureineen nyppi näyttämöalueelta kaikki pujot pois. Hyvää hyvyyttään. Vailla minkäänlaista ärtymystä. Silloin ei oikein osannut sanoa tai tehdä muuta, kun ottaa lakin kouraan ja kumartaa kiitollisuudesta.

Elettiin muistaakseni kuluvan vuoden tammi-helmikuuta, kun hra Mäkiranta tiedusteli, että miltä Koskelan Akselin rooli tuntuisi. En osannut sanoa silloin vielä asiaan oikein mitään, mutta noin kuusi ja puoli minuuttia asiaa mietittyäni sanoin, että tartun tilaisuuteen. Niin kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitsin, haaste tulee olemaan valtaisa. Käsikirjoitusta selanneena totesin, että karkeasti arvioituna joka toinen repliikki on puhuttu ja joka toinen laulettu. Harjoituksia tulee siis olemaan luultavasti enemmän kuin työvuoroja kaupalla. :)

Akselissa on mielenkiintoisia piirteitä, kun peilaan niitä itseeni. Akselin rooliin hyppääminen on samalla sekä helppo, että vaikea tilanne. Persoonana hän on aika samantyyppinen kuin minä itse, mutta hänellä on joitakin sellaisia piirteitä, joita olen itsessäni vuosien saatossa koittanut tarkoituksellisestikin kitkeä pois. Nyt ne piirteet pitäisi jälleen kaivaa pinnalle, mikä ei ole välttämättä kovinkaan mieluisa tunne. Lopullisessa Akselissa saattaa olla hyvin paljon minua itseäni, mutta sen ajan vaatteissa. Onneksi ympärilläni on kuitenkin vahva ohjaajaryhmä sekä muut mahtavat kanssanäyttelijät ja muusikot, joiden avulla erottelen minut ja Akselin.

Se niistä ajatuksista. Teoshan on tietyllä tapaa todella ajankohtainen, joten toivon omasta puolesta positiivisia hetkiä haastavaan arkeen kaikille teoksen merkeissä.

- Samuli -

PS. Saa tätä tulla kattoonki. 12.06.2015. Sillon tyrät rytkyy.

Ruppee si ny toi Pentinkulma kajastammaan

Alkaa olla se Anatevka aika kaukana, vaikka vähän siittä vasta aikaa on. Mutta noppeesti vaan ollaan siältä tultu, niin, että ruppee si ny toi Pentinkulmakin kajastammaan. Vaikka on se kajastanu jo ennenki. Ne on teatteriyhdistyksen puhheenjohtaja ja johtokunta ja maestro kapellimestari ja dramaturgi ja puvustaja ja lavastajaki  ainaki liikkuneet siinä Pentinkulman kulmilla jo piremmän aikaa ja ny sinne on si tullu ohjaajaki. Se onki uus, se ohjaaja. Että tervetulloo si vaan Koskelanki  talloon plonti, että kyllä se on hyvä saara uutta sihtiä tohon ohjaukseenki. Vaikka hyviä ne on olleet ne entisetki.  Ja tosa yhtenä lauantaina sinne Pentinkulmille tuli si koko porukka, usseimmat ainaki, ko oli se rotuktion tappaaminen tosa syyskuun lopulla.

Liepeille tuli Lavastemiäski, ko yhtenä päivänä täsä taannon purettiin ison makasiinin seinistä harmaata lautaa tommonen peräkärryllisen kuarma, raktorin peräkärryllisen siis. Oltiin niinku Ake, Make, Pera ja mä – Asko, Make, Pekka, Hannu ja mää. Ne oli tiukasa ne laurat, isoilla nauloilla kiinni hakattuina. Mää lavastemiäs vanhimpana kiipesin pari metriä permantoa korkeemmalle hakkaamaan ja vääntämään niitä lautoja irti, ko ei niitä nuarempia semmooseen, puttoovat viälä.

Täälä lavastepualella pitäs si seuraavaks kai ruveta purkaan tota Anatevkaa, että ihan kokonaan, alas vaan, että saaraan tillaa Koskelalle ja mitä niitä kaikkia muita Pentinkulmalla onkaan. Ja niitähän on. Että hommia riittää lavasteporukallekin. Mutta ne tosihommat on sillä näyttämöporukalla ja kyllä se ny siltä näyttää, että niillä sitä hommaa vasta onki. Mutta ne kyllä ny näyttää olevan kanssa niin tosissaan, että hyvä siittä tullee. Vaikka sitä ennen kyllä – sanonkos mää – en sano, ko se on niinko liian pruttaalia, mutta kumminki, kyllä siitä lopulta hyvä tullee. Mutta sitä ennen kyllä…

- Arto -

Uusi produktio käyntiin

Osoite on tuttu: Perttulan koulu Ypäjällä. Parkkeeraan ooppelini lukuisten muiden autojen joukkoon, nappaan puvustajalle päätyvän vaatepinon kainaloon ja lompsin sisälle.

Naulakko on jo täynnä takkeja, jumppasalista kantautuu puheensorina. Ensimmäiset halaukset saan ja annan jo ennen kuin olen kunnolla päässyt sisällekään. Hymynaamoja, ilosta tuikkivia silmiä. Hihkumista, naurua, tervehtimistä. Lisää halauksia, niin pitkiä ja lujia, että melkein itkettää. Tämä porukka, tämä uuden alkamisen kutkuttavuus, tätä on ollut ikävä.

Porukkaa on jumppasalissa kuin pipoa, aivan ilahduttavan paljon uusia kasvoja. Joku saa paimennettua meidät istumaan ja hiljentymään. Ypäjän Musiikkiteatteri ry:n puheenjohtaja Markku Pikkanen astelee keskelle salia.

PAM! Uusi produktio on saanut virallisen alkunsa. Vaikka valmistelevia töitä on tehty jo pitkän matkaa, voidaan tästä hetkestä aloittaa lähtölaskenta kohti kesää 2015.

Pikkasen ja johtokunnan jäsenten jälkeen puheenvuoron saavat teoksen säveltäjä, musiikillinen johtajamme Kari Mäkiranta ja ohjaajamme Anu Hälvä Sallinen. Ilmoille sinkoilee käytännön ohjeita, päivämääriä. Salissa kuunnellaan ymt:läisen mittapuun mukaan yllättävän hiljaa ja intensiivisesti.

Olen innoissani! Ensi kesänä teatterimme 30-vuotisen taipaleen kunniaksi tuomme lavalle klassikkoteoksen Täällä Pohjantähden alla. Tämä on teos, jonka tekemisessä haluan ehdottomasti olla mukana. Täällä Pohjantähden alla herättää monessa meissä väkeviä tunteita ja kantateos eli Väinö Linnan romaanitrilogia on kiistatta yksi merkittävimpiä historiamme kuvaajia ja kommentaattoreita. 

Innostustani lisää tieto, että teos on Ypäjän Musiikkiteatterille uudelleendramatisoitu. Työn on tehnyt dramaturgi Seppo Parkkinen. Ja lisäksi myös teoksen musiikki on toden totta erityisesti meille sävelletty!

Puheenvuorojen jälkeen jumppasalissa jaetaan vielä infopapereita ja vastaillaan kysymyksiin. Sitten onkin aika lähteä kotiin. Viivyttelen ovella, teen tikusta asiaa, en millään malttaisi lähteä. Autossa hymyilyttää, varsinaissuomalainen peltomaisema vastaa siihen kylpemällä auringonpaisteessa. 

Odotan tulevaa, tämän teatteriproduktion elämää riemulla ja kauhulla, sydämen palolla.

- Iina -