Kyllä. Pakko se on myöntää. Vielä vähän aikaa sitten olin aivan varma,
että ei tästä mitään tule. Kuinka kaikki tuntuikin olevan vielä niin
keskeneräistä. Mielessä kaihersi pelko, että tästäkö nyt tulisi se
floppi kaiken hienon jälkeen…
Nyt voin todeta, että pelkoni oli
turha. Todellakin. Tästä tulee jotain, ja vielä jotain aivan mielettömän
upeaa! Vaikka vielä välillä voi väellä olla pientä haparointia
vuorosanoissa tai lauluissa, tai tietyt samantapaiset joukkokohtaukset
aiheuttavat yhä päänvaivaa ”siis mitä tässä nyt pitikään tehdä”, niin
joka ilta mennään eteenpäin – ja vauhdilla.
Omat epäilyni saattoivat johtua siitäkin, että tämä teatteriharrastus on omasta näkökulmasta kovin erilainen nyt, kun olen itse mukana näyttämöllä laulamassa ja tanssimassa, kuin mitä se on ollut orkesterilavalta katsottuna. Vaikka silläkin lavalla olosta on jo kummasti vuosi jos toinen vierähtänyt...
Lavalla ollessa pitää muun muassa muistaa mistä mihinkin kohtaukseen
tullaan, ja minne poistutaan. Voisi kuvitella, että orkesterilla on
helppoa, kun siellähän sitä vain istua kökötetään koko esityksen ajan
paikoillaan aina välillä soitellen. Mutta ehei, kylläpä siinäkin vaan
pitää miettiä ”mistä tullaan ja minne mennään”. Ainakin oman muistikuvan
ja kokemuksen mukaan harvoin sitä suoraan nuotista voi soittaa.
Nuottipaperit voivatkin olla täynnä mitä erikoisimpia merkintöjä siitä
mistä tahdista siirrytään mihinkin tahtiin, palataanko soittamaan joku
pätkä uudelleen, ja soitetaanko jotain rimpsua useampaan otteeseen
laulun, tanssin tai vuorosanojen pitkittyessä…
On kuitenkin mukavaa olla välillä näyttämöllä, vaikka pieni kaihoisa kaipuu soittamaan tuntuukin rinnassa… mikään ei nimittäin ole sen ihanampaa kuunneltavaa, kuin orkesteri, joka kesäillassa virittelee soittimiaan ja valmistautuu harjoitukseen tai näytökseen.
 |
| Kaikki kuvat: Iina Wahlström |
-Tanja -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti