On toukokuun yhdeksännen päivän ilta, perjantai-ilta. On
Suomen kevät, sataa ja tuulee, lämpötila sentään plussalla, noin kymmenen
celsiusta. Useimmat suomalaiset lienevät sisätiloissa aloittelemassa
viikonloppua ja valmistautumassa äitienpäivän viettoon. Vaan eivät kaikki!
Siellä nuo taapertavat tähtemme näyttämöllä, nuo sankarittaremme ja sankarimme
kerrospukeutumisesta pönäköinä sadevarusteissaan. Ohjaajalle on nostettu
katsomon toisen puolen kate päälle, jotta ei kostu plari paperimuhjuksi. Ohjaaja-Martsu
koittaa kuulla replikoinnit oman sadeasunsa kahinalta ja kiljuu komentonsa
sateen ropinan ja tuulen suhinan yli. Nainen vastaan luonnonvoimat, vaikka
luonnonvoimahan se on tuo Martsukin. Menevät läpi kohtauksia, uudelleen ja
uudelleen. Eikä kuulu mitään pullikointia, nöyrästi ottavat saman uudestaan ja
uudestaan. YMT-huumori välillä välähtelee ja varmaan auttaa jaksamaan.
Lavastemiäskin on paarustanut paikalle katselemaan kulissien kuntoa. Ei näytä mitään isompaa ongelmaa olevan, talven kaatama iso seinäkekin on jo nostettu pystyyn. Mutta pientä fiksattavaa on viljalti. Josko tulevalla viikolla olisi poutaa, jotta saisi sähkötyökalut pihalle ja voisi ruveta fiksaamaan. Vaikka voihan sitä aloittaa vasaralla ja nauloilla. Lavastemiäs seuraa muutaman tovin harjoitusta ja harmittelee, ettei ole kameraa matkassa. Vaikka sillä ei sadetta ja tuulta kiinni saisikaan, niin hämärässä illassa näyttämöllä häärivät sadepukuiset hahmot olisivat kyllä ikuistamisen arvoisia. Lavastemiäs tuntee ylpeyttä tästä teatterista. Semmoinen on ihminen, kun kokee kuuluvansa johonkin. Lavastemiäshän on myös ylpeä kahden amiraalin kadettikurssistaan ihan ilman mitään osuutta amiraalien arvoihin.
Luontokin esittää omaa huumoriaan. Kun harjoitukset päättyvät, päättyy myös sade ja tuulikin tyyntyy. Lähtevät lepäämään nuo tähtemme. Vaan eivät pitkään ehdi. Taas lauantaina, oitis aamusta, kello kymmeneltä ovat jälleen näyttämöllä tanssiharjoituksissa edessään pitkä harjoituspäivä. Josko tuo luonto nyt malttaisi olla pilailematta sen sateensa kanssa.
Perjantai-ilta tummuu yöksi. Viulunsoittaja katollaan ei hellitä viulustaan, mutta torkahtaa hetkeksi herätäkseen uuteen harjoituspäivään ja ollakseen entistä ehompi, kun ensi-ilta kohta koittaa.
Lavastemiäskin on paarustanut paikalle katselemaan kulissien kuntoa. Ei näytä mitään isompaa ongelmaa olevan, talven kaatama iso seinäkekin on jo nostettu pystyyn. Mutta pientä fiksattavaa on viljalti. Josko tulevalla viikolla olisi poutaa, jotta saisi sähkötyökalut pihalle ja voisi ruveta fiksaamaan. Vaikka voihan sitä aloittaa vasaralla ja nauloilla. Lavastemiäs seuraa muutaman tovin harjoitusta ja harmittelee, ettei ole kameraa matkassa. Vaikka sillä ei sadetta ja tuulta kiinni saisikaan, niin hämärässä illassa näyttämöllä häärivät sadepukuiset hahmot olisivat kyllä ikuistamisen arvoisia. Lavastemiäs tuntee ylpeyttä tästä teatterista. Semmoinen on ihminen, kun kokee kuuluvansa johonkin. Lavastemiäshän on myös ylpeä kahden amiraalin kadettikurssistaan ihan ilman mitään osuutta amiraalien arvoihin.
Luontokin esittää omaa huumoriaan. Kun harjoitukset päättyvät, päättyy myös sade ja tuulikin tyyntyy. Lähtevät lepäämään nuo tähtemme. Vaan eivät pitkään ehdi. Taas lauantaina, oitis aamusta, kello kymmeneltä ovat jälleen näyttämöllä tanssiharjoituksissa edessään pitkä harjoituspäivä. Josko tuo luonto nyt malttaisi olla pilailematta sen sateensa kanssa.
Perjantai-ilta tummuu yöksi. Viulunsoittaja katollaan ei hellitä viulustaan, mutta torkahtaa hetkeksi herätäkseen uuteen harjoituspäivään ja ollakseen entistä ehompi, kun ensi-ilta kohta koittaa.
- Arto -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti