Valupäivä

Näissä blogijutuissani olen yrittänyt kertoa jotain siitä, miten mukavaa, usein hauskaa, toisinaan jopa riemukasta on rakentaa lavasteita joukolla yhdessä, tehdä porukalla sellaista, millä on selkeä tarkoitus. Vaikka niitä on useampiakin työmaalla pistäytyjiä, jotka toteavat, että ”Hulluja tei olette, ensin kovalla tohinalla rakennatte, ja si kohta taas puratte”. Hullujahan mei! Viimeisimmissä kirjoituksissa olen käyttänyt kieltä, joka hakee jotain vanhan paikallisen puheen tapaa. Työmaalla puuhailevat, Arttua lukuun ottamatta, ovat lähes seitsenkymmenvuotiaita ja vaikka puhumisemme todellisuudessa onkin jokseenkin yleiskielistä, tuo vanhan tavoittelu luo tilannetta kuvaavaa kontrastia, eritoten nyt, kun esityksemme liikkuu 1900-luvun alkupuoliskolla. 

Tuon ”yhdessä tekemisen meiningin” arvelen olevan tähdellinen piirre kaikessa Ypäjän musiikkiteatterin toiminnassa, näyttämöllä esiintyvien kesken, orkesterin kesken, markkinoinnissa, lipunmyynnissä, kahvilatarjoilussa, pysäköinnin opastuksessa, makkaranpaistossa, mitä moninaisimmissa töissä, joita esitysten onnistuminen edellyttää. Rohkenen arvella, että myös mukana olevat ammattilaisemme, ohjaaja, koreografi, musiikinjohtaja, puvustaja, lavastaja, äänimiehet, valomiehet ja keitä muita meillä nyt mukana onkaan, kokevat jotain samaa tuosta meiningistä.

Vaan ihan aina, aivan kaiken aikaa, se ei ole mukavaa. Tänään oli valupäivä, valettiin jalustat kuudelle näyttämölle pystytettävälle kuuselle. Aamupäivä käytettiin valuvalmiuden viimeistelyyn ja jatkotyöskentelyn edellyttämiin tarvikehankintoihin. Aamusta alkaen satoi, toisinaan vettä tihkumalla, sitten ropisemalla, välillä räntää. Lämpötila vajaa kaksi plussalla. Viima! Näyttämö litimärkä, paikoin kurainen. Kalevin ja Hannun kommentti – oikein hyvä valupäivä, kostea ja plussalla. Puolen päivän jälkeen jyrisivät betoniautot paikalle, pumppuauto ja säiliöauto. Eikä siinä sitten ”kauaa nokka tuhissut”, kun kuusi jalustalaatikkoa oli letkusta ryöpytetty betonia täyteen ja Hannu oli vaatrannut jalustaraudat paikoilleen. Muutoin kyllä nokka tuhisi ja mei hullut paleltiin. Perrään ei eres kahvettä jaksettu keittää! Hannu ruuvas muutaman piikkilankatolpan kuntoon ja si lährettiin kotio.

Sinällään tämä valupäivä oli onnistunut työpäivä, saatiin tehdyksi, varsin sujuvasti, se, mikä oli tarkoituskin. Lavastustyöryhmän urakointi tiivistyy pariin, kolmeen kuukauteen, melko täyspäiväisiin sellaisiin tosin. Näyttämöllä olijat ja orkesteri ahkeroivat paljonkin pidempään, samoin markkinointi ja myynti ja monet muut taustatoiminnot, ehkeivät sentään täyspäiväisesti, vaikka mistä sen tietää. Ja yhdistyksen puheenjohtaja, niin puheenjohtajana kuin esityksen todellisena tuottajana, ahkeroi kaiken alusta loppuun, elikkä koko vuoden ja enemmänkin. Riippumatta siitä, onko se aina niin mukavaa! Mutta…

Huomenna on aamu uus,

kukko laulaa kello kuus, (mikään kukko laula tämmöisessä alituisessa kellojen siirtelyssä)

vaikka satais kaatamalla,

täällä Pohjantähden alla,

rakennetaan tulevaa,

tavoitellen parempaa,

usko, into yhä yllä,

jaksamista vaatii kyllä,

vaikeaa voi olla hetkin,

kestämme ne semmoisetkin,

vaikkei koskaan kehuis kukaan,

tule, ole meidän mukaan,

sillä

Constantem decorat honor!

Meni tää ny si taas vallan mahrottomaks, ko tommosta latinaa lopuks. Mu ko se ei aina o ni mukavaa, se voi joskus olla iha latinaaki. Tätä kielikuvaa kyllä pyydän anteeksi lukijoiden joukossa mahdollisesti olevilta latinisteilta ja muiltakin klassikoilta.

- Arto -

Peiliovipäivä

No ny se on siälä kolmesa metrisä permannosta laskein, meinaan se Koskelan hirsiseinä, ko Hannu ja Make sitä vaan rupes kahrestaan vänkäämään siittä kahresta metristä yllööspäin, vaikka mei Askon kans sanottiin, että tarttekstei tei appuu, ni ne huusi, että yksin mei ollaan tähänki asti pärjätty, että tehkää tei vaan niitä loorianne, ko mei ruuvattiin valulaatikoita niitten kuusien jallustoiks. Ko Salmen pojjaat kävi aamulla kaivamasa kuapat niile kuusille, ko niitä ”tullee” kuus kuusta näyttämöle, kuus metriä korkeita ja semmoset kolmesattaakuuskymmentä levveitä ja si ne kaivo viälä siihe näyttämön etureunaan kauheen kuapan, että saaraan siihe ne kovaääniset taikka mikkä kaiuttime ne ny on, ko Kari, toi meiän musikaalinen maestro halluu, että siihen alas ny ne räiköttime, ko enne vinssattii ylös, sinne tolpan nokkaan kummankin pualen. Mutta ny haetaan äänesä parempaa palanssia.

Net on metkaa porukkaa noi äänimiähet. Tunnettetteks tei semmosta Aallon Siniä? Mää en ainaska tunne, mutta ko noi äänimiähet tullee paikalle, ni ne pannee ainaski yhren räiköttime johoski ja si pistää siihe tiatokonneen ja sannoo, että ruppeevat ny kattoon siniaaltoo. Ja vaikka mää koitan si kattoo kans jokapualelle, kirkonkyllään päin taikka jojelle taikka kolhville taikka kirjastolle taikka vaikka mihkä päin, ni mää en näe mittään Aallon Siniä, enkä juur kettään muutaka. Paitti toi Hannu voi viipottaa vähä siälä ja täälä, ko se kerkii joka paikkaan. Ja si ne äänimiähet sannoo, että ny tarttee kuunnella pimmeetä kohinaa. Ollaan keskellä kirkasta päivää, että mää en mittään pimmeetä kuule, enkä näekkä, enkä kuule juur mittään muutaka, paitti semmosta tavallista pörinää, ko Asko kirroilee, ko on purottanu maalipytyn päälleen taikka pensselin päähänsä, ko koittaa maalatata korkeelta, vaikka voi se pytty purota alempaaki taikka voi se olla Pekkaki, ko kirroilee, ko on lyäny vasaralla sormeensa taikka ei si o saanu kahvetta vähhään aikaan. Taikka si Arttu, ko nuarimpana se voi kirroilla vaan siittä mekastamisen riamusta.

Ehtoolla mää meen si kotio ja orotan pualeen yähön, ko ruppee olleen pimmeetä ja si mää koitan kuunnella. Ja kyllä mää kohinaa kuulen, ko naapurit ajjaa raktorilla kotio töistä taikka si kottoo töihin, ko kevväällä tuppaa olleen kiirus, että ei siinä ehri kelloo kattoon. Ja si, jos on tyven ehtoo, ni ko Loimaala mennee juna, ni kyllä se Mannisisa asti kohina kuuluu. Ja tosa valtatielä, se on vanha kakkostiä, ni kyllä siinä rekkoja mennee yälläki ja kuuluu si niistäki aika kohina. Mutta en mää noisa kohinoisa mittään pimmeetä huamaa. Paitti si, ko niitä on noita nuaria kolleja ja ne si ajelee yätä myäten ja niilä on passot päälä sillai, että rinnasa rutisee ja si, ko ne viälä on ottanu pakoputken pois taikka kaikki vaimentimet ainaki ja si ne revittää konetta. Että se on pimmeetä. Mutta mittään kohinaa mää en siinä si ennää erota, se puhrasta räminää semmone.

Mutta hiljasuutta, sitä mää voin joskus näin kevväällä kuunnella teatterillaki, ko yhtikkäs lakkaa se tavalline pörinä ja tullee ihan hiljasta. Ennen mää sitä ihmettelin, että mikäs ny tuli, mutta ny mää tiärän. Siinä käy sillai, että jottain tinttejä taikka isompiaki ruppee räpiseen siinä lähettyvillä taikka sitte lentää ylitte ja si ne Pekka ja Asko, ne toppaa justiinsa ja siihen puttoo vasarat ja naulat ja porakonneet ja ruuvit ja muukki, mitä niilä ny on käsisä, hyvä, etteivät niitä varpailleen purota, ko jostain ne ottaa kiikarit ja ruppee tiiramaan, että mitäs täälä ny oikein onka. Ja si, ko ne näkkee ne taikka ei aina näekkä, ni si ruppeevat keskenään selostammaan, että mitäs ne ny on taikka si ei o. Että sillai si tullee joskus hiljastaki teatterilla, sillon, ko siälä lavastustöisä ollaan.

Si, ko Hannu ja Make oli kahrestaan saanu sen seinäsä pystyyn, ni Make meni keittään kahveeta ja Hannu vetäsi moottorisahansa käyntiin ja rupes sahhaan niitä hirsiä poikki. Se oli kysyny multa, että misäs se peiliovi on ja mää olin sanonu, että kattos tualta pimmeestä kopista. Siältä se oli sen löytäny ja rupes ny sahhaan sille passelia reikää juur ehjäks saatuun seinään, että hirrenpätkät vaan kolisi permannolle. Ja si se rupes viälä veistään kynnystä, ettei meinattu päästä kahveelle ollenka.

Peiliovi Koskelan torpassa? Peiliovet yleistyivät, ulko-ovinakin, Suomessa 1800-luvun lopulla, joten voi olla, että Jussi pappilan renkinä ja sittemmin torpparina, oli saattanut saada pappilasta vanhan, käytöstä hylätyn peilioven, kun pappilaa vuosisadan vaihteen lähestyessä oli pantu parempaan kuntoon.

- Arto -

Rivetalkoot?

Ruvettiin noisa lavastustöisä nostaan semmosta seinää, ko markkeeraa Alman ja Jussin talloo, taikka yhtä sen talon seinää. Vähä siinä jouruttiin hunteeraamaan, ko tarttee saara pystyyn kolme metriä korkee ja semmoset viis metriä pitkä hirsiseinän pätkä. Vaikka ei ne hirret mittään sillai alkuperäsiä, että olis kirveellä veistetty, ko ei niitä o veistetty ollenka, että pyäreetä issoo vanhaa tavaraa, mitä meilä on. Eikä meilä ny varraa ajatella sillai taiteellisesti airon näköstä, ko Oskariki, toi meitin lavastaja sanos, että siittä vaan, mitä on, että meitille on ny tärkeempää lujjuus, että pyssyy si pystysä kans. Mei ollaan siinä seinäsä ny reilusa parisa metrisä permannosta ja ruppee ukoilta puhti loppuun, että tarttee viälä keksiä jottain, että saaraan ylös se loppuki, meinaan vajjaa metri viälä lissää. Tiätysti mei tapitettaanki jokkainen hirsi, lyärään kakstoistamillistä terästä läpi ja taakse, ko se ei näy, siälä on viälä pystytönkät.

Sillon, ko se Jussi sitä talloonsa rakensi, ni se veisti hirret itte, kirveellä se ne kalhus, ko sillai sillon hirret tehtii. Mu si ko ne pannaan seinäks, vaikka olis kummottis visusti veistetty, ni kylä siihhe vaa semmosia rakoja jää, että tarttee tilkitä, panna jottain sinne välliin, rivettä, ko semmoseks sitä sanotaan, ettei siältä si ihan pikkulinnu sisälle tuu. Sammaleella se Jussi ne seinäsä tilkitti, mitäs sillä muuta. Alman kans keräsivä sammaleita, kantokopat niilä varmaan oli, semmoset isot pärekopat, ko semmosilla niitä kannettiin ruahoja, ko tartti niittää piantereita, ko ei ne heinät muuten piisannu ja kuivikkeita kans, ruumenia, ko pantiin navetasa lehmien alle ja karsinoihinki si tiätysti. Että semmosilla ne niitä sammaleita ja niillä si tilkittivä raot seinisä.

Jussi, ko oli nuuka miäs, ni se koitti tehrä itte kaikki, minkä vaa pysty. Mutta ko ei se oikei pystynyt talloonsa kattoo itte yksin tekkeen, ni sen tartti pittää talkoot, meinaan talkoila se Koskelan pärekatto lyätiin, Kivivuoren Otto siinä etumaisena. Se vaan ei ny si sovi tohon meitin esitykseen, ko ruvetaan esittämmään vähä myähemmästä. Mu ko tosa meitin seinäsä niitten hirsien välliin jää si reilusti rakoja, ko ei ne o mittään suaria, ni tuli miäleen, että pirettäskös porukalla rivetalkoot si, ku se seinä on pystysä ja viälä toinenki seinä, vähä matalampi ja lyhkösempiki. Että porukat kerrää sammalta, ja sitä si vänkää ne raot tukkoon, ni on ainaki net osat seinästä airon näkösiä. Että pannaas ruveten harkittemmaan semmosiaki talkoita.

Vaikka ny ruppee tuntuun, että noi artistit alkaa olla aika hättäisiä pääseen ulos harjottelleen, ko ne jo kerran pääsi, että taitaa tulla meitille kiirus ny jo, vaikka viälä maaliskuusa ollaan, että pualenmetrin kinos se vois olla arreenalla, jos olis ollu semmonen talvi, ko ennenvanhaan. Ja si ko on viälä toi tyäväentalon permanto, ko ny siinä on vaan monttu ja seki vettä pualillaan, vaikka meitillä pumppuki siinä pellaa, että sukelluspuvun siinä melkeen tarttis, että sitä ny vois koplata. Mutta mää luulen, että siinä käy sillai, että yhtenä aamuna Hannu, toi meitin näyttämömestari tullee ja sillä on korkeevartiset kummisaappaat jallaasa ja si se sannoo, että mennääs ny panneen kuntoon toiki, ko se on nii kova tekkeen. Vaikka olen mää kyllä nuarena miähenä sukeltanukki, ko ajoin pualustusvoimien moottoritykkivenneitä, ko niitten potkurit kavitoi, ni piti aina välillä sukeltaa kattoon, että kuis kuapilla ne ny si on. Mutta en mää ennää. Ja ko noista keleistä ei si tiärä. Mutta mennään sen mukkaan, mitä ilmoja piisaa.

- Arto -

Perinnepäivä

Tarttee ny vi vielä kertoo semmonenki, ko viimeks, ko riipustin, ni unohrin, ko täsä on ny si jo pari viikkoo touhuttu ton lavastuksen kans, vaikka noi taiteellisen pualen erustajat on touhunnu kyllä jo paljonki kauemmin, mutta ko meiki ny si. Soli tossa viimeviikolla, ko meitillä oli oikeen semmonen perinnepäivä. Ko Suamesa oli sillon aikonaan tota riukuaita mahrottoman paljon. Sannoovat, että semmoset seittämänsattaatuhatta kilometriä enimmillään. Ko viljamaat piti kaikki airata, ettei lehmät sinne, eikä muukkaan elävät, ko vappaina niitä pirettiin. Että kyllä sitä on si ollu Pentinkulmallaki. Ja tarttee ny si olla täsä meitinki esityksesä. Oskari, toi meitin lavastaja, si piirsiki meitille semmoset rätinkit, että riukuaitaa ny si vähä sinne ja tänne.

Talvellä mei kaarettiin närreitä eri pualilta pitäjää, ihan luvan perrään tiätysti, kuis mei muuten. Ja si mei tuatiin ne teatterille ja aika kasa niitä oliki. Mu ko ne piti saara viälä halkiki. Kirveellä ne entisaikaan tiätysti halkastiin, mutta ei meistä ennää semmoseen. Tiärettiin, että Valtolla on joku kone ja mentiin kattoon. Se oli si semmonen terä kourusa, että pannaan se vaa kii maahan ja si lykätään raktorilla närreet sitä terrää vasten. Siihen etteen tarttee tiätysti tehrä semmonen kouru kans, että mennee ne närreet suaraan. Mei saatiin si se kone siältä ja laitettiin se teatterin nurkalle ja tehtiin se kouruki siihen etteen. Ja si mei saatiin toi Manu, ko sillä on raktori, että yhtenä aamuna se si pörisi Valmetti paikalle ja mei ruvettiin koittaan. Närreet meini aika hyvi halki, mutta muutama oli kyllä ni kiaro, että pani vastaan. Mutta meni neki, ko Manu lykkäs vähä lissää kaasua Valmettiin. Valtoki tuli si paikalle kattoon, että kuis pojaat pärjää. Keitettiin pullakahveet ja Valto ja Manu kerto, kummasta se oli entisaikaan. Mei nuaret seittämänkymppiset si vaan kuunneltiin ja kysyttiin lissää, ko se oli semmosta, että ei sitä juur pääse kuuleen. Se kone jäi ny si teatterille, että muutaman vuaren päästä tei nuaremmat sitä si ihmettelette, että mikäs se ny si toiki on, että kaikkee ne äijät onki tänne keränny. Voitte si pittää oman perinnepäivänne, jos semmoseen on tarvis, ko otatte vähä selvää, että kuis semmonenki si entisaikaan.

Ollaan ny maaliskuun pualesa välisä ja täsä on ollu aika lämpimiä päiviä monta. Viime pyhänä tuli noi artistitki jo harjottelleen näyttämölle. Mei merkattiin paikkoja, että mitäs lavastuksia ny si missäki tullee olleen. Ei ne niistä riukuairoista vielä juurka välittäny, taikka niistä merkeistä, ko mei pantiin. Että siittä vaan tanssasiva riukuairan lävitte. Mu jos tämmöstä keliä ny si viälä pittää, ni ruppee ne airatki nouseen, eikä niistä si ennää läpi mennä, ei ainaska tanssaamalla.

- Arto -

Ulkona!

Kävin sunnuntaina ensimmäistä kertaa katsomassa Täällä Pohjantähden alla -teoksen harjoituksia, samalla kun kävin viemässä teatterille painosta tulleita markkinointimateriaaleja. Olen tehnyt omaa työtäni teoksen parissa mainosten ulkoasuun uppoutuen, ja lähinnä yksikseni. Oli kiva nähdä teatterilaisia täydessä touhussa!

Sunnuntaina 15.3. oli ensimmäiset ulkoharkat auringon helliessä treenaajia kirkkaalta taivaalta. Käynnissä oli koreografi Sami O. Vartiaisen vetämät harjoitukset, ja hienosti tuntui kaikilta oikeat paikat löytyvän, vaikka onhan se erilaista oikeassa ympäristössä kuin koulun juhlasalissa. 

Välillä kysyttiin lavasteiden rakentajalta Hannulta missä mikäkin kuoppa tai rappu sijaitsee, jotta joukot saadaan alusta alkaen kulkemaan oikeita reittejä. 

Kaiken kaikkiaan meininki teatterilla vaikutti hyvältä ja tunnelma oli iloisen kepeä siitä huolimatta, että työtä tehdään tosissaan ja harjoitukset ovat pitkiä. Tsemppiä ja iloa kaikille teoksessa mukana oleville koko kevätkaudelle! 

- Tanja - 

 

 

Kaikki kuvat: Tanja Altti

No ny seki si alko

Tota Pentinkulmaa on touhuttu jo kauan. Se on toi meitin maestro miättiny sävellyksiä ja si se on piirtäny niitä nuatteina paperille. Vaikka mää tiärä, jos sillä olis semmonen tiatokone, ko semmosellaki voi niitä nuatteja tehrä. Ko ne semmoset konneet ny si ruppeen olleen melkein kaikesa. Ja si se ohjaaja ja si se, ko tanssauksen suunnittellee ja harjotuttaa ja si se lavastaja ja si toi puvustaja, net on kans jo kauan hääränny Pentinkulman parisa. Ja tiätysti si noi kaikki, ko on näyttämölä, ne on ruvennu harjottelleen niitä vuarosanoja ja lauluja ja tanssaamista jo viime vuaren pualella. Ja si, ko sitä  kappaletta pitäs saara näkösällekki, ni semmosta markkinoomista ne on kans ruvennu, ens suunnittelleen ja si tekkeen. Aukes verkosa ny si toi lippujenki tillaus, että sieltä sitä ny si voi kattoo sopivan ehtoon ja passelin paikan, paitti ittelle, ni kaverille kans, ko se on hyvä välillä ottaa muijaki mukkaan taikka si toista pualta toi äijä, että ei ihan minne vaan, ko oikein teatterriin. Että kylä Pentinkulman etteen on jo aika kauan tehty paljonki  tyätä ja tehrään ny si vaan lissää.

Viime viikolla taikka vähä sitä ennenki meiki  si ruvettiin hommiin, meinaan mei  lavastustyäryhmä, ko ei sielä näyttämölä ny si mittään pystysä, ko viime syksynä purettiin entiset. Taikka on sielä toi orkesterikatos, mutta seki mei syksyllä oikastiin, ko se oli tommonen vähä vinkkeli aikasemmi  ja ny tarvitaan semmonen ihan suara. Mei miätittiin, että vaikee homma, mutta toi Hannu sano, ettei siinä mittään ja si se pani pari liinaa taikka kolmekki kiinni runkoon, ko siinä on metallirunko ja toiset päät suuriin kuusiin, ko semmosia on siälä takana ja si se rupes vänttään niitä liinoja kirreemmälle ja si se rupes oikeen, se orkesterikatos. Vaikka kyllä mei vähä kankilla autettiin ja kyllä siinä hikiki tuli. Mutta suaraks se tuli. Vaikka ei sinne näyttämöle mittään tule, paitti mei sinne tullaan aamusta, ko kaikki aina kyssyy, että mitäs tähän ny si tullee taikka sannoo, että tähän on tämmönenki  tullu - ei ne tule, eikä oo tullu, ko mei tehrään ne. Ja ny mei si ruvettiin tekkeen, penkattiin ens lumen alta essiin vähä puutavaraa ja ruvettiin ruuvaan pappilaa sen, mitä sitä ny voi elementteinä sisällä tehrä. Ja si mei hunteerattiin, että mitäs mei  täsä ny si oikein tarttetaan ja ruvettiin hankkiin semmosta. Ja sahattiin kuus runkoo ja kolkytäkuus kuusenoksaa, ko näyttämölle pystytettään kuus kuusta. Ei mei sahattu oksia mistään kuusista irti, vaan sahattiin kolkytäkuus uutta oksaa. Mitäs se ny si meinaa, näät si, ko tuut kattoon ens kesän esityksiä. Meitin tarttee kyllä vielä tehrä  kuus oksaa lissää ja jallaat niihin kuusiin.

Täsä kohrin tarttee toreta, ko noi markkinointimiähet aina puhhuu semmosten sirosryhmien tärkeyrestä ja naisekki sen pualeen, ni meille noi Ypäjän yritykset on tosi tärkeitä sirosryhmiä, ko niiltä si saa aina appuu, vaikka tarttis mitä. Mää täsä ny si ruppee niitä nimiltä, ko en tiärä, mitä ne semmosesta tykkäis, mutta ne ko tykkäis, ni mää kyllä sanon ihan nimekki  myähemmin. Ja si toi Ypäjän kunta kans, se on tärkee, paitti virkamiähet, ni luattamushenkilöt eritoten, että saaraan sitä tukkee, mitä tarvitaan. Ko ilman sitä, ei olis mittään vyysillistä teatteria, meinaan sitä paikkaa, mihin toi ylleisö voi tulla, parkkeerata autonsa, juoara kahveeta, käyrä vessasa, istua penkeillä katsomosa ilman, että sattaa niskaan ja kattoo meitin esityksen ja kotio mennesä  miättiä, että kyllä se vaan Ypäjällä tommonenki onnistuu, että ei onnistus juur  missään muualla. Että paljon on saatu, ei tämmöstä olis ilman kunnan rohkeeta meininkiä. Semmosta ny si tarvitaan vähä viälä jatkosaki, ko tuppaa noi paikat rapistummaan.

Mutta nykymaailmasa ja Suamesaki, ko  tarttis muka aina vaan olla suurempaa, että sillai muka si säästettäs. Että aina vaan suurempia yrityksiä ja suurempia kuntia. Mää en semmoseen usko tollai katekoorisesti. Ko si viälä kumminki puhutaan piänyrittämisen tärkeyrestä ja että meitin jokkaisen suamalaisen pitäs olla yrittäjä. Mitäs mei ny si ollaan, usseimmat yrittää pärjätä parhaansa mukkaan, mutta jos jokkaisen pitäs myyrä ja saara siitä rahhaa ja viälä voitolla, ni tuliskos siitä mittään? Ja si noi kunnat, että yhteen vaan enemmän, vaikka pakolla. Voi se olla jossain tappauksesa järkevääki ja jossain sitte taas ei. Se järki ko musta olis siinä se olleellinen. Ny mua kyllä huvittaaki, ko mää itte asun Vantaalla ja sillä seurulla tohon yhteen/erikseen ei näytä löytyvän mittään järkee, ei eres tohon yhresä tekemisseen. Ja si, ko mää miätin tätä meitinki teatteria, ni siinä touhuu ihmisiä ilman mittään kysymystä, että mistäs kunnasta sää oot. Että yhresä voiraan tehrä semmosta, ko on, paitti mukavaa, myäs tarpeellista ja hyäryllistä, ko hyvä elämä ei perustu pelkkään rahhaan, jos perustuu semmoseen ollenkaan. Meni ny si vähä vilossoohviseksi, mutta olkoon näin ehtoolla rakennuspäivän perrään. Joku si sannoo, että puhhuu politiikkaa, että ei semmosta teatterin yhteyresä. Mää aattelen sen niin, että jos politiikka on vain rahhaa taikka valtaa taikka jottain muuta semmosta, että ittelle vaan, niin se on pahhaa politiikkaa taikka ei oikeestaan mittään politiikkaa, se on suoraa sosiaalista tyhmyyttä se. Ko kysymys on siittä, että mitäs mei tehrään yhresä. Eikä mei voira tehrä yhresä mittään vaan liiketalourellisesti, ei semmonen mittään elämää ole. Se on tehtävä yhresä kulttuurisesti kans ja sillai laajasti, että siihen soppii paljon ja erilaista, korkeeta ja matalaa, levveetä ja kappeeta, ilosta ja surullista, iskelmää ja oopperaa, tilkkutöitä ja teatteria, viihdettä ja vakavaa, harrastusta ja ammattia, täsä vaan niinko esimerkin omaisesti muutamalla ominaisuurella epitoituna. Se on toi kulttuuri tiätysti hiano sana, mutta kannattaa muistaa senki lähtökohta, että mitäs se alkuunsa oikein tarkoittika, että viljellään semmosta, ko ihminen tarttee pysyäkseen henkisä. Tänäpän tarttee muutaki, ko vaan leipää, on tarvinnu jo kauan. Ny vaan ruppee olleen huali siittä, että saako kumpaakin, meinaan sekä leipää, että muuta, että saako kotimaista, ko viaraan varasa se voi olla vähä kysseenalasta.

Huamenna se on taas aamusta teatterilla, viälä ei mennä ihan seittämäks, ko sillon on viälä vähä hämärää, mutta ans olla ko noi päivät tosta tullee piremmiks, ni si meiki seittämäks. Ja ollaan si siihen asti, ko noi artistit astuu näyttämölle harjottelleen. Tästä tuliki miäleen, että mei ollaan aika vanhoja ukkoja melkein koko kuuren miähen porukka, Arttu ainoo nuarempi, että jos sulla olis aikaa ja mahrollisuutta, ni tulisit mukkaan. Kahveeta keitetään ja pullaa haetan Salesta, ei siittä mittään muuta materiaalista ja tyät on ussein kovia ja kiirus aina tuppaa tulleen (no siinä onki toinen, joka meitin lisäks teatterille si tosta vaan tullee), mutta se meitin yhresä tekemine, se on semmosta, että mukava on siittä raskas aliarviointi. Ja jos sää si tykkäät, että et sää semmoseen ukkoporukkaan, että ei mittään tasapualisuutta tommosesa, ni mää voin sannoo, että viimestään tosa maalausvaiheesa mukana on myäs uppeita ja ahkeria naisia. Vaikka voithan sää olla itteki nainen, ko vaan pyssyy vasara taikka naulapyssy hyppysisä, ekkä pelkää sirkkeliä ja nautit älykkäästä huumorista, joka ei koskaan sorru mihinkään matalamieliseen, ei suku-,  eikä minkään muunkaan pualen suhteen. Mutta jokkut meistä kyllä kirroilee kamalasti, ei ylleensä, mu si ku lyö vasaralla sormeensa tai puttoo tuare maalipensseli päähän, taikka jottain muuta semmosta, ko sitäki joskus sattuu, ainaski meille ukoille, Artulle sentään ei, mutta se voi kyllä kirroilla ihan muutenki, ainaski ko sitä vähä härnää.

Mulla ei täsä ny si mukana mittään kuvia, ko olen itte sillai miälellisesti itteni orienteerannu, että sanat tekkee kuvat miälesä. Mutta voin mää jatkosa näihin juttuihini kuviaki saara, ko joku kuvallisesti ittensä enempi orienteerannu tullee appuun, jos mää näitä ny si ehrin enempää riipustaan. Siittä ei si muuten mittään puutetta, meinaan koskien koko teatteria, että apua ei sais, ko se on se yhresä tekeminen koko teatterin ja sen sirosryhmien meininki.

- Arto -

Pentinkulma

Pentinkulman asukkaat ilmaisuineen, persoonineen ja edesottamuksineen ovat alkaneet tulla jo meille tutuiksi. Rakkaiksi jopa. Osaksi elämiämme.

Parisen viikkoa sitten saimme nähdä myös ensimmäiset vilaukset siitä, miltä Pentinkulmalla näyttää, kun lavasteiden pienoismalli kiikutettiin harjoituksiin ihmeteltäväksi. Oskari Löytönen on jälleen suunnitellut hienon ympäristön, joita lavasteryhmä jo täyttä häkää toteutaa.

Kuva: Marjo Velling

 

Kuvat: Iina Wahlström