Orkesteri meni koppeihin

Sunnuntaina pääsin seuraamaan Viulunsoittajan läpimenoa ja pompahtamaan lavalla itsekin muutaman kerran. Orkesteri pääsi myös ensimmäistä kertaa harjoittelemaan ulkoilmaan, aivan upouusiin orkesterikoppeihin! Ja nimenomaan koppEIHIN, sillä näin isolle kokoonpanolle tarvitaan kokonaista kaksi koppia.

Ulkona harjoittelu sujui mainiosti lämpimässä säässä, joskin tuulenpuuskat toivat omat haasteensa lennättämällä itse kunkin nuotteja pitkin näyttämöä. Tästä viisastuneena irtonuotit löytävät varmasti tiensä kansioon ja pyykkipojat lähtevät seuraaviin treeneihin mukaan.

Kaikki kuvat: Sini Anttila

Teatteria tietää tehneensä kokopäivän ainakin siitä, että musikaalin biisit soivat päässä vielä pitkään treenien jälkeen. Ja vielä unissakin.

- Sini -

Kylä nousee

Parissa edellisessä postauksessa on mainittu lavasteet ja niiden rakentaminen. Lienee syytä tarjoilla myös kuvallista todistusaineistoa siitä, mitä niiden parissa on oikeastaan viime aikoina tapahtunutkaan.

Tilanne 2.5.2013

Tilanne 11.5.2013

Tilanne 15.5.2013 (Kuvat: Iina Wahlström)

Rakennusporukka hommissa 23.5.2013. Seinää nousee, enää ei ihan pelkkä porakone riitä työvälineeksi... :)                (Kuvat: Mikko Malin)

- Iina -

Kolme viikkoa

”Kolme viikkoa”, sanoi hän nauraen partaansa.

Kolme viikkoa mihin? No ensi-iltaan tietysti. Tai toisaalta, kolmisen viikkoa sitten päästiin siirtymään ulos mitä miellyttävimpiin olosuhteisiin harjoittelemaan. Kun ulkona oli vielä niihin aikoihin sen verran kylmä, että kunnolliset talvivarusteet eivät tuntuneet lämmittävän edes mieltä, joutuu ainakin hetkellisesti miettimään, että olisiko sitä voinut valita jonkin helpomman harrastuksen?

No, eipä siinä kauaa tarvitse palella, kun joku lohkaisee jotain tilanteeseen sopivaa komiikkaa puskien takaa ja siinä se unohtuukin mahdolliset vesisateet ja viileät ulkoilukelit, kesä on kuitenkin uhkaavasti tulossa ja lavastusten rakentajatkin tuntuvat osaavan hommansa. Äkkiseltään pelkästä hiekkakentästä, jossa menee keskellä oja onkin alkanut muodostua venäläisen kylän keskusta. Kunnioitukseni menee rakentajille, etenkin niille raukoille jotka osallistuvat vielä näytelmään. Tämä ei ole enää heidän kohdallaan pelkkää taidetta, tämä on kutsumus.

Vielä kun läpimenotkin alkavat vaikuttaa siltä, että tästä tehdään taas kerran jotain hienoa ja tunteellista, niin turhat murheet alkavat haihtua, oli sitten sadetta, viileää tuulta tai polttava auringonpaiste. Tuotantoarvot ovat selkeästi kohdallaan.

Vielä kun itse oppisin lausumaan nuo vieraskieliset nimet oikein oikeassa paikassa, tai vaihtoehtoisesti opettelen näyttelemään, että lausun ne oikein. Aika näyttää ;)

- Lari -

Ootte te edelleen ihan hulluja

Toisinaan sitä miettii vesisateessa seistessään, että minkä ihmeen takia tätä hommaa ylipäätään tekee... Mutta sitten muistaa kaikki ne läheisiksi muodostuneet ihmiset, jopa rakkaat ystävät, jotka jakavat tuon prokkiksen mukanaan tuomat ilot ja surut. Ja läheisyyden mukanaan tuoma toisten tsemppaus ja kannustaminen auttavat jatkamaan pitkinä, sateisina, kylminä iltoina.

Lavasteiden rakentaminen sitten taas on aivan omanlaisensa puristus, joka vie loputkin mehut kaikista tekijöistä viimeistä pisaraa myöden koska aikataulu on tiukka ja päivät venyvät harjoitukset mukaanlukien yli kaksitoistatuntisiksi. Lavasteporukan sisäinen huumori kuitenkin pitää mielen edes senverran korkealla että jaksaa tehdä säästä riippumatta ja tunteja laskematta töitä. Ja vaikka tilanne välillä näyttääkin täysin toivottomalta, niin jokainen mittaus ja sahaus ja ruuvaus vievät lavasteita eteenpäin.

Tavallaan sitä tuntee jopa jonkinlaista ylpeyttä, kun joku “ulkopuolinen”, kuten äänimies, tulee teatterille ja toteaa ensisanoikseen: “Ootte te edelleen ihan hulluja.” Ja toinen usein kuultu lause on: “Ei mikään ammattiteatterikaan lähtis tälläseen urakkaan.” Ylpeys omien käsien jäljestä kasvaa ja samalla tulee ajatelleeksi, että kuka vaan saa tehdä perässä... Jos pystyy.

Vaikka Viulunsoittaja katolla ei vielä olekaan valmis, eikä edes lavasteet ole lopullisessa muodossaan, niin silti herää usko siihen että voi olla tuloksesta ylpeä... Kunhan vielä jaksettaisi nämä muutamat viikot...

- Arttu -

Etenee, etenee

Sää on muuttunut toppapuvun ja sadetakin vaativasta ilmanalasta t-paitakeleihin. Treenejä on tiuhaan ja musikaali etenee harppauksin. Lavasteetkin on saatu etevissä käsissä jo hyvään alkuun.

Ladyt tällä kertaa katsomon puolella, herrat lavalla.

Kanakoulu

Kaupankäyntiä

Rabbi poikineen nauttimassa virvokkeita - ja lukemassa plaria

Venäläisiä ja kerjäläinen

Pullotanssi

Pullo pöydälle. Eiku.

Ja niin. Meillä on uudet, hienot t-paidatkin. Ripeimmät katsojatkin voivat ostaa omansa teatterilta näytösten väliajalla - sitten kun näytökset alkavat, eli 14.6. lähtien.

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

- Iina -

Nizzasta Anatevkaan

Me ajetaan vähän myöhässä Ypäjän musiikkiteatterin pihaan helatorstaina. Kun astun ulos autosta, niin mitä näenkään? Ihana ja vaaleansävyinen viime vuoden Villa Caprice palmuineen ja bulevardeineen on kadonnut, tilalla on... no, tilalla on pari seinää, suuri rautahökötys kuopassa keskellä lavaa ja näkymä pelloille ja Loimijoelle. Tuntuu oudolta. Erilaiselta. Mutta mikä parasta, tuolla keskeneräisellä ja karulla lavalla seisoo ihmisiä, siellä seisoo sama ihanan sekalainen porukka niin kuin aina ennenkin harjoituksissa. Olo on jotenkin liikuttunut. Heti kun menen lähemmäs, saan osakseni hymyjä ja tervehdyksiä, halauksia ja kuulumisia. Ihan kuin olisin tullut kotiin, niin kliseeltä kuin tämä nyt kuulostaakin.

 

Seurasin harjoituksia kyynel silmässä. Laulut kuulostivat ihanilta, tanssit näyttivät jo hyviltä ja repliikitkin alkoivat sujua osittain ilman käsikirjoitusta. Totesinkin jollekin, että ”miten mä voin tulla katsomaan tätä kun tää on valmis, kun mua itkettää nyt jo koko ajan..”

Vaikka olo olikin kotoisa ja liikuttunut, mulla on silti helpottunut olo etten ole lavalla. Viime kesä oli kamalan rankka. Sain siitä paljon irti ja porukka oli ihana, mutta silti musta tuntuu, että oli myös paljon aikoja kun mulla ei ollut kivaa. Ehkä olin ja olen edelleen turhan itsekriittinen, mutta usein tuntui etten ollut tarpeeksi hyvä. Lisäksi ääni oli poissa ja hiukset hamppua kun näytöskausi oli ohi. Kuitenkin sain paljon ihania muistoja ja uusia ystäviä. Olen siis enemmän kuin onnellinen että tulen olemaan tänä vuonna mukana taustajoukoissa: myymässä käsiohjelmia, kuskaamassa makkaraa bäkkärille ja keittämässä kahvia. Saan kokea ihanan tunnelman, upeat ihmiset, hienon näytelmän ja musiikkiteatterin yhteishengen ilman kovia paineita roolisuorituksesta. Lisäksi mulle jää myös aikaa tehdä kesätöitä ja ihan vaan olla.

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

 Toivotan siis kovasti tsemppiä kaikille Viulunsoittajassa mukana oleville, olette mahtavia!

- Elli -

Hevonen ja murrettuja värejä

Sillä aikaa kun lavalla harjoitellaan itse musikaalia, käy teatterin puvustamossa toisenlainen vilske.

Pitkällä rekkitangolla roikkuu kymmenittäin omasta pukuvarastosta esiin nostettuja  ja muista teattereista lainattuja hameita ja housuja, paitoja ja liivejä. Lattialla on monta laatikollista herkullisen värisiä huiveja ja liinoja.

"Kyllä se on liian pitkä. No, tuon helma liikkuu mukavasti. Susta tuli nyt täti sininen. Huivi vaihtoon, se on liian räikeä." Puvustaja Piritta Kämi-Conway etsii avustajineen jokaiselle sopivan vaateparren murrettujen värien merestä ja loihtii omalta osaltaan lavelle hienoa visuaalista ja tarinaa tukevaa ilmettä. Välillä puvustaja neuvottelee ohjaaja Hannele Martikaisen kanssa, jotta pysytään yhteisessä linjassa.

Puvustamokuvat: Iina Wahlström

Epäilemättä tullaan musiikkiteatterin lavalla näkemään jälleen onnistunut puvustuskokonaisuus. Lavalla nähdään tulevana kesänä myös jotain, jota moni katsoja on jo parin viimeisen teoksen aikana kaivannutkin. Nimittäin ihka oikea hevonen.

Hevoskuvat: Marjo Velling

- Iina -

Pienen tytön muistelot

Ypäjän musiikkiteatteri esitti kesinä 1991 ja 1992 musikaalin Viulunsoittaja katolla – olin näinä vuosina 9- ja 10-vuotias. Viulunsoittaja katolla oli ensimmäinen musiikkiteatterin teos, jossa olin mukana. Lavalla olivat perheestämme myös äitini Milja (eli Mimmi), isäni Markku sekä isosiskoni Anna ja Niina. Ja olihan meiltä mukana myös lehmä ja lammas! Lehmä innostuikin näyttelijättären työstä siinä määrin, että odotti joka päivä innolla lähtöä näytökseen – eikä tainnut enää näytösten jälkeenkään muiden lehmien säännöt päteä enää tähän tähtöseen. Kulki aina omia polkujaan ja teki näyttäviä sisääntuloja milloin mistäkin navetan ovesta! Äitini näytteli kyläläisen lisäksi Frume-Sarahin rooliin, ja isosiskoni Niina oli Tevyen viides tytär, Bielke. Itse kuuluin kuoroon kylän lapsena. Hääkohtauksessa Motelin rikki polkaisema lasi piti nopeasti saada pois näyttämöltä ennen tanssin alkua, ja lasin hakijaksi sopi hyvin pieni vikkelä tyttö. Se olikin minun suuri tehtäväni!

Viulunsoittaja katolla on ehdottomasti yksi suosikkini musikaalien maailmassa. Viulunsoittajaan  liittyy minulla paljon hyviä lapsuuden muistoja ja tarina itsessään on hyvin koskettava. En tainnut koskaan päästä lähtemään Anatevkan kylästä kuivin silmin – itku tuli joka kerta ihan aidosti.

Tällä viikolla sairastelin ja tuli kerrankin tilanne, että ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään töitä tai kotihommia. Sohvalla maatessa tuli mieleeni, että taidanpa katsoa tämän yli 20 vuoden takaisen Viulunsoittajan taltioinnin. Se oli hyvä, kuten muistelin – ja monet vuorosanat ja näyttelijän äänenpainot tulivat mieleen ennen kuin kyseinen roolihenkilö niitä ehti edes sanoa.

Vaikka tunteeni tätä vanhaa versiota kohtaan ovat näin voimakkaat, uskon silti, että tämänvuotisesta versiosta tulee minulle aivan yhtä tärkeä. Ja ehdottomasti halusin olla tekemässä Viulunsoittajaa uudestaan! Minusta on ihanaa nähdä, kuinka eri ohjaaja keksii kohtauksiin erilaiset tulkinnat. Luvassa onkin enemmän joukkokohtauksia ja koreografiapuolella enemmän tanssia ja kekseliäitä yksityiskohtia. Yleisö ei varmastikaan jää kylmäksi, vaikka taivaalta sataisi rakeita! Mutta eiköhän kesäkuun puolessa välissä aurinko paista ja helli niin meitä näyttelijöitä kuin katsojiakin… Lämpöä odotellessa!

- Tanja -

Toppahousujen kokoontumisajot

Tänään päästiin ensimmäisen kerran treenaamaan ulkona. Sää oli juuri sellainen kuin ulkotreenien alkaessa odottaa saattaa: kolea, tuulinen, kolea, väliin sateinen... Ja mainitsinko jo sanan kolea? Vaan teatterilaisten varustuskin oli toki sään mukainen. Toppapöksyjä, villapipoja ja sadetakkeja näkee harvoin toukokokuun alussa kokoontuneena yhteen paikkaan näin runsain mitoin.

Ympäristön vaihdos koululta teatterille aiheutti ainakin itsessäni sekavan sähläysreaktion, mutta samalla innostus ja tekemisen ilo kasvoi.

- Iina -

Alkuun varovaista totuttelua ulkoilmaan

Näettekö tässä kirjakaupan? On se siinä. On on.

 Pj piirsi lavasteet

Kaikki kuvat: Iina Wahlström