Rutiinia - vai jotain muuta?

Tätä kirjoittaessani valmistaudun juuri lähtemään kohti teatteria. Ollaan ns. "voiton puolella", koska 6 näytöstä on jäljellä. Fiilikset on kaksijakoiset. Tiedä sitten mistä johtuu kun sitä ajattelee, että vielä 6 näytöstä jäljellä, mutta samaan aikaan ajattelee myöskin, että enää 6 näytöstä jäljellä. Suuren helpotuksen ja suuren haikeuden yhdistävä tunne on melko mielenkiintoinen. Ihan kuin olisi pomminvarma pakoreitti jonnekin, mutta haluatko loppujen lopuksi edes yrittää päästä sinne?

Otsikon mukaisesti elo teatterilla ja sen ulkopuolella on muodostunut rutiinien mukaiseksi. Käytännössä kaikki, mitä tapahtuu ennen näytöstä on aikataulutettua. Sitten näytös ja jälleen kerran näytöksen loputtua palataan aikataulujen pariin, jotta valmistautuminen seuraavaan näytökseen onnistuu mutkitta.

Mutta mitä sitten tapahtuukaan, kun näytökset loppuvat? Käytännössä koko vuoden kestäneet harjoitukset ja esitykset päälle ovat muodostaneet sellaisen rytmin, jonka mukaan on helppo elää. Kun näytökset lopulta loppuvat, se tapahtuu siten kun ne loppuisi kuin seinään, vaikka jo kuluvan vuoden tammikuussa tiesimme, että esitykset loppuvat 4. elokuuta. Vaikka allekirjoittaneellakin on jo 10 vuoden kokemus teatterin tekemisestä, tästä asiasta ei ole vielä tähän päivään mennessä syntynyt rutiinia. Välillä tuntuu siltä, kun saat jonkin projektin päätökseen, että ns. "vetäistään julmasti matto jalkojen alta" ja täytyy alkaa pikku hiljaa nousemaan ylös uudelleen ilman sitä tiettyä, valmiiksi ja hyväksi todettua rutiinia ja ilman teatterin "perhettä". Monesti elämä näytöskauden jälkeen onkin (ainakin itselläni) hieman hankalaa. Onneksi kuitenkin vanha sanonta pitää paikkaansa: "Toisen loppu on toisen alku."

Mutta tosiaan, nyt kiireen vilkkaa teatterille lähmimään naama täyteen pakkelia ja tukka kuosiin. Vielä ehdit mukaan katsomaan kuinka komeita wet-look kampauksia äijäkaartistamme löytyy! :)

-Samuli-

Toinen viikko alkaa

Ensimmäisen esitysviikkonsa aikana ypäjäläisen Poikakaverin näki yli 2200 katsojaa. Se on aikamoinen määrä ihmisiä. Ilahduttavaa ja ihanaa, että niin moni on löytänyt tiensä katsomoomme.

Ja lisää väkeä on luvassa! Toisen viikon alku näyttää lipunmyynnin suhteen lupaavalta: katsojia per esitys näyttäisi olevan tulossa ensimmäistäkin viikkoa enemmän. Saas nähdä, kuinka sitten lopulta käykään.

Kahden päivän mittaisen tauon jälkeen riennämme jälleen tänä iltana lavalle. Taas jännittää! Kun pari iltaa on mennyt replikoinnin sijasta roolivaatteita pesten ja paikaten (toisilla katetta korjaillen ja joillain ensi vuotta suunnitellen...), tuntuu vatsanpohjassa lentelevän perhosia tavallistakin enemmän.

Tervetuloa tänäänkin mukaan Nizzan 1920-lukuun ja hilpeään musiikki-ilotteluumme!

- Iina -  

Kuvat: Mikko Malin (22.7.2012 näytös)

Tänään ensi-ilta… Huomenna ensi-ilta!

Nyt on esityskausi lähtenyt siis hyvällä mallilla käyntiin. Neljä esitystä on takanapäin ja 14 vielä jäljellä, kaiken kaikkiaan siis 18 kertaa etsitään poikaystävää. Yleisöä on riittänyt mukavasti, mutta tilaakin vielä on, joten kaikki nyt vain joukolla teatterille ja katsomaan, mitä muun muassa tyttökoulun väki saa aikaan ja kuinka karnevaalien aikana tapahtuu monenmoista...

Ensi-iltaa oli seuraamassa vielä ohjaaja Hannele Martikainen sekä koreografi Kati Kotilainen, mutta nyt he ovat uskaltaneet jättää meidät viemään keskenämme esityksiä eteenpäin ja omalla painolla. Tietenkin he saattavat tehdä yllätysvierailuita! Jos tarpeen on, niinden jälkeen he mahdollisesti ohjaavat meille pieniä korjauksia ja tarkennuksia. Katsomme myös, ettei esityksen suunta ole liiaksi muuttanut kurssiaan. 

Tänä vuonna on erityisen paljon tekemistä myös ennen näytöksien alkua. Osa käy kampaajalla, mutta osa tekee hiuksensa itse. Esimerkiksi minä menen viimeistään kaksi tuntia ennen esityksen alkua lavan taakse puuhailemaan. Laitan hiukseni kiven kovaksi, jotta kampaus kestää läpi näytöksen monet päähineiden vaihdot. Hiusten laiton lisäksi kuluu runsaasti aikaa myös maskeeraukseen. Sen jälkeen pitää vielä viedä rekvisiitta ja asusteet paikoillensa ympäri teatteria. Kun omat asiat ovat kunnossa, aloitan muiden avustamisen, miehet kun eivät esimerkiksi ole tottuneet meikkaamaan ja tekemään muun muassa rajauksia silmiin! On myös hiusten kihartamista sekä kampauksen tekoa. Kun on reilun tunnin puuhannut, alkaa vartalon lämmittely sekä äänenavaus. Pian kello onkin vajaa seitsemän ja lava tyhjenee, mutta vain hetkeksi, sillä yleisö saapuu sisälle. Lavan takana tosin jatkuu kuhina: meikkejä ja kampauksia viimeistellään, asut puetaan ja viedään loputkin paikoilleen. Ja pitääpä myös muistaa laittaa mikki päälle ennen esityksen alkua. :)

- Tuija -

 

Kuvat: Arttu Malin (näytökset 18. ja 19.7.2012)

Kolme takana, 15 jäljellä

Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, mitä kohti ja mitä varten olemme talvesta asti treenanneet; ensi-iltaa ja esityskautta. Yleisön eläytyminen mukana, nauru ja taputukset tuntuvat joka kerta yhtä palkitsevilta ja niistä saa energiaa jatkaa aina seuraavaan iltaan ja esitykseen. Ja tietysti vähintään yhtä tärkeä energian lähde löytyy kanssanäyttelijöistä ja teatterilla hyörivistä talkoolaisista. Aina löytyy joku auttava käsipari vetämään kiireessä vaihdettavaa hameenhelmaa alaspäin ja vetoketjua kiinni.
Ilmatkin ovat olleet erittäin suotuisat, Ranskan Rivieralla ollaan saatu nauttia auringosta, kuten asiaan tietysti kuuluu.
Näytöksiä on 15 jäljellä, kolme takana. Itselläni ainakin hyvät fiilikset tähän astisesta - toivottavasti ne välittyvät katsomoonkin.

- Sini -

Katsomo siistitään yleisöä varten. Kuva: Arttu Lukander

Maskeerauspisteessä käy ennen esitystä sutina. Kuva: Arttu Lukander

Väliajalla palvelevat iloiset makkaranmyyjät. Kuva: Juha Ahokas

Lavallakaan ei olla koskaan yksin. Kuva: Arttu Malin

Loppukumarrukset ovat kiitos yleisölle. Kuva: Arttu Malin

Vihdoinkin yleisölle!

Vihdoin ollaan siinä vaiheessa, että päästään esittelemään muillekin tätä hienoa tuotosta! Verta ja kyyneliä vuodatettiin, mutta vihdoin ollaan valmiita. Ensi-ilta ei jännittänyt niin paljoa kuin olisi odottanut. Suurin jännitys tuli vasta n. minuuttia ennen kun hypättiin lavalle.

Esityksissä on tullut myös muutamia virheitä, mutta ihminen on erehtyväinen ja vahinkoja sattuu. Onneksi ne ei ollut mitään kovin suuria! Toivottavasti näytelmä on viihdyttänyt ja siitä on jäänyt positiivisia vaikutuksia myös katsojille!

- Selina -

 

Kuvat: Arttu Malin

Kohti ensi-iltaa

Viilataan, säädetään, kerrataan. Hiotaan, lisätään, muutetaan. Muistellaan, kerrataan, taas uudestaan. Alusta! Uudestaan! Alusta!

Vielä viimeiset ompeleet pukuihin ja kukkaistutukset lavalle. Meikkisiveltimet ojennukseen ja väliaikateltat pystyyn. Hinnastot kuntoon ja hiuslakkapullot riviin. Muistihan joku siivousvuorolistan? Onko lippukoju kunnossa? Ja sopivat korut, mistä ne vielä löytyisivät?

Ensi-iltaan on kolme yötä. Hui kauhistus!

- Iina -

 

Kuvakimaran kuvat: Henrika Ojala (4 ylintä), Iina Wahlström ja Arttu Malin (alin kuva)

Plarien takaa - eli miten teatteri vei mennessään

Aika kulkee... Tänä vuonna 2012 on kulunut 40 vuotta siitä, kun 1972 ensi kerran astuin Turun Kisa-Veikkojen näyttämölle. Sam Sihvon Hevoshuijari oli laulunäytelmän nimi ja ilotytön rooli sopi tälle matalalle altolle kuulemma hyvin. Paljon on vettä sen jälkeen Aura- ja Loimijoessa virrannut ja rooleja vaihtunut, kun olen kokenut niin perinteisiä kotimaisia kuin suuren maailman teoksiakin. ;)

Turun vuosina oli traditio lähteä joka tammikuu Mikkelin harrastajateatteripäiville kolmen työväennäyttämön joukkokuljetuksella. Oh, hoh sitä riemua, laulua ja soittoa. Vuonna 1978 oltiin siellä lavalla Vanha rakas koti -näytelmällä. Seinäjoen harrastajateatterikesässäkin vierailimme vuonna 1980  Hevosen tarinan kanssa. Heinäpaalit ja hajunäytteet vietiin Turusta asti paikalle.
 

Joukkovoimaa The Boy Friendissä ;) Kuva: Arttu Malin

Montaa kurssia tietysti on käyty. Voionmaan opiston kahden viikon näyttämötyönkurssi oli silloinen harrastajanäytteljöiden "yliopisto". Vetäjinä olivat ammattilaiset ja oppi oli suuri! Myös niin sanottu "Turkan kurssi", tuli käytyä kolmena viikonloppuna 1980-luvun alkupuolella. Vetäjinä silloisen kurssin 3. luokkalaiset Taneli Mäkelä ja Auvo Vihro. Se, jos mikä kolahti!

Vuonna 1985 Turku kohisi ja palstatilaa löytyi, kun tehtiin JOKITEATTERI-prokkiksena Franz Kafkan Linna poliisilaitokselta vapautuneeseen suurtorin miljööseen. "Poliisit ulos ja taide sisään" oli lehtiotsikoiden viesti. Helmisen Jussi piteli pääohjaksia ja jokaisella osa-alueella oli oma ammattilainen vetäjänsä. Myös ammattinäyttelijöitä oli mukana kolme. Sulassa sovussa oltiin yhtä joukkoa. Koettiin kova treenikausi ja muhkea yhteisfiilis! Mahtava opetus kaikille! Siitä poiki elämäni eka ja ainoa kabaree, jonka ylioppilasteatterin leivissä hoidettiin. Olipa sekin...

Turun Rientolan nytelmät loppuivat minulta 1987 näyttämön täyttäessä 60 vuotta. Juhlanäytöksenä oli Täällä Pohjantähden alla ja sain soljua Ellen Salpakarin nahkoihin. Muutto Loimaalle ja näyttämön jääminen Turkuun otti ensin lujille. Olimme saaneet perheenlisäystä juuri ja kotioloissa aikaa kului. Näyttämöikävä kyti takaraivossa...

Onneksi sain vieraaksi Kuuselan Pirkon Jokioisilta ja hän kertoi Ypäjän Musikkiteatterista. En edes tiennyt paikkakuntaa, teatterista puhumattakaan ;). Sinne siis! Minulla oli imetysaika menossa ja aikataulut olivat tiukkoja syöttöjen kera, joten elämäni ensimmäinen tanssitytön rooli ilman repliikkejä sopi kuin nenä päähän. Jokivarsien laulu ja ohjaaja Paavo Liski olivat uusi tuttavuus.

Lady ja herransa - vielä harjoituskuosissa. Kuva: Iina Wahlström

Silloin vuosi oli 1988 ja siitä alkoi Ypäjän ura, joka nyt kulminoituu The Boy Friendin esityksiin. Tämä viimeisin roolihahmo, rouva Brockhurst, on sentäs Lady - vaikka muuten samaa linjaa, kuin aiemmat ;D.

Tiukat naisroolit ovat jostain syystä kolahtaneet mulle ja Viulunsoittaja katolla -näytelmän Golde on ollut yksi mieleenpainuneimmista. Evakko-Oopperan Riikoska kosketti oikeesti, kun sieltä Karjalasta oma äitinikin lähti. Sammon Tarinan suuruutta olen usein pohtinut. Sen ylölspano, lavasteet, räjähdykset ja koko maailman synty - vau!! Louhi oli roolina vaativa ja samalla niin vahva ja antoisa. Kuitenkin (jostain kumman syystä) rakkaimmaksi nousee Mustalaisleirin Isergil-muori. Se tulee aina olemaan erittäin lämpimänä muistona mielessäni ja olen todella kiitollinen, että sain sen tehdä! Mustalaisleirissä oli mukana koko perheemme, joten siksikin painoarvo on suuri ;D

Siispä voin todeta: elämä ilman musiikkia ja laulua on kovasti tyhjää ja siksi hyräilen Isergilin tavoin muillekin: "Kuule laulu muukalainen..." Ja mukaansatempaavia lauluja on myös The Boy Friend täynnä ja ah, sitä tanssin iloa!

- Annele -

Hikeä ja sisäpiirinvitsejä

Viikon seitsemännet teatteritreenit tuntuvat niin kropassa kuin päässäkin. Mielessä sinkoilee pätkiä lauletuista biiseistä, jalat ovat väsyneet, selkään ilmestyy hikinäppyjä. Sateet ovat vaihtuneet hellesäihin, mikä tarjoilee omat haasteensa harjoitteluun. Vettä kuluu, ja roolivaatteet liimautuvat ihoon.

Rankkuudestaan huolimatta on viimeinen tiivis treeniputki ennen näytösten alkua mielestäni silti  harjoituskauden antoisinta aikaa. Päivät venyvät pitkiksi, mutta samalla musikaali hakeutuu lopulliseen muotoonsa. Ryhmä hitsautuu tiiviimmin yhteen, vitsejämme ymmärtävät enää vain toiset musiikkiteatterilaiset. Näytöskaudelle asti jatkuvat lavantakaiset rutiinit alkavat syntyä, askeleet etsiytyvät illasta toiseen samoille reiteille paitsi lavalla myös kulisseissa.

Rymän keskittyminen on intensiivisempää kuin ennen. Rooleihin heittäydytään yhä rohkeammin. Lavalla tekeminen rauhoittuu: suoritukseen tulee tyyneyttä, kun on oppinut, mitä on tekemässä. Lavan takana sen sijaan kuhisee kuin muurahaispesässä: vaihdetaan vaatteita, etsiydytään oikeille paikoille - ja selvitellään samalla yhtä sun toista käytännön järjestelyihin liittyvää asiaa.

Ja tästä eteenpäin tunnelma tiivistyy tiivistymistään, sillä ensi-ilta on pian jo ihan nurkan takana.

- Iina -

Pojat löysivät tiensä baariin - ja baarista seuraa. Kuva: Iina Wahlström

Bändikin treenaa, tottakai. Kuva: Iina Wahsltröm

Välillä testataan kampauksia... Kuva: Iina Wahlström

...ja kokoustetaan. Kuva: Iina Wahlström

Ohjaajalla riittää ohjeistettavaa... Kuva: Iina Wahlström

...ja meillä ohjessa sisäistettävää! Kuva: Iina Wahlström

Tekniikan ihmelasten kokoontumisajot

Ylivoimaisesti suurin osa Ypäjän Musiikkiteatterilla tehtävästä työstä näkyy lavalla esityksen näytelmällisenä ja musiikillisena osana sekä lavasteina, mutta suuri osa tuosta työstä olisi “turhaa” ilman tekniikkaa. Tästä syystä teatterille vaeltaa myös “näkymättömiä” tekijöitä, jotka varmistavat, että lavan tapahtumat näkyvät ja kuuluvat aivan eturivistä aivan takariviin.

Tänä vuonna tekniikkaa aloitettiin pystyttämään teatterille keskiviikkona 27.6. jolloin koko tekniikkaryhmä oli paikalla ensimmäistä kertaa. Tuona päivänä teatterin valaistus myös saatettiin sellaiseen tilaan, ettei sille tarvitse tehdä juurikaan muutoksia ennen viimeisen esityksen jälkeistä purkua. Seuraavina päivinä aika kului äänentoiston kanssa, kun ei ole aivan yksinkertaista kiikuttaa isoja kaiuttimia yli kymmenen metrin korkeuteen ja saada niitä vielä toimimaan.

Kaikenkaikkiaan tekniikkaa on tänäkin vuonna teatterilla paljon. Kolmekymmentäkaksi isoa valaisinta ja noin 15-20 erilaista kaiutinta (tämä määrä ei vielä tätä tekstiä kirjoittaessani ole varmistunut), joista suurta osaa yleisö ei edes välttämättä näe. Näiden niinsanottujen “loppurautojen” lisäksi mäelle on jemmattu muutama kilometri kaapelia ja esimerkiksi mikrofoneja lavalla on yli neljäkymmentä.

Tekniikan kasausvaiheessa päivät ovat pitkiä ja raskaita, mutta esityskaudella tekniikan pojat pääsevät hieman helpommalla. Eli paikalla ei tarvitse olla kuin noin kaksi tuntia ennen jokaista esitystä tarkistamassa laitteiden toimivuus ja vaihtamassa langattomiin mikrofoneihin patterit. Esityksen jälkeen teknikot pääsevät lähtemään noin puoli tuntia viimeisen katsojan jälkeen, kun kaikki tavarat on laitettu yöksi suojaan sateelta ja varkailta.

Ypäjän Musiikkiteatteri luo tekniikalle sellaisia haasteita, joita kovin moni muu paikka Suomessa ei luo. Etäisyydet ovat pitkiä, lavasteet ovat isot, ihmisiä on lavalla paljon ja joka paikassa tapahtuu. Moni ammattiteatterikaan ei käytä niin paljon tekniikkaa, kuin Ypäjän Musiikkiteatteri, mistä voi tavallaan olla ylpeä mutta tavallaan pitäisi olla myös kauhuissaan.

Tekniikkaa kasaillessa tulee mietittyä, että onko tätä rautaa tarpeeksi ja kuuluuko ja näkyykö kaikki tarpeellinen. Yleensä on pärjätty sillä mitä “mäelle” on viety, mutta joskus tuntuu jälkeenpäinkin, että tuon yhden jutun olisi voinut tehdä paremminkin.

Mutta nyt alkaa aikani taas olemaan kortilla ja täytyy ryhtyä suunnittelemaan teatterille siirtymistä, kun illalla tehdään orkesterin soundcheck ja saattaapa olla että joudumme tekemään vielä pieniä muutoksia kaiuttimienkin asemointiin.

- Arttu M. -

Vauhdikasta musiikkia ja pöhköä huumoria

Kerron hieman niistä ajatuksista, joita teatteritreenit Ypäjällä ovat minussa kirvoittaneet. Ensiksi kuitenkin taustoja.

Olen laulanut pitkään Turun yliopiston ylioppilaskunnan kuorossa eli TYY:n kuorossa. Se on akateemisissa piireissä 25 vuotta toiminut sekakuoro.  Sain tiedon The Boy friend –näytelmästä ja Bobbyn roolista vanhalta kuorotutultani Anna-Maijalta, joka on erään YMT:n aktiivin  kummityttö.

Monet kuorolaiset ovat myös teatteri-ihmisiä, sillä näissä harrastuksissa on monia yhteisiä piirteitä. Siksi mielessäni on ollut pitkään, että olisi hauska kokeilla sopivan tilaisuuden tullen näyttelemistä. Ypäjä oli kieltämättä hieman kaukana Turusta päin katsoen, mutta toisaalta olen tottunut kulkemaan pitkiä matkoja. Tämä projekti osui kannaltani oikein hyvään saumaan. Lisätäkynä oli se, että pääsisin hiomaan aerialseja eli akrobaattisia paritanssiliikkeitä. Olen tanssinut jonkin verran swing-tansseja. 

Kuten tiedämme, esityksissä kaikki helppous vaatii kovaa treeniä ja spontaanius on tarkan suunnittelun takana. Olinkin varautunut siihen, että asioita joutuisi harjoittelemaan paljon. Projekti ei ole tuottanut yllätystä siinä suhteessa. Toisaalta mukavan porukan kanssa yhteisen päämäärän eteen työskentely on usein niin hauskaa, että se kuittaa ajoittaiset turhautumiset. Kiitos siitä!

Samalla täytyy kuitenkin tunnustaa, että romantiikka ei ole suosikkigenreni. Se on korostetusti naisten viihdettä, jossa prinsessa aina (ja siis vähintään joka kerta!) saa uljaan prinssin (vain yhdenkö?) sekä puoli valtakuntaa, usein jopa enemmän. Romanttisessa komediassa näitä teemoja sitten liioitellaan hieman lisää. Musiikkinäytelmässä myös lauletaan julki sellaisia mietteitä, joita ei yleensä koskaan lausuta ääneen. (Voihan Freud sentään!)

Usein on kuitenkin hauskaa tehdä sellaisia asioita, joita ei itse mielellään katsoisi tai kuuntelisi. Tämä periaate pätee esimerkiksi meille suomalaisille rakkaisiin viinanjuontiin ja karaokelaulantaan. En ollut kuoroon mennessäni koskaan kuunnellut kuoromusiikkia, mutta tästä huolimatta kuorossa laulaminen osoittautui todella mielenkiintoiseksi puuhaksi. Samoin en ollut ennen Ypäjän musiikkiteatterin harjoituksiin tulemista koskaan pukeutunut kukkahattuun ja mekkoon. Saas nähdä kuinka hienoa se sitten kohta onkaan! Sitä odotellessa.

Tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, että ainoa syy, jonka takia muinaiset roomalaiset eivät aikoinaan ryhtyneet valloittamaan pohjoista Eurooppaa oli se, että viileissä olosuhteissa olisi joutunut käyttämään pohjoisten barbaarikansojen suosimia housuja. Housujen käyttäminen oli roomalaisten mielestä niin mautonta että valloitus sai jäädä. Vielä vinkkinä muotitietoisille, että sotilaiden hame tehtiin nahasta ja panssaroitiin metallilevyillä. 

1920-luvun Nizza oli jännittävä ja värikäs paikka. Kaupunki kuhisi mielenkiintoisia ihmisiä ja kuka tahansa tavallinen vastaantulija oli luultavasti todellisuudessa aatelinen tai monimiljonääri. Se aika ei enää palaa, mutta onneksi voimme kuitenkin nauttia The Boy friend –näytelmästä.

- Marko alias Bobby -