Hampaiden kiristystä ja leveitä hymyjä

Aina ei ole harjoituksissa kivaa, onhan se pakko myöntää. Väki on väsynyttä ja ärsyyntynyttä ja pinna on kireällä. Sitä hermostuu toisiin ja ennen kaikkea itseensä. Asiat eivät etene, oppi ei mene perille. Lavalla velttoillaan ja lavasteissa purnataan.

Juuri, kun on valmis heittämään harrastuksellaan vesilintuja, tapahtuu jotain mystistä. Onkin tyynet, keskittyneet harjoitukset, joissa on hyvä tunnelma ja tekemisen meininki. Silloin katsoo ympärillään olevia ihmisiä, ja ymmärtää pienen osan siitä taiasta, joka teatterin tekemiseen liittyy.

Se koostuu kanssatekijöiden kunnioittamisesta, heittäytymisestä, itsensä ylittämisestä, kaverin kannustamisesta, porukkaan luottamisesta ja siitä, että uskoo tarinaan, jota ollaan yhdessä kertomassa.

Se konkretisoituu pieninä eleinä, silmiin katsomisina, auttavina käsinä, hyvinä sanoina, ja aitoina tunteina. Sitä ei voi koskaan saavuttaa yksin, siihen aina tarvitaan joukko samaan päämäärään tähtääviä ihmisiä. Se vaatii sanan me.

Me kun Ypäjän musiikkiteatterilla puhallamme yhdessä hiileen, syntyy komea liekki, joka hehku ulottuu kauas ohi katsomon viimeisen penkkirivin :) Onko näin? Näin on! :)

- Iina -

Kaikki sunnuntain helletreenien kuvat: Arttu Lukander