Tiistai-ilta, kolme päivää ensi-iltaan

On tiistai-ilta, kesäkuun yhdeksäntenä päivänä armon vuonna kaksituhattaviisitoista. On sata vuotta siitä, kun Akselin ja Elinan toinen lapsi Eero Koskela syntyi ja Halmeen Aadolf vaimoineen nimettiin hänen kummeikseen. On sata päivää siitä, kun lavasteryhmä ryhtyi rakentamaan Pentinkulmaa Ypäjän Musiikkiteatterin näyttämölle. Lavastemies istuu katsomon etupenkissä, vasemmalla, mihin aurinko vielä paistaa, istuu ja pyyhkii vaivihkaa kosteita silmäkulmiaan.

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti toistasataa. Niin monta meitä kaiken kaikkiaan on jokaisessa näytännössä tekemässä teatterielämystä katsojillemme. Ja itsellemme. Tee jotain, jolla on merkitystä, niin Puolustusvoimat taannoin markkinoi itseään työyhteisönä. Niin voi itseään esitellä myös Ypäjän Musiikkiteatteri. Sen palkeilla on mukana tekemässä sellaista, jolla on todellista merkitystä, ei kvartaalimitoitettua, ei taloudellisesti kannattavaa ahtaasti ajateltuna, ei kovinkaan merkityksellistä maamme ja maailmamme alati kovenevan nykymenon mielestä, mutta laveammin ajateltuna, yleisemmin ymmärrettynä, ihmistä ja ihmisen oloa pitkällä näkökannalla katsoen, vaikka Lascaux'n luolamaalauksista alkaen, parinkin kymmenen vuosituhannen takaa nykypäivään ja tästä samat parikymmentä vuosituhatta eteenpäin, niin… Yhdessä; itselle – yhteisölle – yleisölle!

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti sitä esitystä ja seitsemäätoista sen perään. Elinaa ja Akselia jännittää. Almasta ja Jussista niin tiedä, kun eivät näytä. Hermoileeko Halme, Paroni ainakin keskittyy kovasti. Vakavia ovat Salpakarit ja onko Anttookaan aivan rento, vaikka retee onkin. Entäs Aliina? Aune ilakoi, kuten kuuluukin, mutta… Otto ja Anna näyttävät aika rauhallisilta, vaan mistäs sitä tietää? Rautajärvi sentään soi rautaa, kuten yleensäkin. Pitäisi mitään tämmöistä toisista arvella, mutta kyllä kaikkia nyt jännittää. Voi olla, että joku järjestysmiehistämme on vielä aivan tavallisessa tilassaan, mutta kyllä hänelläkin pulssi nostaa kierroksia ja kiihdyttää, kun pukee ylleen järjestysmiesliivin.

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti toista puoliaikaa. Kiihdyttää ja kiihtyy tänä iltana, tiedostaa tilansa ja tilanteensa ja sanoo sen ohjaajan ääneen. Ei onnistunut ehjä läpimeno, ei ole valmista. Mielet kuohuvat ja miettivät, suut sanovat taikka vaikenevat, monenmoisissa mietteissä käydään kotiin. Epäilystä, pelkoa, kiukkua, epätietoisuutta, tuskailua, turhautumista, väsymystä, murhetta - tässä illassa saattaa sälähtää suuri osa siitä ihmisen tunteitten kirjosta, jonka värit eivät ole kovin valoisia. Vaan onko kukaan koskaan sanonut taikka edes ajatellut, että taiteen tekeminen on helppoa? Ypäjä Ensemble tekee taidetta, vaikka tuskin tohtii sitä ainakaan itse todeta. Hiukan helpompi on todeta, että tekee kulttuuria tai paremminkin toteuttaa kulttuuria, jopa korkeaa sellaista. Maailma ei semmoista hevin myönnä, se kun taitaa laskea koko käsitettä ja sen merkitystä ja sisältöä, kun laskee yhä vaan enemmän monetaarisissa ja ekonomisissa yksiköissä. Semmoiselle laskennalle ei vaan saa antaa periksi, ettei peri hukka koko ihmistä. Eikä anneta periksi tänäkään iltana, vaikka läpimeno ei onnistunut. Illan eväin mennään huomiseen.

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti neljättä vuosikymmentään. Takana on hieno historia, mukana on iso määrä ihmisiä, useita ensikertalaisia, monia nuoria. Tulevan perusta on aina menneessä, tyhjästäkin uutta tehdessä. Ypäjä Ensemblella on oiva perusta tehdä tulevaansa. Vaikka se ei siltä tänä iltana ollenkaan tunnu.

On tiistai-ilta, kesäkuun yhdeksäntenä päivänä armon vuonna kaksituhattaviisitoista. Lavastemies istuu katsomon etupenkissä, vasemmalla, mihin aurinko vielä paistaa, istuu ja pyyhkii vaivihkaa kosteita silmäkulmiaan. Näyttämöllä Ypäjä Ensemblen etujoukko avaa ääntään, koko komea monikymmenpäinen kööri roolipuvuissaan, avaavat ääntään ja itseään ensimmäisen ehjän läpimenon meiningissä. Kesken äänenavauksen tempaisivat lavastemiähen näyttämölle ja soivat hänelle Armorikkaita vuosia. On lavastemiähen syntymäpäivä, onnittelivat. Kaksitoista tuntia töissä teatterialueella ja sitten tuommoinen tuokio, silmäkulmia kostuttava. Maestro laskee tahdit ja läpimeno lähtee liikkeelle.

Ensikertalaisen silmin

Ollessani tänä vuonna ensi kertaa mukana Ypäjän musiikkiteatterissa olen havainnut ja oppinut monenlaisia asioita. Tästä keksinkin mainion aiheen blogikirjoitukseen, joten nyt on siis luvassa kohupaljastuksia teatterin meiningeistä!

Hulluus ja hyöty

Lähtökohtaisesti kaikki teatterin parissa puuhaavat (ainakin meillä Ypäjällä) ovat jollakin tavalla päästään vinksallaan. Eihän kukaan normaalijärkinen varmasti viettäisi suurta osaa vapaa-ajastaan ulkosalla – useimmiten vesisateessa – vaikkapa esittämällä puuta. Tai rakentamalla puita. Tai makkarakojua. Laulaen, kierien ja nauttien. Teatteri vaatii ja sisältää monenlaista hulluakin tehtävää, ja fiksumpi voisikin kai kysyä miksi tätä vuodesta toiseen tehdään? Ainakaan meidän teatterimme hyödyt eivät ole aineellisia. Ensimmäistä kertaa tätä tekemisen tunnelmaa tunnusteltuani olen tullut siihen tulokseen, että juuri ne aineettomat hyödyt ja ilot ovat niitä, miksi tätä hommaa pyöritetään. Teatterilta – tästä hullusta joukostamme – monet näyttävät löytäneen elinikäisiä ystäviä, joiden kanssa jaetaan ilot ja surut kaikilla elämän osa-alueilla. Jokainen meistä pääsee myös ammattitaitoisella johdolla harjoittamaan taitojaan ja jopa esittämään niitä, jolloin niistä saavat myös katsojat nauttia. Esimerkiksi rahallisen hyödyn sijaan teatteriharrastus on siis oiva keino löysätä omaa tiukkapipoaan, päästä kehittämään itseään, saada haasteita elämäänsä, löytää ystäviä ja nauttia onnistumisen ilosta.

Ihmiset ja tunnelma

Teatteri on omanlaisensa perhe, johon kaikki ovat tervetulleita, ja jossa jokaiselle löytyy oma paikka. On pieniä ja isoja koloja täytettäväksi, ja jokainen saa varustautua sen kokoisella statuksella kuin sopivalta tuntuu. Tässä perheessä ei myöskään olla turhan tarkkoja paikan vaihtumisesta, eli tietynlaiseen muottiin ei tarvitse sopia, vaan valinnanvaraa ja muutosmahdollisuuksiakin on. Teatteriperheessäkin näyttää olevan monenlaisia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä – ja hyvä niin! Vanhempia teatterilaisia, sekä iällisesti että kokemuksen puolesta, tulee kunnioittaa ja heidän antamiaan ohjeita kuunnella. Vastavuoroisesti heiltä saa tukea ja turvaa, kun sellaista tarvitsee. Ohjaajan ja muiden vetäjien edessä kaikki ovat kuitenkin samassa asemassa ja yhtä tärkeitä.

Niin kuin muissakin yhteisöissä, ei teatterillakaan yhteiselämä ole tietysti aina ruusuilla tanssimista, vaan jokaisella on huonoja päiviä ja välillä projektiin tai muuhun elämään liittyvät tunnepurkaukset ottavat vallan. Pääosin tunnelma on kuitenkin kotoisa, sisarellista kuittailua ja sisäpiirin vitsejä myöden.

Tekemisen meininki, ahkeruus ja sitkeys

Akseli Koskela toteaa teoksessamme kutakuinkin näin: ”Nää vaatimukset koskee työpäivän lyhentämistä. Aurinkonnoususta aurinkonlaskuun sanotaan. Mutta jos koko vuosi otetaan huomioon, eikä vaan keskisuvee, niin Suomen työmies tekee pitempää päivää kun aurinko”. Sitä en toki tahdo kiistää, mutta haluan lisätä teatteriporukkamme työmiesten lahkoon, mappiin, jossa on lueteltu aurinkoakin ahkerammat puurtajat. Teatterissamme työskentelee koko joukko kovanluokan miehiä ja naisia, jotka päivätöidensä ohella rakentavat kasaan esityksen ja kaiken siihen kuuluvan. Näyttelijät ovat pitkin talvea kokoontuneet Pohjantähden parissa pitkiksi viikonlopuiksi, jotka ovat pikkuhiljaa kevään saapuessa vaihtuneet pitkiksi illoiksi ja viikoiksi harjoitusten parissa. Samaan aikaan ovat lavastajat rakentaneet upeat puitteet esityksellemme, lipunmyyjät ja markkinoijat huolehtineet siitä että katsojiakin esityksellämme olisi, puvustajat ovat järjestäneet asuja ja ties mitä! Ainakaan ensimmäistä kertaa teatterin touhua läheltä seuranneena en ole edes päässyt kärryille siitä, mitä kaikkea esityksen aikaansaamiseksi pitää tehdä – tai kuka sen kaiken tekee – mutta sen olen havainnut, että niin paljon on tehtävää, että ahkeria käsiä kaiken toteuttaminen vaatii. Tämä joukko tekee useasti töidensä lisäksi vielä toisen työpäivän teatterilla, kelloa katsomatta, ja palailee kotiinsa vasta auringon painuessa mailleen. Esityskauden kynnyksellä varmasti jokaista painaa jo väsymys, mutta yhteistä tavoitetta saavutetaan juuri sillä sitkeydellä, ahkeruudella ja yhdessä tekemisen meiningillä, joita teatteriltamme löytyy.

Kuvat: Arttu Malin

Niin paljon kuin olen talven aikana teatterilla oppinutkin, on opittavaa varmasti vielä paljon, mutta mikäli elämäntilanteeni niin sallivat, ei ensimmäinen vuoteni Ypäjällä tule jäämään viimeiseksi. Olkaamme kuitenkin nyt vielä kiinni nykyhetkessä, nimittäin ensi-iltaviikko on alkanut.

Teatterilaiset: nyt sitkeytemme, taitomme ja hulluutemme punnitaan ja palkitaan!

- Milla -

On ensi-iltaan kolme päivää

On ensi-iltaa kolme päivää,

kahvia menee yötä päivää.

Niilläkin rahoilla olis varmaan velat kuitattu, mutta silloin ei olis koko prosessi edes alkanu.

Ei kaikki aina paikalla oo,

on töitä ja muuta sembaloo.

Saattaa sää myös rokottaa,

vaikkakin sinne meidät laitetaan räntään laulamaan.

On puvut ehkä kasassa, ei niistä tiedä? Kangasta joka paikassa.

Liiketkin menee niin ja näin,

ehkä väärinpäin.

Plarejakin jossain saatta vilahtaa, mutta se suottakoon, kunhan ohjaaja ei niitä nähdä saa.

Saattaa päässä kilahtaa!

Ei hiukset pysy kasassa,

pinnejä joka paikassa.

Naamakin tarvis meikkiä,

että lavalle uskaltais sännätä.

Mikkikin kaihertaa ei pysy paikallaan, ei laulusta kiinni saa.

Mikä kohta soitetaan?

Miksi me sitten tänne tullaan? Me ollaan tarpeeks hulluja tähän hommaan.

Meiltä löytyy sisua ja kanttia olla lavalla, vaikkakin joskus tuntuu ettei huvita.

Siis lippua ostamaan ja näytökseen saapukaa.

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, on yllätyksiä näytös pullollaan!

- Tuike - 

Kuva: Tuike Oja

Valoa Pentinkulmalle

Viime viikon tiistaina se taas alkoi. Aamulla lähdimme ennen kahdeksaa liikkeelle kohti Ypäjää mukanamme suuri määrä lamppuja ja kaapeleita, liittimiä ja himmentimiä. Autoon ahtautui myös kolme miestä.

Teatterille päästyämme aloitimme valojen asentamisen polttimoiden testaamisella ja nostimen siirrolla lavalle. Valmistavien toimenpiteiden jälkeen oli aika käydä varsinaiseen työhön. Kaksikymmentäkahdeksan lamppua piti saada ripustettua ja kytkettyä pitkin katsomorakenteita ennen illan harjoituksen alkua. Työ sujui kohtuullisella nopeudella ja kaikki saatiin tehtyä juuri ennen kuin taiteilijat saapuivat harjoitukseen. Suuntaaminen jäi toiseen kertaan, koska aloimme olla jo hieman väsyneitä ja seuraavana päivänä oli taas aikainen herätys.

Suuntauspäiväksi valikoitui perjantai. Tai pitäisi kai sanoa suuntausyöksi, sillä eipä lamppujen suuntaaminen kovin hyvin onnistu auringon paistaessa. Ohjaaja jäi itsekin paikalle seuraamaan suuntausta ja pyytämään valoa eri paikkoihin, jotta koko teos saataisiin poimittua valoilla vaikka olisi hämärämpääkin.

Muutama tunti siinä vierähti, mutta saimme kuin saimmekin lamput suunnattua ja näyttämön valaistua tyydyttävällä tasaisuudella aina Koskelasta Kivivuoren ja pappilan kautta Hennalaan. Aamuyöllä teatterilta lähtiessämme olimme kohtalaisen tyytyväisiä työmme tuloksiin ja lupasimme soitella puolin ja toisin jos jotakin ongelmaa valojen kanssa ilmenisi. Suurin harmituksenaiheemme oli se, ettei valoista olisi juuri hyötyä esitysten ajoittuessa aikaisiin kesä-heinäkuun iltoihin ja iltapäiviin.

Seuraavan kerran valomiehet saapuvat työhanskoineen ja peräkärryineen teatterille esityskauden lopussa purkamaan ne samat lamput ja johtometrit pois seuraavia käyttökohteita odottamaan.

Sitä ennen saamme kuitenkin nauttia parrasvaloista häiriöittä. Tulkaa tekin katsomaan kuinka valojemme käy taistelussa aurinkoa vastaan...

Kaikki kuvat: Arttu Malin

 - Arttu -

Viikko ensi-iltaan

 

Kaikki kuvat: Marjo Velling