Lavastemiähen vinkkelistä

Kohta vappu ja toukokuu 2013, näyttämö hangen peitossa, ei merkkiäkään Anatevkan kylästä.

Lötjönen alias lavastajamme Oskari Löytönen on laatinut suunnitelmansa ja laitellut niitten mukaisen pienoismallin, miltä Anatevka Ypäjällä kesällä 2013 näyttää. Olemme ihastuneita – upeaa – olemme myös tyrmistyneitä, emmekä tajua, mikä maksaa mitä ja mikä on mahdollisuuksiemme rajoissa. Monenlaisten alkukangerrusten perään ryhdymme touhuamaan. Johtokunta hiukan supistaa Lötjösen laveutta, Oskari antaa työpiirrokset ja Hannu ryhtyy tekemään. Mennään Askon kanssa apuun ja palellaan niin pirusti, kun siinä navetan lattialla ruuvataan kakskakkosia erilaisiksi elementeiksi, joita ovesta epätoivoisesti sovitellen kannetaan ulos räystään nojaan odottamaan jatkojalostusta. Hanki häipyy näyttämöalueelta konevoiman avustamana ja alkaa konevoimainen kaivuu.

Muodostuu rakennusryhmä. Hannu nokkamiehenä, Asko ikiavuliaana yleismiehenä, Markku hankkii ja järjestää, Arttu älyllistää kaiken raatamisen - hieman kyynisesti tosin - ja paria lautaa raahaan minäkin paikalle, joka saattaa kyllä olla vähän väärä. Nyt palellaan porukalla. Näyttämö on kuraa ja kuoppaa ja Asko arvelee, että ei tästä mitään tule. Mutta kyllä tulee, tulee ensin lavasteryhmän oma moniulotteinen huumori, jossa jokainen omaksuu oman roolinsa – voi Hannele Martikainen, ohjaaja, jos tietäisit ne roolit! Tämä näytelmä ja elämää enemmänkin on toteutettu moneen kertaan ennen ensimmäistäkään näyttämöharjoitusta. Ja sitten tulee paljon muutakin, koneet kaivavat, Ypäjän Metalli tekee ja auttaa, orkesterikatosten avussa tosin ollaan tiukilla, kun puomi ei riitä, pannaan pattinkia jatkoksi ja vaikka taipuu, niin kestää kumminkin ja niin saa Kari Mäksä Mäkiranta, musiikillinen johtaja, oman koppinsa kohdalleen. 

Tulee rutiini, aamulla paikalla seitsemältä, Markku laittaa kahvin tippumaan ja kahvin kanssa hahmotellaan päivää ja parannetaan maailmaa, jos ei ihan kokonaan, niin näyttämön osalta ainakin. Oskari ideoi elementit, Hannu tekee ne ja me täydennämme ja sitten pitääkin ruveta nostamaan. Mannisista löytyy siihenkin apu ja ammattinostaja, jonka avulla saamme kaiken tarpeellisen pystyyn, vaikka pelottaakin. Rupeaa näyttämö hahmottumaan ja rakennusryhmään liittyy uusi upea jäsen, Lilian, joka maalaa mitä vaan ja missä vaan, matalla ja korkealla ja kapeasti ja laveasti ja murtaen ja sävyttäen ja ihan miten Lötjönen keksii ja vaikka ei keksikään.

 

Ollaan aikataulussa sanoo Make – me mistään aikataulusta mitään tiedetä, mutta alkavat artistit ilmaantua iltaisin näyttämölle ja meidän pitää siivota jälkemme, kaikki kapulat ja ruuvit ja purut ja sahat ja sirkkelit ja vasarat ja mitä kaikkia niitä onkaan päivän mittaan ollut tarvis. Jari kärrää vielä kivituhkaa artistien poluille, etteivät siinä esiintymisen innossa kompastu. Ja sinne he sitten ilmestyvät kaikessa ihanuudessaan, nuo tähtemme, nuo päättymättömien unelmiemme kohteet, nuo sankarimme, nuo hapuilevan rakkautemme hallitsijat. Hannu, Arttu ja Asko vaihtavat rooleja rakennusmiähistä artisteiksi ja me Markun kanssa pokataan, että yes Sir. 

Siihen tunkee vielä kaikenlaista muuta väkeä, on ääntä ja on valoa ja on muuta musikanttia ja kaikki tarvitsevat sähköä. Että vedellään sitten niitä kaapeleita ja pidetään peukkua, että keskus kestää. Paikalle pörrää jäteauto ja romukauppias ja joku kunnan tirehtööri ja kaikille pittää si äkkiä löytää ne vastaukset, ko ne kyssyy ilman mittään tietoo mistään. Apuun tulee aina se rakennusryhmän huumori.

Kaikki kuvat: Lilian Pärni

Kohta Juhannus! Vaan ei ihan vielä. Tänään kenraali, huomenna ensi-ilta. Sääennuste ei ole hyvä. Lavastemiästäkin jännittää. Niin paljon on pitkään tehty niin suurella joukolla, jotta perjantaina 14.6.2013 klo 1900…

- Arto -

Matka isoäiti Tzeitteliksi

Se oli vuona 1973, kun 7-vuotias pikkutyttö käveli Vorssan Wiksbergistä Saunasillan välillä vaihteen vuoks Koskisillan kautta Forssan Seurakuntatalolle. Oli torstai ja Tyttökuoro. Laulettiin etupäässä virsiä ja hengellisiä lauluja ja esiinnyttiin useasti Forssan kirkossa sunnuntaisin. Myös lähiseurakuntien kirkot tulivat tutuksi. Kuoro muutti nimensä Kantika-kuoroksi, johtajana oli kanttori Antti Vuoristo ja Riitta Vakkala, myöhemmin Maj-Lis Rämö. Odotettuin biisi oli aina lopuksi kevyempi Doorilaisten kaupunkiin.

Sitten vuoden 1977 syksyllä vaihdoin kuoroa, hieman kevyempään suuntaan. Oli tiistai ja alkamassa oli Kuhankeittäjät Kuhalan koululla. Koskelon Tuija ja Tauno olivat johtajina. Kuorossa oli parisenkymmentä laulajaa, minä olin altto. Jokelan Nina ja Kulosen Mona aloittivat samana päivänä. Kuoron saatua suosiotaan vaihtui treenipaikaksi vanha kaupungintalo. Oli montaa eri ryhmää, A-ja B-kuoroa... Kesäisin oli äänenmuodostusleirejä Tölön koululla kouluttajina Iiris Sundberg-Räisänen ja Tuula Kaukovalta. Leirit olivat kivoja vaikkakin raskaita. Vuosien saatossa tulivat tutuksi myös Forssan ystävyyskaupungit: Ruotsissa Södertälje, Norjassa Sarpsborg, Tanskassa Struer... Se oli hienoo aikaa.

Sitten Tuija ja Tauno luopuivat vanhuuttaan johtamisesta ja moni jäi kuorosta pois. Minäkin. Oli alkamassa lukio...

Meni opiskellessa ja perheen perustamisessa muutama vuosi. Siinä vuosien varrella sain äidiltäni Kehrien ensimmäisen levytyksen joululahjaksi. Ei isommin kiinnostanut silloin heti sitä kuunnella, pidin sitä vuoden hyllyssä. Sitten kun päätin kuunnella sen, jäin koukkuun heti ja opettelin ne biisit. Ihania lauluja, niin kevyitä ja raikkaita. Työni ohessa törmäsin Seppäsen Virpiin ja päätimme mennä yrittämään josko Natalia ottais meidät Kehriin... ja ottihan se! Heti eka keikka oli Kuorokilpailut Hämeenlinnassa, tultiin kolmanneksi. Treenattiin keskiviikkoisin ens alkuun Tehtaankoulla, mutta menestys toi lisää väkeä riveihin ja nyttemmin treenit on Kehräämöllä. Ja mukana ovat edelleen Mona, Nina ja tietysti Virpi ja mä. Kehrissäkin on vuosia vierähtänyt jo reilut kymmenen.

Isoäiti Tzeitelin kuvasi Iina Wahlström

Se oli Timosen Mona joka Kehrien treenien yhteydessä pyys mua laulamaan Ypäjän musiikkiteatteriin. Oli alkamassa Sammon tarina ja alttoja tarvittais. Ajattelin, että vois sitä yhdeks kesäks mennäkin. Takana oli jo pari kesää kyläsepän Sepän akan jenkassa. No, Sammon tarinaa tehtiin kaks vuotta ja kolmantena kesänä oli Kavalkadi... eihän sitä voinu jäädä pois! Huomasin olevani koukussa. Ja olihan siihen muukin syy...

No nyt on useampi vuosi ja teos takana. Talkootunteja ja kahvinkeittoa, kaupassakäyntiä... upeita ihmisiä... kavereita... Mutta eri toten tänä vuonna olen huomannut ja saanut osakseni niin mieltä lämmittäviä ja positiivisia kannustuksia, että kyynelsilmin tätä kirjoitan ja kiitän jokaista!

Olen aina ollu kuorolaulaja, altto... mutta näin tässä ny si kävi! Tsemppiä ja potkua meille kaikille!

- Teija -

Break a leg!

Siinä missä kaikkia kirjallisia ja taiteellisia teoksia, myös musikaalia suojaavat tekijänoikeudet. Musikaalin julkinen esittäminen vaatii aina luvan, sillä tekijänoikeus antaa luovan teoksen tekijälle oikeuden määrätä teoksensa käytöstä. Useinkaan musikaalien tekijät eivät itse valvo teostensa oikeuksia ja lupa-asioita, vaan heitä edustavat asiaan erikoistuneet tahot. Nämä tahot myöntävät  oikeudenhaltijoiden kanssa tekemiensä sopimusten nojalla oikeuksia näytelmien julkiseen esittämiseen ja määrittävät luvan taloudelliset ehdot.

Viulunsoittaja katolla -musikaalin oikeuksia valvoo Josef Weinberger Ltd -niminen yritys, joka sijaitsee Lontoossa. Heidän kanssaan mekin olemme esitysoikeudesta Ypäjälle neuvotelleet ja sopineet. Yleensä sopimusten allekirjoitusten jälkeen ei kanssakäymstä juurikaan ole, mutta Josef Weinberger Ltd yllätti meidät pienellä tervehdyksellä näin ensi-illan alla:

 

- Iina -

Hei, me onnistutaan!

Kyllä. Pakko se on myöntää. Vielä vähän aikaa sitten olin aivan varma, että ei tästä mitään tule. Kuinka kaikki tuntuikin olevan vielä niin keskeneräistä. Mielessä kaihersi pelko, että tästäkö nyt tulisi se floppi kaiken hienon jälkeen…

 

 

Nyt voin todeta, että pelkoni oli turha. Todellakin. Tästä tulee jotain, ja vielä jotain aivan mielettömän upeaa! Vaikka vielä välillä voi väellä olla pientä haparointia vuorosanoissa tai lauluissa, tai tietyt samantapaiset joukkokohtaukset aiheuttavat yhä päänvaivaa ”siis mitä tässä nyt pitikään tehdä”, niin joka ilta mennään eteenpäin – ja vauhdilla.

Omat epäilyni saattoivat johtua siitäkin, että tämä teatteriharrastus on omasta näkökulmasta kovin erilainen nyt, kun olen itse mukana näyttämöllä laulamassa ja tanssimassa, kuin mitä se on ollut orkesterilavalta katsottuna. Vaikka silläkin lavalla olosta on jo kummasti vuosi jos toinen vierähtänyt...

Lavalla ollessa pitää muun muassa muistaa mistä mihinkin kohtaukseen tullaan, ja minne poistutaan. Voisi kuvitella, että orkesterilla on helppoa, kun siellähän sitä vain istua kökötetään koko esityksen ajan paikoillaan aina välillä soitellen. Mutta ehei, kylläpä siinäkin vaan pitää miettiä ”mistä tullaan ja minne mennään”. Ainakin oman muistikuvan ja kokemuksen mukaan harvoin sitä suoraan nuotista voi soittaa. Nuottipaperit voivatkin olla täynnä mitä erikoisimpia merkintöjä siitä mistä tahdista siirrytään mihinkin tahtiin, palataanko soittamaan joku pätkä uudelleen, ja soitetaanko jotain rimpsua useampaan otteeseen laulun, tanssin tai vuorosanojen pitkittyessä…

On kuitenkin mukavaa olla välillä näyttämöllä, vaikka pieni kaihoisa kaipuu soittamaan tuntuukin rinnassa… mikään ei nimittäin ole sen ihanampaa kuunneltavaa, kuin orkesteri, joka kesäillassa virittelee soittimiaan ja valmistautuu harjoitukseen tai näytökseen. 

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

Ensi-iltaan on enää runsas viikko. Tiedän, että siihen mennessä tämä porukka – niin näyttelijät, soittajat kuin taustavoimat – ovat jälleen valmiina vastaanottamaan satoja ja tuhansia katsojia. Siitä ei ole epäilystäkään.

-Tanja -

Hampaiden kiristystä ja leveitä hymyjä

Aina ei ole harjoituksissa kivaa, onhan se pakko myöntää. Väki on väsynyttä ja ärsyyntynyttä ja pinna on kireällä. Sitä hermostuu toisiin ja ennen kaikkea itseensä. Asiat eivät etene, oppi ei mene perille. Lavalla velttoillaan ja lavasteissa purnataan.

Juuri, kun on valmis heittämään harrastuksellaan vesilintuja, tapahtuu jotain mystistä. Onkin tyynet, keskittyneet harjoitukset, joissa on hyvä tunnelma ja tekemisen meininki. Silloin katsoo ympärillään olevia ihmisiä, ja ymmärtää pienen osan siitä taiasta, joka teatterin tekemiseen liittyy.

Se koostuu kanssatekijöiden kunnioittamisesta, heittäytymisestä, itsensä ylittämisestä, kaverin kannustamisesta, porukkaan luottamisesta ja siitä, että uskoo tarinaan, jota ollaan yhdessä kertomassa.

Se konkretisoituu pieninä eleinä, silmiin katsomisina, auttavina käsinä, hyvinä sanoina, ja aitoina tunteina. Sitä ei voi koskaan saavuttaa yksin, siihen aina tarvitaan joukko samaan päämäärään tähtääviä ihmisiä. Se vaatii sanan me.

Me kun Ypäjän musiikkiteatterilla puhallamme yhdessä hiileen, syntyy komea liekki, joka hehku ulottuu kauas ohi katsomon viimeisen penkkirivin :) Onko näin? Näin on! :)

- Iina -

Kaikki sunnuntain helletreenien kuvat: Arttu Lukander