Nizzasta Anatevkaan

Me ajetaan vähän myöhässä Ypäjän musiikkiteatterin pihaan helatorstaina. Kun astun ulos autosta, niin mitä näenkään? Ihana ja vaaleansävyinen viime vuoden Villa Caprice palmuineen ja bulevardeineen on kadonnut, tilalla on... no, tilalla on pari seinää, suuri rautahökötys kuopassa keskellä lavaa ja näkymä pelloille ja Loimijoelle. Tuntuu oudolta. Erilaiselta. Mutta mikä parasta, tuolla keskeneräisellä ja karulla lavalla seisoo ihmisiä, siellä seisoo sama ihanan sekalainen porukka niin kuin aina ennenkin harjoituksissa. Olo on jotenkin liikuttunut. Heti kun menen lähemmäs, saan osakseni hymyjä ja tervehdyksiä, halauksia ja kuulumisia. Ihan kuin olisin tullut kotiin, niin kliseeltä kuin tämä nyt kuulostaakin.

 

Seurasin harjoituksia kyynel silmässä. Laulut kuulostivat ihanilta, tanssit näyttivät jo hyviltä ja repliikitkin alkoivat sujua osittain ilman käsikirjoitusta. Totesinkin jollekin, että ”miten mä voin tulla katsomaan tätä kun tää on valmis, kun mua itkettää nyt jo koko ajan..”

Vaikka olo olikin kotoisa ja liikuttunut, mulla on silti helpottunut olo etten ole lavalla. Viime kesä oli kamalan rankka. Sain siitä paljon irti ja porukka oli ihana, mutta silti musta tuntuu, että oli myös paljon aikoja kun mulla ei ollut kivaa. Ehkä olin ja olen edelleen turhan itsekriittinen, mutta usein tuntui etten ollut tarpeeksi hyvä. Lisäksi ääni oli poissa ja hiukset hamppua kun näytöskausi oli ohi. Kuitenkin sain paljon ihania muistoja ja uusia ystäviä. Olen siis enemmän kuin onnellinen että tulen olemaan tänä vuonna mukana taustajoukoissa: myymässä käsiohjelmia, kuskaamassa makkaraa bäkkärille ja keittämässä kahvia. Saan kokea ihanan tunnelman, upeat ihmiset, hienon näytelmän ja musiikkiteatterin yhteishengen ilman kovia paineita roolisuorituksesta. Lisäksi mulle jää myös aikaa tehdä kesätöitä ja ihan vaan olla.

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

 Toivotan siis kovasti tsemppiä kaikille Viulunsoittajassa mukana oleville, olette mahtavia!

- Elli -