Ootte te edelleen ihan hulluja

Toisinaan sitä miettii vesisateessa seistessään, että minkä ihmeen takia tätä hommaa ylipäätään tekee... Mutta sitten muistaa kaikki ne läheisiksi muodostuneet ihmiset, jopa rakkaat ystävät, jotka jakavat tuon prokkiksen mukanaan tuomat ilot ja surut. Ja läheisyyden mukanaan tuoma toisten tsemppaus ja kannustaminen auttavat jatkamaan pitkinä, sateisina, kylminä iltoina.

Lavasteiden rakentaminen sitten taas on aivan omanlaisensa puristus, joka vie loputkin mehut kaikista tekijöistä viimeistä pisaraa myöden koska aikataulu on tiukka ja päivät venyvät harjoitukset mukaanlukien yli kaksitoistatuntisiksi. Lavasteporukan sisäinen huumori kuitenkin pitää mielen edes senverran korkealla että jaksaa tehdä säästä riippumatta ja tunteja laskematta töitä. Ja vaikka tilanne välillä näyttääkin täysin toivottomalta, niin jokainen mittaus ja sahaus ja ruuvaus vievät lavasteita eteenpäin.

Tavallaan sitä tuntee jopa jonkinlaista ylpeyttä, kun joku “ulkopuolinen”, kuten äänimies, tulee teatterille ja toteaa ensisanoikseen: “Ootte te edelleen ihan hulluja.” Ja toinen usein kuultu lause on: “Ei mikään ammattiteatterikaan lähtis tälläseen urakkaan.” Ylpeys omien käsien jäljestä kasvaa ja samalla tulee ajatelleeksi, että kuka vaan saa tehdä perässä... Jos pystyy.

Vaikka Viulunsoittaja katolla ei vielä olekaan valmis, eikä edes lavasteet ole lopullisessa muodossaan, niin silti herää usko siihen että voi olla tuloksesta ylpeä... Kunhan vielä jaksettaisi nämä muutamat viikot...

- Arttu -