Nuori naulapoika - kesäteatterin joulusatu

On jouluaatto armon vuonna kaksituhattaneljätoista, kristillisen ajanlaskumme mukaan, näitä ajanlaskujahan on monen moisia. Päivä on valjennut - siinä määrin kuin se tähän vuodenaikaan valkenee - pilvisenä, ei siis oikeastaan ole valjennut ollenkaan. Lämpötila on nollassa, semmoista Celsiusta, on kostean kylmä, maa on musta ja märkä ja ilma on sumuinen, yhtä harmaata likaisen vetistä riepua. Kirkonkylän jouluvalot koittavat parhaansa, mutta masentuvat tuohon kaiken kattavaan sameuteen, palavat kyllä, mutta ankeina, vailla loistoa ja riemua. Salen valot kumminkin yrittävät julistaa kaupallista sanomaansa, mutta sala-, ei siis sale, vaikka sitäkin, -hehkuvat odotusta, että voisi jo kaupan väki kääntää katkaisimen yöasentoon ja lähteä joulun viettoon. Kilpaileva liike Perttulantien toisella puolella ei enää edes yritä, muutama valo kyllä palaa, mutta ilman mitään intoa, kaupallista tai muutakaan, ei edes valaisun pyrkimystä. Apteekin ikkunat ovat pimeinä. Osuuspankin liikemerkissä on valo, mutta hehkuhaluton sekin. Pankin kellonaika/lämpötilanäyttö, joka yleensä on ääripositiivinen, kello perässä (vasta) ja lämpötila edellä (jo lämpöisempään suuntaan), on herennyt (inho)realistiseksi ja näyttää kummassakin funktiossaan vain nollaa. Lämpötilan suhteen se saattaa olla oikeassa ja on toki ajankin kanssa, kerran vuokaudessa. Kahvilapitsakebab-paikan vilkkuva Open-kyltti alkaa olla kirkonkylän ainut aktiivinen väriläikkä. Villa Emilia on pimeänä, vain kuistin koristevalot ja pysäköintipaikalle vievän ajotien reunuslyhdyt palavat.  Ei sijaa majatalossa – tänäkään jouluna. Eikä ole elon merkkiä Karrinpuomissakaan, vaikka juomiselle, julkisellekin, halukkaita varmaan olisi tässäkin kirkonkylässä - tänäänkin. No vielä saa pitsakebabista sen keskioluen, jos semmoiseen nyt näin jouluna tyytyy. Moni taitaa tyytyä - liiaksikin. Se kun on semmosta…

Suomen Turku julistaa joulurauhaa ja kirkonkylä on lähes jouluvalmis, hiljainen, tyhjä, autio, liikkumaton. Salen liputkin roikkuvat reporankoina tangoissaan. Joku myöhäsyttyinen vielä viime tingassa pörisee Nissanillaan ossuuskaupan parkkipaikalle ja konkkaa kauppaan puolijuoksua joko maidon taikka sitten ostamattomiksi unohtuneitten joululahjojen hankintaan. Voi olla, että molempien. Taikka sitten sen keskioluen. Ehkä noiden kaikkien. Se, kun on semmosta meitin…

Valkenematon päivä rupeaa mustumaan, tuuli nousee, jo kaukaa kohisten, tuo muassaan sakeaa räntää ja kastelee kirkonkylän pimeäksi. Kirkon liepeille vielä ajelee autoja ja hautausmaalla sytytetään kynttilöitä liekit lepattamaan viiman kourissa, tuskin tuossa tuulessa koko yötä palavat, oli paloaika mikä tahansa.

Kotiseutumuseon alue on pimeä, eihän siellä mitään valoja. Ääntä on, kun teatterin katsomon kate, vaikka sivuun kelattuna, kumminkin kahisee tuulessa ja lämiseekin kovemmissa puuskissa. Katsomossa kyyhöttävät penkit, märkinä, surkeina ja selkänojattomina. Näyttämöllä on sekalaista rojua, kesän kulissien purusta jäljelle jäänyttä, lautoja ja lankkuja, pätkiä ja pidempiä, kakkosnelosta ja kakkoskakkosta, lautoja tavallisen vahvuista ja ohkaiseksi puolitettua, rimoja ja rimanpalasia, levyjä ja levynkappaleita, vesivaneria ja tavallista havuvaneria, vettyneitä ja pinnoiltaan purkautuneita, kulmistaan murtuneita, nauloja ja ruuveja, ehjiä ja katkenneita, suoria ja vääntyneitä, mitat tuumasta viiteen ja ruuvien kannat talttaa, torxia ja ristiä, eikä T27-kärkeä teatterin sarjoissa, hakasia ja hakasten kappaleita, teräviä penteleitä, rättejä ja muovinriekaleita ja märkiä paperinpaloja, jotkut muovitaskuissa esittäen vettynein tuhruisin tekstein menneen kesän esityksen kohtausjakoja. Se, kun on semmosta meitin tämmösten…

Katsomokatteen kahinan ja läiskeen sekaan, hädin tuskin kuuluen, kukapa sitä tänä iltana kuulisikaan kuuntelemisesta puhumattakaan, näyttämöllä nakuttaa ja vinkuu. Nuori poika, liekö edes kahtatoista, ainakin alle viidentoista, vääntää suurilla hohtimilla hakasnauloja irti tavallisesta paksuudestaan puoliksi sahatuista laudoista, nakuttaa hohtimilla hakasia koholle, vääntää irrotessaan kiljuvia hakasia hohtimien terillä ja tiputtaa hakaset isoon peltipönkkään, joka on puolillaan niitä ja nauloja ja ruuveja ja vääntyneitä saranoita ja kaikenkokoisia kulmalevyjä, useimmat mutkilla nekin ja muita metallin kappaleita, suoria ja vääriä ja vääntyneitä ja ties mitä. Eivät aina irtoa hakaset hohtimista, pitää naputtaa pönkän laitaan, välillä silpaista sormin irti teristä. Taipuneet hakaset eivät kaikki koputtelusta tokene, täytyy teränkulmilla nyhtää, katkeilevat ja palasia sinkoilee ympäriinsä, niitä on sitten kaiveltava näyttämön märän soran seasta. Hidasta on ja viluista. Naulapoika on ollut paikalla aamusta, siitä, kun sen verran valkeni, että jotenkin näki, mitä tehdä. Pönkkä oli tyhjä, kun aloitti, nyt puolillaan. Kun ei ole muutakaan, ei muulloin, ei koskaan, ei näin jouluaattonakaan. Näyttämölle on pojan mieli ollut vähäisen ikänsä, vaan kun ei ole rohjennut. Eivätkä ole isä ja äiti semmoista sallineet;  ”mitä siitä naapuritkin sanoisivat ja äänestäjät, vaalit tulossa, ties vaikka isäsi pian ihan ministeri, mutta sinä vaan näyttämölle, etteivät vanhempasi itsenäisyyspäivänä edes linnan juhliin päässeet, vaikka niin korkeat kunniamerkit saatiin kumpikin, isäsi ihan ritariristin, mistä pirusta semmoisen sekin naistennaurattaja, yhtään et kyllä ole isääsi tullut, yksi risti sinäkin, tuommoisesta mitään koskaan, häpeämään tässä joutuu tuommoista, golf-osakekin sinulle ostettiin jo kaksivuotiaana ja hirvikivääri, etkä pelin peliä ole pelannut, sitä teatteria vaan ja balettia, tiedätkös sinä ollenkaan, mitä semmoiset tunnit maksavat, eikä niissä kunnon pojat käy, ne on niitä semmoisia ja isäsikin lähti politiikkaan ihan sinun takiasi, että sinulla kunnon tulevaisuus ja minä kotiin sinua hoitamaan, sentään mallina menestynyt, melkein koko Suomessa ja Pariisistakin oli puhetta, mutta sinä se nekin linjat pilasit ja lapsilisät mitättömiä ja päiväkotipaikat takkusten takana ja joka ikinen aamu sinuakin puoli kuudelta ja koita ajatella, paljonko sekin sähkö maksoi, että Volvo oli aina lämmin, vaikka se oli ihan huono se, mikä lie kiinalainen riisikuppi, isäsi sitten osti Mersun ihan vaan sinun takiasi, sen ässämallin, että olisi sinulla parempi…”.  Ei ole voinut näyttämölle muutoin, kuin nyt näin, kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule, kukaan ei tiedä, kukaan ei piittaa. Se, kun on semmosta meitin tämmösten tavallisten…

Jouluaaton päivä vääntyy mustaksi illaksi. Tuuli vonkuu ja ulisee, räimii räntää ympäriinsä, repii katsomon katoslaskeista riekaleita, kuorruttaa penkit jäiseen hyhmään, peittää näyttämön rojut kiiltokatteeseen ja kastelee naulapojan perin pohjin. Kohmeisin sormin ei pysty puristamaan hohtimia, ei saa hakasia irti, vilusta vapisevin käsivarsin ei jaksa heittää lautaa käsiteltyjen kasaan. Hohtimet tippuvat kädestä, käsi putoaa kylkeen, jalat eivät ota askelta, eivät kanna, naulapoika putoaa polvilleen, kaatuu vasten työalustana pitämäänsä penkkiä, kaatuu penkki sekin ja siinä makaa naulapoika, näyttämön keskellä, pyörivän osan päällä, kupruilevalla havuvanerilla, vasen poski yhteen kupruun kertyneessä sohjoisessa vedessä, silmät suuriksi laajenneina, pimeän katsomon suuntaan rävähtämättä katsoen.  Hypotermia on armoton, elämä hylkää vähemmän tärkeät osansa ja veri vetäytyy aivoihin. Näyttämöllä, keskellä sitä, yksin, koko katsomon edessä – se on naulapojan viimeinen tietoinen ajatus.

Ja joku, ei ehkä kuule tuulen ulinalta, eikä näe räntäiseltä pimeydeltä, mutta tavoittaa tuon ajatuksen. Tuuli tyyntyy, sade lakkaa, pilvet väistyvät, taivaalla kirkastuvat tähdet. Niitten lomitse maahan leijuu, lempeästi viipyillen, suuren lumen hiutaleita, jotka pukevat näyttämön valkoiseen. Kuura koristelee katsomon kaiteet ja katteen laskokset. Tulet syttyvät lippukopeilla ja tarjoilualueella ja katsomon sisäänkäynnin vierustoilla. Tervas paukkuu ja tuoksuu. Valjaskulkuset ja aisakellot helisevät ja rekien jalasraudat soivat. Ylväät oriit hirnuvat, keikuttavat kaulojaan ja pysähtyessään kuopivat kavioillaan yhä laukkaan malttamattomina tuodessaan rekensä teatterille.  Kohteliaat, alati hymyilevät järjestysmiehet valkoisissa lammasturkisliiveissään ohjailevat rekiä jonoon, joka purkaa iloisesta odotuksesta nauravia juhlapukuisia katsojia röijyjen ja vällyjen kääreistä, ensin lippukoppien ääreen ja siitä peremmälle tarjoilualueelle. Lippukopilla jokaiselle tulijalle ojennetaan vehreä pihlajanoksa täynnä hehkuvan punaisia marjoja. Tarjoilualue on pöydittynyt ja pöydillä tuoksuvat talven mustanpunaiset ruusut valurautamaljoissa, kaukaisen etelän tumma kahvi höyryävän kuumana hohtaviksi hangatuissa hopeakannuissa, lehtevät hunajaiset leivokset ja uunikuumat kaneliset korvapuustit tuoksuillaan koko teatterialueen täyttäen ja tervasten tuoksua rikastaen. Grilli on kuumana, paistomestari sitäkin kuumempana kilistää kelloaan ja huutelee maistamaan. Kuuman makkaran tuoksu ymmärtäväisesti rajautuu grillin alueelle, eikä leviä siitä sekoittamaan muiden tuoksujen harmoniaa.  Orkesterikatoksen ovet rullaavat ylös, orkesteri alkaa viritellä soittimiaan. Hanuristi nappaa virran maestron pianoon ja painaa viritysäänen. Tekevät semmoisen tasavireisen virityksen, jollaista nykyään käytetään, jakavat Pythagoraan komman tasan kaikkien viritettävien kahdentoista kvintin kesken niin, että kaikki kvintit ovat hieman epäpuhtaita, suppeampia kuin puhtaat. Epäpuhtaus on kuitenkin niin pieni, että kuulijan korva tässäkin teatterissa sen hyväksyy. Viritys hiljenee, on valmis, orkesteri on valmis, sormet odottavina kauloilla ja kielillä ja näppäimillä, koskettimilla ja kapuloissa, suut kosteina suukappaleisiin, keuhkot syvään hengittäen puhalluksen ja äänen odotusta. Näyttelijät keskittyvät, osa joukolla ”teatteritalon”, vanhan navetan edessä, osa jossain muualla alkuasemissaan yleisön näkymättömissä.  Sanovat toisilleen jotain tai sitten eivät, katsovat toisiaan, näkevät toisensa taikka eivät näe.  Yhdessä ovat, siinä samassa, yhdessä yksin. Asemat, iskut, viitteet, sisääntulot, kaikki jossain, minä tässä, pulssi takoo toistasataa, puhalluttaa, syvään sisään ulos, mikä pahus pistää jalkapohjassa, kivi pentele patiinissa, ei ehdi, se on menoksi.  Maestro harjaa tukkaansa, hulmauttaa sen hartioilleen, nauha vai ei, ihan sama Hennalassa, Tampereella taikka Tammisaaressa, alun tahdit jo takovat olemuksessa, sormet leijaavat ensiotteita koskettimistolla, mitä ennen sitä, se on jo takana raivossa, kapellimestari on valmis astelemaan näyttämön poikki orkesterin eteen. Katsojat täyttävät katsomon lämpöalustoineen ja koristekuvioin kirjailtuine monivärisine huopineen ja villasukkaisine huopatossuineen, monilla kuuma kahvi taikka höyryävä mausteinen glögi käsissään, joillain makea, hunajaa valuva leivos tai lämmin kanelipulla sen oheen. Katsomo vielä sorisee, kello jo kolmatta kilkattaa. Ohjaaja puikahtaa näyttämöltä katsomon ensiriviin, katselee hetken, mitään näkemättä, ympärilleen, kiipeää sitten korkeammalle katsomoon. Tarkkaamossa ääni- ja valomiehet jännittävät kädet näppäimillä. Lavastaja, ties missä mietteissään, potkii soraa näyttämön sivussa, havahtuu viime tingassa ja kapuaa katsomoon ohjaajan viereen, minne koreografi on jo ennättänyt. Puvustaja piilossa vielä ojentelee joitain helmoja ja kipittää sitten katsomoon hänkin.  Kaikki on valmista, teatteri hehkuu valoa ja lämpöä ja intoa ja odotusta.

On joulun aattoilta - on musiikkinäytelmän ensi-ilta. Katsomo on täynnä, kunnossa komeat kulissit, näyttelijät lähtöasemissaan, puoliksi jo iskusta sisääntulon askeleessa , orkesteri nuoteissaan kädet, sormet ja suut tahtivalmiina, vain viittausta vailla.  Nuori naulapoika, illan päätähti, näyttämöllä alkuasemassaan. Maestro kohottaa kätensä, viittaa tahdin ja näytös räjähtää käyntiin. On aattoilta – on ensi-ilta!

Tämä tarina, niin totta kuin se onkin, on kumminkin satu. Ei näyttämöllä mitään purkujäämiä. Aiemman näytelmän kulissit on kaikki purettu ja käyttökelpoinen tavara, vanerit ja lankut ja laudat ja kakkosneloset ja kakkoskakkoset ja levyt ja rimat on puhdistettu nauloista ja ruuveista ja hakasista, on viety sivuun, on tapuloitu ja peitetty seuraavaa käyttöä varten. Eikä näyttämöllä mitään nuorta naulapoikaa, vanhat ukot siellä enimmäkseen tohkaavat, eivät sentään sateessa, ellei ihan pakko, kuten väliin on. Jouluaattona ovat ukotkin muualla jouluissaan. Tarvis kyllä olisi reippaita poikia ja tyttöjä ukkojen avuksi, eritoten nyt, sillä raskaan rajussa purkutyössä näyttämölle on irtoillut ja katkeillut ja sinkoillut nauloja ja ruuveja ja hakasia ja niiden kappaleita, joita eivät ukkojen sormet, eivätkä silmätkään tavoita, eivät ainakaan kaikkia. Saattaisipa olla hyväksi, varmuuden vuoksi, että ensi keväänä ja kesänä kaikilla pentinkulmalaisilla ja muillakin, jotka näyttämöllä tallaavat, olisi jonkinlaiset ronttoset jaloissaan. No herrasväellä toki on patiinit, eivät he paljasjaloin. Vaan me muut, mei tämmöset Preetin tavalliset…

Mutta kirkonkylä on totta - todennäköisesti, materiaalisesta todellisuudesta ei aina oikein tiedä, kvanttivaahto kun on niin kuohuvaa ja kun on tämä kuntauudistuskin - näyttämö on totta, katsomo on totta, teatteri on totta näyttelijöineen, orkestereineen, ohjaajineen, lavastajineen, koreografeineen, kulisseineen, lippukoppeineen, tarjoilualueineen, järjestysmiehineen, liikenteenohjaajineen, lipunmyyjineen, makkaranpaistajineen, kahvionrouvineen leivoksin ja pullin ja muin maistuvin, myyntikojuineen ruusuin ja t-paidoin ja lippalakein ja muin myyntiartikkelein hymyä, kultaa ja tuulta siroavien myyjättärien kera. Ja katsojineen. Katsojat – katsojat toden totta ovat totta. Sillä olethan Sinä totta - totta tässä sadussakin!

Onnellista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta rikkain ja rakkain teatterielämyksin kaikille Ypäjän Musiikkiteatterin osallisille; niin katsojille, tekijöille, tukijoille, kuin muillekin mahdollisille, eritoten itse kullekin asemasta tahi säädystä taikka mistään muustakaan riippumatta!

- Arto -

Improtus!

Kosken nuortentuvalla järjestettiin lauantaiehtoona Improtus - rennon räväkkä ilta improvisaatioteatterin parissa. Lähiseudun harrastajateatterit kokoontuivat ottamaan toisistaan mittaa improten. Kisa oli leikkimielinen eli voitosta tapeltiin verissä päin ja hampaat irvessä.

Ypäjän Musiikkiteatteri oli tietenkin menossa mukana. Kilpakumppaneinamme olivat nuorisoseurat Koskelta, Marttilasta ja Tarvasjoelta sekä Loimaan teatteri ja Paimion kesäteatteri.

Ypäjän Musiikkiteatteri loisti illan aikana useaan otteeseen, myös varsinaisten kisasuoritusten ulkopuolella. Juontajat kun kummatkin olivat Ypäjän kasvatteja ja kisan kiertopalkintokin oli syntynyt ymt:läisissä käsissä. Pokaali ojennettiin hienoilla suorituksillaan kisan voittaneille paimiolaisille.

Alla kuvakimaraa kisan tiimellyksestä. Kuvien sisältö saattaa järkyttää herkkiä katsojia, vilahtaahan otoksissa muun muassa Paavo Arhinmäen viimeiset hetket sekä hyökkääviä avaruusmarsuja.

 

 

 

Kaikki kuvat: Kerkko Vihava

Pikkujouluilua

Ypäjän musiikkiteatteri ei ole vain harjoittelua ja esityksiä, se on myös mukavaa yhdessäoloa! Eilen vietettiin yhdistyksen pikkujoulua Hevosopistolla rennossa glamourhengessä.

Ilta aloitettiin asiallisesti yhdistyksen syyskokouksella

Tarja ja Mona toimivat illan seremonimestareina

Kahvilan naisten iltaeleganssia

Kunniamerkkejä jaettiin perinteisin menoin

 

Laulu raikui, tottakai! Yhdessä, esityksissä, kisaillen. Kaikki kuvat: Iina Wahlström

Dramaturgin vierailu

Viime viikon harjoituksissa vieraili Seppo Parkkinen, mies Täällä Pohjantähden alla -teoksen dramatisoinnin takana. Parkkinen kertoili millaisin perustein hän on dramatisointia Ypäjän musiikkiteatterille tehnyt ja mitkä hänen mielestään ovat Väinö Linnan romaanitrilogian keskeisimpiä teemoja, tapahtumia ja henkilöhahmoja.

Kuva: Annele Kasurinen

Vuonna 1957 Tampereella syntynyt ja sittemmin turkulaistunut dramaturgi Seppo Parkkinen on uransa aikana käsikirjoittanut näytelmiä, musiikkinäytelmiä, kuunnelmia ja televisiokäsikirjoituksia. Hän on dramatisoinut monia kotimaisista kirjailijoista sekä suomentanut näytelmiä.

Oli hyvin mielenkiintoista päästä kuulemaan siitä, mitä tapahtuu ennen kuin näytelmän käsikirjoitus, plari, päätyy meille näyttelijöille. Aikamoinen homma on näin laajan alkuperäisteoksen sovittamisessa musiikkiteatterille sopivaan mittaan. Nyt on kuitenkin lupa odottaa hyvää lopputulosta!

- Iina - 

Muuan purkupäivä

Päivä on marraskuun viides vuonna 2014. Päivä on myös, taas kerran Ake, Make,  Pera ja Mää (minä ypäjäläisittäin). Päivä on ankean harmaa ja kylmän kalsea. Kello kilkkaa aamuyhdeksää, Hannu on jo paikalla, sitten tulen mää ja Pekka ja Asko perään.  Siinä se töpöttää näyttämö, Tevjen talo pyörön päällä ilman kattoa, räätäli Motel Kamzoilin talo katto puoliksi romahtaneena.  No se talohan oli myös Anatevkan kapakka, että ymmärtäähän sen. Ei kahta sanaa, kun käydään käsiksi – puolelta päivin kaatuvat kummatkin talot ja näyttämö on täynnä purkujäämää. Sitä selvitellessä tulee Salmen Markku paikalle ja huikkaa tullessaan, että on teilläkin tekemiset, ensin rakennatte ja sitten oitis perään puratte. Mitäs mei siihen, niinhän mei tehrään. Markku katsoo kaivamiset ensi kesää varten. Että ihan vaan yksinkertaiset lavastukset siihen Pohjantähteen – ei se ihan niin näytä olevan (taaskaan).

 Päivän päätteeksi sahataan kuusenoksia orkesterikatoksen takaa, että pääsee kaivuri käymään, jos on tarvis. Se on semmoista meitin tämmösten, sannoo Leppäsen Preeti. Ja niinhän se on. Hämärä päivä mustuu illaksi ja mei tavalliset pannaan kamppeet kimpsuun ja lähretään kotio. Ja näyttämö on täynnä lautaa ja pattinkia ja kakkoskakkosta ja kaikki täynnä nauloja monin mitoin ja ruuveja kaikin mahdollisin kannoin. Että tarttis si ny olla muutama muuki tämmönen tavallinen niitä putsaamasa. Mutta mei mennään ettepäin, niinko se mummo lumesa, niinko sano se Hellaakoskiki, että ”Ken tietä käy, tien on vanki, vapaa on vain umpihanki…”. Muutama nuorempi vappaa mukkaan porukkaan vaan olis ny kyllä tarvis.

Ankea on tämä lokikatsaus, ei kuvan kuvaa, kuviahan nykyisin arvostetaan, jopa palvotaan. Pitkään pidin postmodernismia jonninjoutavien filosofien höpinänä, nyt näen sen nykytodellisuutena, surkeana sellaisena. Kaikki pirstaloituu, fragmentoituu, sekoaa, suuret kertomukset kuolevat, epäjärjestys etenee, entropia kasvaa (katso termodynamiikan toinen pääsääntö ja päättele).

Vaan Ypäjän Musiikkiteatteri tekee toisin, ei pirstaloidu, ei fragmentoidu, ei sekoa, vaan rakentaa, vaivihkaa, hiljaa ja vaatimattomasti, oikeastaan asiaa itsekään ymmärtämättä, rakentaa yhtä suurta kertomusta – kuten me itse kukin omassa elämässämme. Tyhmä on se aika, joka sitä ei ymmärrä. Mutta mitäs mei sille, mei tämmöset tavalliset. Vaan meipä juuri, mei tehrään teatteria, mei käyrään sitä kattomasa, mei tullaan appuun, kun tarttee kaivaa ja rakentaa ja tarvitaan riukuairan aineksia ja hirsiä, niinko nykki tarvitaan. Mei  keitetaan kahveeta ja leivotaan pullia ja leivoksiaki, jos niin tarttee, mei ohjataan liikennettä ja valvotaan järjestystä, mei myyrään makkaraa ja paitoja ja kukkasia ja käsiohjelmia, mei siivotaan vessoja ja näyttämön pieluksia ja katsomon penkkirivejä, mei tehrään melkein mitä vaan. Mei jopa ollaan näyttämöllä, mei lauletaan ja mei tanssataan ja mei ollaan, ei esitetä, mei ollaan sitä, mitä se kappale kullonki erellyttää. 

Niinko nykki ens kesänä, ko ollaan sitä Pentinkulmaa ja Koskelaa ja Kivivuorta ja Halmetta ja pappilaa ja mitä niitä kaikkia ny si onka. Että, jos et viälä ole mukana, niin hyvin ehrit, ainaki kattojaks. Ja ota kaveriski  mukkaan, vaikka kaikki, mutta ole ajoisa, ko ei sitä tillaa niin mahrottomasti  meilläkä ole.

 Ko mei kumminki orotettaan sua!

- Arto -

Kuorotreeniä

Kaikki kuvat: Annele Kasurinen

Ensi kesän teokseen valmistautuminen on alkanut toden teolla. Tänään kokonnuttiin jo toista kertaa nuotit kourassa kuorostemmojen äärelle. Eiköhän sieltä jo joku sointu osunut kohdilleenkin ;)

"Toi Koskelan poika on vähän erilainen kuin nuo toiset hunsvotit"

Ehkä on, ehkä ei, mutta yksi asia on varma. Ypäjän musiikkiteatteri on tarttunut valtavaan haasteeseen. Teos (trilogia) on kansallisaarre, johon ei kenellä tahansa ole rohkeutta ryhtyä sitä sovittamaan uudelleen. Seppo Parkkisella ja Kari Mäkirannalla sitä rohkeutta on. Kun nämä kaksi edellä mainittua herraa lyövät päänsä yhteen syntyy jotakin ainutlaatuista. Jo ensimmäiset kahdeksan tahtia teoksesta toivat selkäpiihin väreet, joita olen syvästi kaivannut minkä tahansa teoksen luomisprosessissa. Olin ensimmäistä kertaa Ypäjällä vuonna 2006, kun esitimme teoksen Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Se teos on itselleni tähän mennessä kenties se kaikkein merkityksellisin ja aistin jo tässä vaiheessa, että Pohjantähti tullee aiheuttamaan hyvin samankaltaisia viboja.

Allekirjoittaneella on alla lepovuosi (kaksi Ypäjältä). Voi kai todeta, että se huili tuli enemmän kuin tarpeeseen. Esiintymisen kipinä, palo ja intohimo lopahtivat oikeastaan kokonaan ja ilman niitä ei kannata edes vaivautua aloittamaan uutta teosta, koska kiteytettynä edellä mainittuihin asioihin mielestäni harrastajateatterin tekeminen juuri perustuu. Ikivanha teatterin laki se vaan pitää kutinsa: Ole paikalla ja läsnä.

Kun koitti Pohjantähden startti, oma olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tutut ystävät halasivat ja kyselivät kuulumisia, niin kuin perheenjäsenet, joita ei ole hetkeen tavannut. Tämän ryhmän yhteisöllisyys on jotain aivan käsittämätöntä. Pakko avata tätä pienellä esimerkillä: en nyt tarkalleen muista mikä kesä oli kyseessä, mutta sattuipa sellainen tapaus, että kun olen melko kova siitepölyallergikko ja esimerkiksi pujon kukkimisajankohta on itselleni melko haastava niin eräs kaunis päivä Hämäläisen Teija apureineen nyppi näyttämöalueelta kaikki pujot pois. Hyvää hyvyyttään. Vailla minkäänlaista ärtymystä. Silloin ei oikein osannut sanoa tai tehdä muuta, kun ottaa lakin kouraan ja kumartaa kiitollisuudesta.

Elettiin muistaakseni kuluvan vuoden tammi-helmikuuta, kun hra Mäkiranta tiedusteli, että miltä Koskelan Akselin rooli tuntuisi. En osannut sanoa silloin vielä asiaan oikein mitään, mutta noin kuusi ja puoli minuuttia asiaa mietittyäni sanoin, että tartun tilaisuuteen. Niin kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitsin, haaste tulee olemaan valtaisa. Käsikirjoitusta selanneena totesin, että karkeasti arvioituna joka toinen repliikki on puhuttu ja joka toinen laulettu. Harjoituksia tulee siis olemaan luultavasti enemmän kuin työvuoroja kaupalla. :)

Akselissa on mielenkiintoisia piirteitä, kun peilaan niitä itseeni. Akselin rooliin hyppääminen on samalla sekä helppo, että vaikea tilanne. Persoonana hän on aika samantyyppinen kuin minä itse, mutta hänellä on joitakin sellaisia piirteitä, joita olen itsessäni vuosien saatossa koittanut tarkoituksellisestikin kitkeä pois. Nyt ne piirteet pitäisi jälleen kaivaa pinnalle, mikä ei ole välttämättä kovinkaan mieluisa tunne. Lopullisessa Akselissa saattaa olla hyvin paljon minua itseäni, mutta sen ajan vaatteissa. Onneksi ympärilläni on kuitenkin vahva ohjaajaryhmä sekä muut mahtavat kanssanäyttelijät ja muusikot, joiden avulla erottelen minut ja Akselin.

Se niistä ajatuksista. Teoshan on tietyllä tapaa todella ajankohtainen, joten toivon omasta puolesta positiivisia hetkiä haastavaan arkeen kaikille teoksen merkeissä.

- Samuli -

PS. Saa tätä tulla kattoonki. 12.06.2015. Sillon tyrät rytkyy.

Ruppee si ny toi Pentinkulma kajastammaan

Alkaa olla se Anatevka aika kaukana, vaikka vähän siittä vasta aikaa on. Mutta noppeesti vaan ollaan siältä tultu, niin, että ruppee si ny toi Pentinkulmakin kajastammaan. Vaikka on se kajastanu jo ennenki. Ne on teatteriyhdistyksen puhheenjohtaja ja johtokunta ja maestro kapellimestari ja dramaturgi ja puvustaja ja lavastajaki  ainaki liikkuneet siinä Pentinkulman kulmilla jo piremmän aikaa ja ny sinne on si tullu ohjaajaki. Se onki uus, se ohjaaja. Että tervetulloo si vaan Koskelanki  talloon plonti, että kyllä se on hyvä saara uutta sihtiä tohon ohjaukseenki. Vaikka hyviä ne on olleet ne entisetki.  Ja tosa yhtenä lauantaina sinne Pentinkulmille tuli si koko porukka, usseimmat ainaki, ko oli se rotuktion tappaaminen tosa syyskuun lopulla.

Liepeille tuli Lavastemiäski, ko yhtenä päivänä täsä taannon purettiin ison makasiinin seinistä harmaata lautaa tommonen peräkärryllisen kuarma, raktorin peräkärryllisen siis. Oltiin niinku Ake, Make, Pera ja mä – Asko, Make, Pekka, Hannu ja mää. Ne oli tiukasa ne laurat, isoilla nauloilla kiinni hakattuina. Mää lavastemiäs vanhimpana kiipesin pari metriä permantoa korkeemmalle hakkaamaan ja vääntämään niitä lautoja irti, ko ei niitä nuarempia semmooseen, puttoovat viälä.

Täälä lavastepualella pitäs si seuraavaks kai ruveta purkaan tota Anatevkaa, että ihan kokonaan, alas vaan, että saaraan tillaa Koskelalle ja mitä niitä kaikkia muita Pentinkulmalla onkaan. Ja niitähän on. Että hommia riittää lavasteporukallekin. Mutta ne tosihommat on sillä näyttämöporukalla ja kyllä se ny siltä näyttää, että niillä sitä hommaa vasta onki. Mutta ne kyllä ny näyttää olevan kanssa niin tosissaan, että hyvä siittä tullee. Vaikka sitä ennen kyllä – sanonkos mää – en sano, ko se on niinko liian pruttaalia, mutta kumminki, kyllä siitä lopulta hyvä tullee. Mutta sitä ennen kyllä…

- Arto -

Uusi produktio käyntiin

Osoite on tuttu: Perttulan koulu Ypäjällä. Parkkeeraan ooppelini lukuisten muiden autojen joukkoon, nappaan puvustajalle päätyvän vaatepinon kainaloon ja lompsin sisälle.

Naulakko on jo täynnä takkeja, jumppasalista kantautuu puheensorina. Ensimmäiset halaukset saan ja annan jo ennen kuin olen kunnolla päässyt sisällekään. Hymynaamoja, ilosta tuikkivia silmiä. Hihkumista, naurua, tervehtimistä. Lisää halauksia, niin pitkiä ja lujia, että melkein itkettää. Tämä porukka, tämä uuden alkamisen kutkuttavuus, tätä on ollut ikävä.

Porukkaa on jumppasalissa kuin pipoa, aivan ilahduttavan paljon uusia kasvoja. Joku saa paimennettua meidät istumaan ja hiljentymään. Ypäjän Musiikkiteatteri ry:n puheenjohtaja Markku Pikkanen astelee keskelle salia.

PAM! Uusi produktio on saanut virallisen alkunsa. Vaikka valmistelevia töitä on tehty jo pitkän matkaa, voidaan tästä hetkestä aloittaa lähtölaskenta kohti kesää 2015.

Pikkasen ja johtokunnan jäsenten jälkeen puheenvuoron saavat teoksen säveltäjä, musiikillinen johtajamme Kari Mäkiranta ja ohjaajamme Anu Hälvä Sallinen. Ilmoille sinkoilee käytännön ohjeita, päivämääriä. Salissa kuunnellaan ymt:läisen mittapuun mukaan yllättävän hiljaa ja intensiivisesti.

Olen innoissani! Ensi kesänä teatterimme 30-vuotisen taipaleen kunniaksi tuomme lavalle klassikkoteoksen Täällä Pohjantähden alla. Tämä on teos, jonka tekemisessä haluan ehdottomasti olla mukana. Täällä Pohjantähden alla herättää monessa meissä väkeviä tunteita ja kantateos eli Väinö Linnan romaanitrilogia on kiistatta yksi merkittävimpiä historiamme kuvaajia ja kommentaattoreita. 

Innostustani lisää tieto, että teos on Ypäjän Musiikkiteatterille uudelleendramatisoitu. Työn on tehnyt dramaturgi Seppo Parkkinen. Ja lisäksi myös teoksen musiikki on toden totta erityisesti meille sävelletty!

Puheenvuorojen jälkeen jumppasalissa jaetaan vielä infopapereita ja vastaillaan kysymyksiin. Sitten onkin aika lähteä kotiin. Viivyttelen ovella, teen tikusta asiaa, en millään malttaisi lähteä. Autossa hymyilyttää, varsinaissuomalainen peltomaisema vastaa siihen kylpemällä auringonpaisteessa. 

Odotan tulevaa, tämän teatteriproduktion elämää riemulla ja kauhulla, sydämen palolla.

- Iina -

Mainio harrastus tuo musiikkiteatteri

Harrastamisen tarkoitus on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Plussaa on jos harrastuksen avulla oppii uusia asioita, löytää itsestään uusia puolia ja pääsee toteuttamaan itseään. Hyvässä harrastuksessa saa keskittyä niin paljon tekeillä olevaan asiaan, ettei ehdi murehtia samaan aikaan muita asioita.

Kahden pienen lapsen äitinä ja yksinyrittäjänä arkeni on täynnä touhua. Välillä tuntuu vaikealta rentoutua kun mielessä pyörii jatkuvasti asioita mm. siitä mitä tekisi tänään ruoaksi, missä välissä viikkaa pestyt pyykit, onko muistanut vastata asiakkaan sähköpostiin tai ehtiikö tehdä jonkin työn määräaikaan mennessä.

Musiikkiteatteri on ehdottomasti harrastus, jossa pääsee irti arkisista askareista.

Toukokuussa YLE uutisoi, kuinka kuorolaulu pidentää ikää ja parantaa elämän laatua. Kuorolaulua on tutkittu tieteellisesti ja on havaittu kulttuuria ja erityisesti musiikkia harrastavien elinajanodotteen nousevan useilla vuosilla. Kuoroharrastus lisää myös yhteenkuuluvuutta ja laulaminen kuorossa onkin liitetty hyviin sosiaalisiin suhteisiin ja sosiaaliseen pääomaan.

Kuorolaulantaa harjoituksissa maaliskuussa 2014. Kuva: Arttu Malin

Uskon tuohon tutkimukseen täysin. Yhteenkuuluvuus on ehdottomasti asia joka liittyy Ypäjän musiikkiteatteriin, sillä porukka ryhmäytyy hyvin nopeasti heti harjoituskauden alettua ja sen jälkeen puhalletaan yhteen hiileen tavoitteena saada aikaiseksi korkeatasoista musiikkiteatteria - unohtamatta ilon merkitystä harrastuksessa.

Tätä kirjoittaessa kurkussani on pala, sillä olen päättänyt että ensi kesänä en itse ole lavalla ollenkaan. Harmittelen jo nyt kuinka jään paitsi niistä ihanista kokoontumisista Perttulan koululla, kun tutustutaan uusiin lauluihin ja treenataan stemmoja. Tai kun aloitetaan harjoitukset ohjaajan kanssa ensin sisällä, lopulta ulkona näyttämöllä.  Puhumattakaan itse näytäntökaudesta, joka kruunaa koko vuoden!

Tanssitreeniä ulkona toukokuussa 2014. Kuva: Iina Wahlström

Syy, miksi itse pidän taukoa näin ihanasta harrastuksesta, on sen sitovuudessa. Aivan parasta teatteriharrastus on silloin, kun voi ottaa perheensä mukaan, sillä loppukeväästä ja alkukesästä harrastus on poikkeuksellisen sitova harrastusten mittapuussa. Parin vuoden päästä nappaan kuitenkin lapset mukaan ja palaan varmasti takaisin mukavan harrastukseni pariin. 

Ensi kesän harjoitukset alkavat tulevan syksyn aikana ja iloiseen joukkoon kaivataan mukaan lisää laulavia harrastajia, etenkin 15-40-vuotiaita miehiä. Halukkaille järjestetään syyskuun alussa koelaulutilaisuus, johon voi mennä esittäytymään ohjaajille. Suosittelen ehdottomasti lähtemään mukaan tähän mainioon porukkaan ja aloittamaan uuden elämänlaatua parantavan harrastuksen!

- Tanja -

Ilmoittaudu 7.9. järjestettävään koelauluun Annele Kasuriselle (annele.kasurinen@elisanet.fi tai tekstari 050 360 3870) viimeistään 31.8., niin saat paluupostissa lisätietoja ja henkilökohtaisen ajan.

YLE:n uutisen pääsee lukemaan tästä