Purkupuolen huumoria

Menneen on mentävä, jotta uutta voidaan aloittaa. Näinhän se menee.

Lauantaina 24.11. kokoontui kuudet ja puolet kädet taas teatterille tekemään syksyn viimeiset purkutyöt: kontit sekä betonipalkit ja –laatat pois näyttämöalueelta. Ihan omin käsin emme tilanteesta selvinneet, vaan avuksi tarvittiin Lehtisen Jarin hiukan tomerammalla nosturilla varustettu kuorma-auto.

Sateenkaaren raato, joka oli toiminut kulkusiltana ja näyttämön osana konttien välillä, rälläköitiin irti ja sitten alkoi varsinainen siirto-operaatio. Ei ihan helpommasta päästä nosturimiehellekään, mutta kyseessä olikin ehdoton ammattimies ja näin näyttämöalue saatiin tyhjäksi. Siis todella tyhjäksi! Voisi melkein vapaasti lainailla isoa kirjaa ja todeta, että alussa maa oli avara ja tyhjä. Jäljellä on joki ja yksi silta siitä yli. Ainakin tilaa on rakentaa Viulunsoittajan Anatevkan kylästä vaikka minkälainen kokonaisuus. Säilyykö edes joki, emme tiedä vielä varmaksi. Se on siinä ollut soudeltavana vuodesta 2002 ja peiteltynä jo Soundiksesta asti.

Näyttämökuva tulee siis muuttumaan radikaalisti muutamasta viimeisestä esityksestä ja ainakin tekniikan miehet tulevat ’rakastamaan’ laajaa kenttää, johon on todella haasteellista saada piilotettua äänimonitoreja ja valoja. Vaan asioillahan on tapana järjestyä... Ja on todella hienoa nähdä, mitä uusi lavastajamme Oskari Löytönen tuolle kentälle loihtii!

- Mikko -

Kaikki kuvat: Mikko Malin

Taas mennään

Oho, missäs välissä syksy ehti jo näin pitkälle? Miten ihmeessä on voitu jo päästä siihen pisteeseen vuotta, jossa tähyäminen kohti seuraavaa kesää aloitetaan ihan tosissaan?


Mutta niin se vain on, että ypäjäläisen Viulunsoittajan ensitahdit isketään ilmoille tänään, sunnuntaina 21.10.2012, klo 15.00 Perttulan koululla. Eli ensi kesän musikaalia valmistelevat treenit alkavat! Jo! Ja alkavatkin pikkuisen tavallista varhaisemmassa vaiheessa, sillä myös esityskausi on jo kuukautta aiemmin kuin tänä vuonna, eli 14.6. - 6.7.2013.

Viulunsoittaja katolla -musikaali on tehty Ypäjällä jo kerran aikaisemmin - tosin jo kaksikymmnetä vuotta sitten. Tuolloin mukana olleille tuleva produktio tarjoilee kihelmöivän haasteen: miten tehdä uudelleen jo kerran tehty, miten katsoa kappaletta uusin silmin. Varsinkin nuorempi teatterin väki tuntuu puolestaan olevan Viulunsoittajan valinnasta varauksettoman innoissaan ja vaikuttaa siltä, että moni "vanha" teatterilainen on tämän teoksen myötä palaamassa takaisin lavalle välivuoden tai -vuosien jälkeen.

Viulunsoittaja katolla -musikaalin Anatevkan kylässä on paljon monenlaista väkeä - uudet teatterin harrastajat ovat lämpimästi tervetulleita täyttämään kylää ja tekemään eteläisen Suomen parasta musiikkikesäteatteria! Orkesterikin kaipaa lisää soittajia. Ja jos ei mieli lavalle, niin oma paikka voi löytyä vaikkapa lavasteiden tekijöiden, markkinointiväen tai lipunmyyjien joukosta.

Blogi elää ulkonäöllisesti eräänlaista väliaikaa. Oli jo aika sanoa "hei hei" The Boy Friend -musikaalin mukanaan tuomalle pinkille maailmalle. Mutta pian blogin valtaa Viulunsoittaja ihan omine värimaailmoineen.

- Iina -  

Talkoot vol. 1

Viime sunnuntaina satoi vettä koko päivän, eikä mitään pikkusadetta vaan ihan sillai kaatamalla. Kalenterissa komeili purkutalkoot teatterilla. Sinnepä siis suoraan aamupalapöydästä.

Teatterilla päätettiin hypätä suoraan väliajalle eli homma aloitettiin kanttiinista. Katokset, pöydät ja tuolit pääsivät talviteloille ja siivoushommia suoritettiin niin teatterin sisätiloissa kuin joka puolella pihapiirissäkin. Grande finale, eli Nizzan purku koitti vasta, kun kaikki muut hommat oli saatu alta pois.

Keli ei nujertanut meitä tälläkään kertaa vaan olo oli samanlainen kuin muulloinkin lavalla kaatosateen yllättäessä; siitä sai lisää virtaa ja jopa hymynkaretta aina kun joku sadepukuinen vettävaluva hahmo ohitti muurahaispoluksi muotoutuneella purkujäteväylällämme - hyvää katsekontaktireeniäkin ;)

Päivän mittaan saatiin nauttia Sirkan ja Teijan loihtimista keitoista, jotka maistui ihan käsittämättömän hyviltä, lukemattomien pyyntöjen ansiosta Sirkka lupasikin laittaa kasvissosekeiton reseptin yleiseen jakoon, nam! Sovittiin muuten että uudet talkoot tulee vain jos samaista keittoa on tarjolla ja taidettiin myöntävä hymähdys tästä saadakin. Kannattaakin saapua paikalle kun seuraava talkookutsu sähköpostiin kilahtaa. Oraakkeli en liene, mutta väitän kilahduksen kuuluvan aika pian! Sitä varrotessa jään vesi kielellä odottelemaan reseptiä, tosin suppilovahveroboxi näyttää tyhjältä. Pääsisinköhän ensi yön unessa sienimetsään...

- Henrika -

Kuvat: Henrika Ojala

Aikuistenkin kanssa voi pitää hauskaa

Vai improkurssi. Mikä se on? Jotain sellaista mihin ainakaan keltanokat eivät tartu. Mutta kun olisi kiva että tarttuisivat ja että oma väkikin innostuisi ja saataisiin yhteishenkeä kohotettua. Ja että meillä olisi yhdessä vielä mukavaakin. Jokseenkin näistä ajatuksista lähdettiin näyttämötyön kurssia suunnittelemaan ja itse asiassa samaiset aiheet taisivat muotoutua kurssin tavoitteiksikin.

Ilmoittautujien vastaanottajana olin iloinen joka ikisestä nimestä joka listaan kirjattiin. Tosin aluksi jännitti, että saadaanko kaikki halukkaat mahtumaan mukaan, mutta onneksi ”ei oota” ei tarvinnut kenellekään kaupata. Odottavin tunnelmin se syksy sieltä viimein saapui ja paljon odotettu viikonloppu. Lauantaiaamuna jännitys koitti nostaa päätään. Vaan kun hurautin kummitytön pihaan ja huomasin hänen olevan rentoreiskana tulossa kurssille, niin omakin jännitys ymmärsi pysyä poissa.

Jaakko ohjaajamme oli rakentanut päivät hienolla tavalla. Punainen lanka kulki läpi viikonlopun ja mukavasti ohjaajamme muistutteli ”taustateorioista” joita tekemisiemme takana piili. Toisaalta tekeminen oli koko viikonlopun ydin ja juju, purut ja keskustelut toivat tekemisen todeksi ja antoivat jokaiselle hetken aikaa miettiä mitä olimmekaan juuri tehneet ja oppineet. Mukana oli harjoituksia joka lähtöön, huumaava tunnelma ja herkkyys olivat välillä ihan käsin kosketeltavaa, toisaalta toisen päivän konkreettiset irvistelyt tekivät todella hyvää ja purkivat pitkään painaneita pahoja oloja pois kropasta. Tästä lähtien aioin irvistellä aina silloin tällöin, vaikkapa lasten kanssa pelleillen. Ja niin, hyödykästä oli saada myös ihan käytännön neuvoja esiintymisjännitykseen – kohta museon mäki vilisee hikoilevista liikkujista ;) Vaan toivotaan että jalat siinä kohtaa kestää! T: yksi viikonlopun kolmesta kolhiintuneesta.

Päällimmäisenä viikonloppua muistellessa tulee mieleen hyvä ja lämmin energia joka ryhmässämme vallitsi; oli turvallista toimia yksin ja yhdessä. Enää improilu ei tuntunutkaan vieraalta ja pelottavalta. Moni paikallaolija varmasti ylitti itsensä ja sai suurta riemua onnistumisistaan. Kaikilla meillä oli jokin kirjoittamaton henkinen yhteinen päämäärä, jota kohti pyristelimme läpi viikonlopun. Jos hommasta olisi maksettu palkkaa niin olisimme aika rikkaita. Henkisesti rikastuneita varmasti olemmekin ihan jokainen - myös keltanokkainen kummityttöni, jonka palauteringistä napattu oivallus komeilee nyt otsikossa.

Kuvat: Henrika Ojala

Kurssin mestaroi Jaakko. Kuva: Mikko Malin

Vastaavanlaisia kursseja tulemme varmasti kehittelemään lisää, niin hyvän vastaanoton se sai osallistujissamme aikaan. Vieläkin vaan hymyilyttää! Kiitos Jaakko ja kiitos mukana olleet!!

- Henrika -

Iloisen itsensähäpäisyn alkeet eli improvisaatiokurssi Jaakko Loukkolan ohjaamana

Viime viikonloppuna järjestettiin musiikkiteatterin tiimoilta kahden päivän kurssi, jonka tarkoitus oli perehdyttää kurssilaiset improvisaatioon ja improvisaatioteatteriin. Kurssi alkoi lauantaina 15.9. kello 12 ja loppui sunnuntaina kello 17.

Lauantaina kurssilaiset olivat silminnähden jännittyneitä ja kaikki odottivat pelonsekaisella riemulla tulevaa kurssia ja sen sisältöä. Kuitenkin kun kurssin ohjaaja Jaakko Loukkola oli teettänyt muutamia lämmitteleviä ja ryhmäyttäviä harjoituksia, oli tunnelma jo aivan toisenlainen. Lauantaipäivän aikana ehdimme tutustumaan moniin improvisaation perusteisiin ja opimme paljon itsestämme ja toisistamme. Lauantain antia olivat muunmuassa tutustuminen assosiaatioihin, täydelliseen hyväksymiseen, kohtauksen jännitteenluontiin ja muutamiin improtekniikoihin kuten stoppiin ja impropuuhun.

Sunnuntaina kurssilaisten odotuksivat olivat jo aivan toisenlaisia kuin lauantaina. Uskallus oli kasvanut lauantaina ja kaikki olivat innokkaita oppimaan mahdollisimman paljon improvisaatiosta ja improvisaatioteatterista. Sunnuntaina lämmiteltiin vähintään yhtä vauhdikkaasti kuin lauantainakin ja lämmittelyn jälkeen siirryttiin melko nopeasti harjoituksiin. Sunnuntain harjoitukset olivat nousujohteisesti esittävämpiä ja esittävämpiä. Ja loppujen lopuksi havaitsimme tehneemme useita tekniikoita, joiden näkemisestä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Voisimme siis halutessamme mennä vaikka keikalle tekemään improa.

Sunnuntain päätteeksi pidettiin purku ja Jaakko kysyi meiltä mitä olimme oppineet kurssin aikana. Monien vastaukset olivat kovasti samankaltaisia ja kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että kurssi oli opettanut meille meidän omia rajojamme ja kuinka niistä rajoista voi mennä yli. Kaikki olivat hyvillä mielin ja hymyilivät vapautuneesti kotiin lähtiessään. Tästä voimme päätellä kurssin olleen onnistunut. Ehkä kurssi saa jatkoa tuonnempana. Ken tietää...

- Arttu -

On the road again!

Mehän käytiin keikalla. Siis Ypäjän Yössä 25.8.2012. Siis isolla porukalla. Siis laulamassa. Monta biisiä. Monesta teoksesta.

Ja puhumassa. Ei politiikkaa (naapuriteltat harrastivat sitä riittävästi). Vaan teatteripolitiikkaa. Historiaa. Ja tulevaisuutta. Itseänsä toistavaa historiaa. Viulunsoittaja katolla esitettiin Ypäjällä 1991-1992. Ja esitetään jälleen 2013.

Kuva: Arja Heikkilä

Ilma oli hieno. Ja ihana yleisö taputti voimallisesti. Encorena lauloimme sitten tietenkin ’On yö’ Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista.

Keikka oli muistelua ja hyvää fiilistä: Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, Evakko-ooppera, The Sound of Music, Titanic, Annie mestariampuja. Fiilistelyä. Muistelua. Hyvää fiilistä.

Kuva: Arja Heikkilä

Toivottavasti keikka oli myös vakuuttavaa promoamista kesää 2013 varten. Iso kiitos. Yleisölle. Karille. Kaikille mukana olleille. Tästä on hieno jatkaa!

-Mikko-

Puvustamossa kuhisee

Viimeistään tänään moni meistä heitti jäähyväiset myös roolihahmonsa fyysiselle olomuodolle, kun vaatteet ja somisteet palautettiin teatterille. Puvustaja Piritta Kämi-Conway oli vastaanottamassa vaatteita ja tarkastamassa, että kaikki puvut varmasti palautuvat hyvässä kunnossa: pestyinä, paikattuina ja silitettyinä. Piritan urakka jatkuu vielä tämän päivän jälkeenkin, sillä lainavaatteet on palautettava kotiteattereihinsa.

Monikymmenpäisen näyttelijäjoukkion ja orkesterin puvustaminen on takuulla haastava homma. YMT:n puvustukset kuitenkin keräävät ansaitusti kehuja ja kiitosta vuodesta toiseen - niin myös The Boy Friendin osalta. Osa käyttemistämme vaatteista on Ypäjän musiikkiteatterin omista varastoista, osa varta vasten meneillään olevaa produktiota varten ommeltuja, osa lähiseudun muista teattereista lainattua ja osa teatterilaisten omista vaatekomeroista esiin kaivettuja. Puvustajan lisäksi vaatteita fiksailevat vapaaehtoiset, uutterat talkoolaiset.

Niin kuin teatterissa moni muukin asia, on myös puvustuksessa paljon "silmänlumetta". Koulupuvun liivi ei olekaan hienoa villaneulosta vaan fleecehuovasta ommeltu. Villapaidan hiha muokkautuu sukanvarreksi ja retkipatja komeaksi kruunuksi. Vaatteet joutuvat lavalla koville: niiden tulee kestää nopeat vaihdot, kaikki näytelmään kuuluva meno ja melske sekä vielä toimia säässä kuin säässä. Toisaalta esimerkiksi ompeleita voidaan paikotellen tehdä "ronskimmalla kädellä" kun aivan kaikki ei kuitenkaan näy katsomoon asti.

Kun puvustus pelaa, rooliin uiminen helpottuu. Kun puvustus toimii, voi lavalla keskittyä aivan muihin asioihin. Kiitos jälleen Piritta ja tiimi!

- Iina -

Välillä kulissien takaa ja vähän vieläkin kauempaa

Tiedättekös ihmiset, että vaikka tuolla Ypäjän musiikkiteatterinkin lavalla näyttää tosi auvoiselta ja rauhalliselta ja vaikka miltä, niin tarinalla on myös toinen puoli – back stage. Siellä sattuu ja tapahtuu yllättävän paljon asioita, välillä todella lyhyessä ajassa. Silti mikään noista asioista ei näy katsojalle eikä saakaan näkyä.

The Boy Friend oli ohjaukseltaan sellainen, että melko monella oli tosi nopeita pukuvaihtoja kohtausten välillä. Tämä tietenkin aiheuttaa sen, että varsinaisiin sisätiloihin ei ehdi mennä vaihtamaan. Niinpä mukana olevista kuvista näkee miten monenlaisissa paikoissa on vaatteita aseteltuna valmiiksi seuraavaa vaihtoa varten. Valitettavasti itse tuosta hässäkästä ei kuvia voi ottaa.

Toisaalta tuolla lavasteiden takana on välillä aikaa puhua myös muuta kuin esitykseen liittyviä asioita – niitä ’normaaleja’; oletko käynyt sieniä katsomassa, meinaatko mennä Madonnan konserttiin? Suurin osa tekijöistä kuitenkin käyttää koko ajan seuraavaan kohtaukseen keskittymiseen, fiilistelyyn, sellaiseen hyvän meiningin ylläpitämiseen. Ja tämä kaikki toivottavasti tänäkin kesänä näkyi katsomoon asti eli että jokainen antaa 110 %:n panoksensa aina kun on lavalla.

Edellisessä päivityksessä mainittiin teatterifrendit erikseen, mutta jotenkin tuntuu, että ihan kaikki ovat frendejä ja ovat valmiina auttamaan jumiutuneen vetoketjun avaamisessa, katsomaan, että asu on kunnossa ja ollaanhan me menossa oikeasta paikasta sisään ja ... Joskus ei itsekään tajua mitä kaikkea sellaista tapahtuu, mistä suurella yleisöllä ei ole mitään aavistustakaan. Makkaramyyjilläkin on välillä jopa aikaa hymyillä kameralle ennen väliaikaa... Vaan voipi olla parempi, että yleisö näkeekin vain sen mitä ovat katsomaan tulleet eli valmiin esityksen. Kiitos kaikille noin 6.000:lle, jotka uskoitte meihin!

- Mikko -

 

Kuvat: Mikko Malin

Nyt se sitten on ohi – valitettavasti!

The Boy Friend on valitettavasti tullut tiensä päähän. Siis teoksen viimeinen esitys oli viime lauantaina 4.8.2012. Villa Capricen tyttökoulu on suljettu, todistukset jaettu ja suvivirsi laulettu. Noin 6000 katsojan lisäksi ihania muistoja ja vauhdikasta musiikkia päähän soimaan jäi myös koko työryhmälle. Jos teoksen tarinassa ehkä jotakin menetettiin, niin isot tanssit ja runsas musiikki ja tietenkin se rakkaus taatusti korvasivat asian!

Viimeisen näytöksen jälkeen madame Dubonnet jakoi todistukset ja koulun tytöt kajauttivat suvivirren - kaikki jo siviileissä. Kuva: Mikko Malin

Viimeisen esityksen jälkeen pidetyssä karonkassa häipyi pitkävetokohde Riikka-pystien osalta. Pystin numero kaksi sai Annele Kasurinen hänen viettäessään 40-vuotistaiteilijajuhlaa harrastajanäyttelijänä tietenkin työn merkeissä lady Brockhurstin roolissa. Jopa Annele hiljeni useiksi minuuteiksi osakseen tulleesta huomiosta, minkä koko muu joukko Kasurisen Kari mukaan lukien niina sanotusti pani merkille. Älkää nyt muut kuitenkaan pelästykö: ehkä jollakin muullakin kriteerillä voi pystin saada kuin olemalla 40 vuotta 'lauteilla'.

Liikuttunut Annele juuri Riikka-pystin saatuaan. Kuva: Mikko Malin

Samassa yhteydessä valittiin myös Ypäjän musiikkiteatterin ensimmäiset Teatterifrendi -kunniamaininnat. Teatterifrendi on henkilö, jonka työryhmä valitsee keskuudestaan laajoilla perusteluilla kuten avulias, aurinkoinen, aina iloinen, ei edes osaa sanoa pahasti, kannustava, hymyilevä, jaksaa tsempata sateellakin ja vaikka mitä. Ensimmäisessä äänestyksessä valituksi tuli kaksi henkilöä tasaäänin: Heini Liukkonen ja Seija Mustamo. Molemmat olivat selvästi yllättyneitä ja iloisia ja porukan raivoisista suosionosoituksista päätellen valinnat osuivat juuri oikeisiin henkilöihin.

Tämä blogi tuskin loppuu vaikka Poikakaveri loppuikin. Yhdistyksen johtokunta on niin sanotusti laittanut uutta matoa koukkuun ja vaikka vielä on fiilisteltävä menneen teoksen parissa, uskoisin, että varsin pian päivitysten sisältö siirtyy Viulunsoittajaan katolla. Eli ei muuta kuin seuraamaan kuinka elämä alkaa hahmottua kohti pientä Anatevkan kylää...
 

YMT:n orkesteri keräsi jälleen runsaasti kiitosta The Boy Friendin esityskaudella. Kuva: Mikko Malin

The Boy Friendin tekemiseen tarvittiin koko 70 hengen joukko ja ihan yhtä varmasti uuden teoksen pystyttämiseen tarvitaan jokainen vanha ja mielellään melkoinen joukko uusia ihmisiä taas harjoittelemaan, markkinoimaan, lavastamaan, myymään makkaroita ja käsiohjelmia ja kahvia, laittamaan autoja siististi parkkiin ja tietenkin esittämään ja kiittämään kotiin lähtevää katsojaa käynnistä vielä portilla!

Kiitos ystävät menneestä kesästä!

- Mikko -

Ensimmäiset Riikka- ja Osmo-pystit jakoon

Teatterimme täytti 25 vuotta 2010. Silloin mietimme jotakin uutta ja ehkä myös hauskaa tapaa muistaa omaa porukkaamme. Syntyi ajatus omien patsaiden tai jonkin vastaavan kehittämisestä. Päädyimme teettämään paikallisella PikkuAnnen savella naista ja miestä esittävät pienet savinuket. Koska Oscar-nimi oli jo ikään kuin varattu, päädyimme esittämään nimiä Riikka ja Osmo. Historia lienee kaikille tuttu, mutta silti pieni kertaus. Riikka ja Osmo Jaakkola ovat tehneet todella pitkän ja merkittävän ’iltatyön’ teatterillamme: Riikka toimi ensimmäiset 20 vuotta musiikinjohtajana ja Osmo erittäin pitkään puheenjohtajana. Saatuamme heiltä oikeudet nimien käyttöön, asia oli valmis.

The Boy Friendin ensi-illassa luovutettiin näiden pystien ensimmäiset numeroidut kappaleet, siis numero ykköset, Riikalle ja Osmolle heidän merkittävästä elämäntyöstään Ypäjän musiikkiteatterin hyväksi. Seuraavien pystien jakokriteereitä ei vielä ole päätetty eli jäänee pitkävetojen kohteeksi, kuka saa seuraavan...

- Mikko -

Pystit ja kunniakirjat ojensivat puheenjohtaja Pekka Virtanen ja johtokunnan jäsen Tarja Virtanen, Riikka ja Osmo kuuntelevat perusteluja. Kuva: Mikko Malin

Rutiinia - vai jotain muuta?

Tätä kirjoittaessani valmistaudun juuri lähtemään kohti teatteria. Ollaan ns. "voiton puolella", koska 6 näytöstä on jäljellä. Fiilikset on kaksijakoiset. Tiedä sitten mistä johtuu kun sitä ajattelee, että vielä 6 näytöstä jäljellä, mutta samaan aikaan ajattelee myöskin, että enää 6 näytöstä jäljellä. Suuren helpotuksen ja suuren haikeuden yhdistävä tunne on melko mielenkiintoinen. Ihan kuin olisi pomminvarma pakoreitti jonnekin, mutta haluatko loppujen lopuksi edes yrittää päästä sinne?

Otsikon mukaisesti elo teatterilla ja sen ulkopuolella on muodostunut rutiinien mukaiseksi. Käytännössä kaikki, mitä tapahtuu ennen näytöstä on aikataulutettua. Sitten näytös ja jälleen kerran näytöksen loputtua palataan aikataulujen pariin, jotta valmistautuminen seuraavaan näytökseen onnistuu mutkitta.

Mutta mitä sitten tapahtuukaan, kun näytökset loppuvat? Käytännössä koko vuoden kestäneet harjoitukset ja esitykset päälle ovat muodostaneet sellaisen rytmin, jonka mukaan on helppo elää. Kun näytökset lopulta loppuvat, se tapahtuu siten kun ne loppuisi kuin seinään, vaikka jo kuluvan vuoden tammikuussa tiesimme, että esitykset loppuvat 4. elokuuta. Vaikka allekirjoittaneellakin on jo 10 vuoden kokemus teatterin tekemisestä, tästä asiasta ei ole vielä tähän päivään mennessä syntynyt rutiinia. Välillä tuntuu siltä, kun saat jonkin projektin päätökseen, että ns. "vetäistään julmasti matto jalkojen alta" ja täytyy alkaa pikku hiljaa nousemaan ylös uudelleen ilman sitä tiettyä, valmiiksi ja hyväksi todettua rutiinia ja ilman teatterin "perhettä". Monesti elämä näytöskauden jälkeen onkin (ainakin itselläni) hieman hankalaa. Onneksi kuitenkin vanha sanonta pitää paikkaansa: "Toisen loppu on toisen alku."

Mutta tosiaan, nyt kiireen vilkkaa teatterille lähmimään naama täyteen pakkelia ja tukka kuosiin. Vielä ehdit mukaan katsomaan kuinka komeita wet-look kampauksia äijäkaartistamme löytyy! :)

-Samuli-

Toinen viikko alkaa

Ensimmäisen esitysviikkonsa aikana ypäjäläisen Poikakaverin näki yli 2200 katsojaa. Se on aikamoinen määrä ihmisiä. Ilahduttavaa ja ihanaa, että niin moni on löytänyt tiensä katsomoomme.

Ja lisää väkeä on luvassa! Toisen viikon alku näyttää lipunmyynnin suhteen lupaavalta: katsojia per esitys näyttäisi olevan tulossa ensimmäistäkin viikkoa enemmän. Saas nähdä, kuinka sitten lopulta käykään.

Kahden päivän mittaisen tauon jälkeen riennämme jälleen tänä iltana lavalle. Taas jännittää! Kun pari iltaa on mennyt replikoinnin sijasta roolivaatteita pesten ja paikaten (toisilla katetta korjaillen ja joillain ensi vuotta suunnitellen...), tuntuu vatsanpohjassa lentelevän perhosia tavallistakin enemmän.

Tervetuloa tänäänkin mukaan Nizzan 1920-lukuun ja hilpeään musiikki-ilotteluumme!

- Iina -  

Kuvat: Mikko Malin (22.7.2012 näytös)

Tänään ensi-ilta… Huomenna ensi-ilta!

Nyt on esityskausi lähtenyt siis hyvällä mallilla käyntiin. Neljä esitystä on takanapäin ja 14 vielä jäljellä, kaiken kaikkiaan siis 18 kertaa etsitään poikaystävää. Yleisöä on riittänyt mukavasti, mutta tilaakin vielä on, joten kaikki nyt vain joukolla teatterille ja katsomaan, mitä muun muassa tyttökoulun väki saa aikaan ja kuinka karnevaalien aikana tapahtuu monenmoista...

Ensi-iltaa oli seuraamassa vielä ohjaaja Hannele Martikainen sekä koreografi Kati Kotilainen, mutta nyt he ovat uskaltaneet jättää meidät viemään keskenämme esityksiä eteenpäin ja omalla painolla. Tietenkin he saattavat tehdä yllätysvierailuita! Jos tarpeen on, niinden jälkeen he mahdollisesti ohjaavat meille pieniä korjauksia ja tarkennuksia. Katsomme myös, ettei esityksen suunta ole liiaksi muuttanut kurssiaan. 

Tänä vuonna on erityisen paljon tekemistä myös ennen näytöksien alkua. Osa käy kampaajalla, mutta osa tekee hiuksensa itse. Esimerkiksi minä menen viimeistään kaksi tuntia ennen esityksen alkua lavan taakse puuhailemaan. Laitan hiukseni kiven kovaksi, jotta kampaus kestää läpi näytöksen monet päähineiden vaihdot. Hiusten laiton lisäksi kuluu runsaasti aikaa myös maskeeraukseen. Sen jälkeen pitää vielä viedä rekvisiitta ja asusteet paikoillensa ympäri teatteria. Kun omat asiat ovat kunnossa, aloitan muiden avustamisen, miehet kun eivät esimerkiksi ole tottuneet meikkaamaan ja tekemään muun muassa rajauksia silmiin! On myös hiusten kihartamista sekä kampauksen tekoa. Kun on reilun tunnin puuhannut, alkaa vartalon lämmittely sekä äänenavaus. Pian kello onkin vajaa seitsemän ja lava tyhjenee, mutta vain hetkeksi, sillä yleisö saapuu sisälle. Lavan takana tosin jatkuu kuhina: meikkejä ja kampauksia viimeistellään, asut puetaan ja viedään loputkin paikoilleen. Ja pitääpä myös muistaa laittaa mikki päälle ennen esityksen alkua. :)

- Tuija -

 

Kuvat: Arttu Malin (näytökset 18. ja 19.7.2012)

Kolme takana, 15 jäljellä

Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, mitä kohti ja mitä varten olemme talvesta asti treenanneet; ensi-iltaa ja esityskautta. Yleisön eläytyminen mukana, nauru ja taputukset tuntuvat joka kerta yhtä palkitsevilta ja niistä saa energiaa jatkaa aina seuraavaan iltaan ja esitykseen. Ja tietysti vähintään yhtä tärkeä energian lähde löytyy kanssanäyttelijöistä ja teatterilla hyörivistä talkoolaisista. Aina löytyy joku auttava käsipari vetämään kiireessä vaihdettavaa hameenhelmaa alaspäin ja vetoketjua kiinni.
Ilmatkin ovat olleet erittäin suotuisat, Ranskan Rivieralla ollaan saatu nauttia auringosta, kuten asiaan tietysti kuuluu.
Näytöksiä on 15 jäljellä, kolme takana. Itselläni ainakin hyvät fiilikset tähän astisesta - toivottavasti ne välittyvät katsomoonkin.

- Sini -

Katsomo siistitään yleisöä varten. Kuva: Arttu Lukander

Maskeerauspisteessä käy ennen esitystä sutina. Kuva: Arttu Lukander

Väliajalla palvelevat iloiset makkaranmyyjät. Kuva: Juha Ahokas

Lavallakaan ei olla koskaan yksin. Kuva: Arttu Malin

Loppukumarrukset ovat kiitos yleisölle. Kuva: Arttu Malin

Vihdoinkin yleisölle!

Vihdoin ollaan siinä vaiheessa, että päästään esittelemään muillekin tätä hienoa tuotosta! Verta ja kyyneliä vuodatettiin, mutta vihdoin ollaan valmiita. Ensi-ilta ei jännittänyt niin paljoa kuin olisi odottanut. Suurin jännitys tuli vasta n. minuuttia ennen kun hypättiin lavalle.

Esityksissä on tullut myös muutamia virheitä, mutta ihminen on erehtyväinen ja vahinkoja sattuu. Onneksi ne ei ollut mitään kovin suuria! Toivottavasti näytelmä on viihdyttänyt ja siitä on jäänyt positiivisia vaikutuksia myös katsojille!

- Selina -

 

Kuvat: Arttu Malin