Täys tusina YMT:n lavalla

Koko juttu lähti siitä kun törmäsin Monaan musiikkiopistolla. Hän pyysi mua mukaan Ypäjän Musiikkiteatteriin ja olin tietenkin heti valmiina, koska en osaa sanoa ei.

Ekoissa harkoissa en tiennyt mitä olis pitänyt tehdä, minne mennä ja kaikki oli sekaisin. En tuntenut edes suurimpaa osaa porukasta. Saimme plarit, kaikki oli puhunu jostain ihmeen plareista ja mää en tienny edes mitä se plari sana tarkottaa. Olin jälleen aivan sekaisin!! Alkoivat kuoroharkat ja ekassa äänenaukasussa olin aivan sekaisin. Jälleen kerran.

Sitten oli vuorossa tanssiharkat ja olin jo ensimmäisen kymmen minuuttisen jälkeen aivan solmussa eli jälleen sekaisin. Aloin jo tunteen ihmisiä nimeltä ja oli joitakin joiden kanssa juttelin, mutta silti suurin osa oli viälä pimennossa.

Yksissä harkoissa Hannele -ohjaaja pyysi mua luokseen ja näytti mulle pari vuorosanaa. Mietin sitä viälä pitkään: ”Mulle vuorosanoja!?!?!”.

Sitten oli vuorossa paljon puhutut ulkotreenit. Katselin lavalta ensikertaa katsomoa ja mietin: ”Mihin oikein ryhdyin??” Lavastukset alkoivat pikku hiljaa nousta, kohtaukset valmistua ja laulun sanat jäädä päähän. Tässä vaiheessa tiesin melkein kaikki nimiltä ja tulin hyvin juttuun monen kanssa.

Oli noin pari viikkoo aikaa kenraaliin, tuli mikkilista ja kaiken kukkuraksi  sieltä pamahti  mun nimi numerolle kakskymmentä!!!

Kenraali oli alkamassa ja vapina oli järkyttävä. Olin jo laittanut vaatteet päälle ku Mona meni mun  ohi ja sano: ”Eiks sulla oo viälä meikkiä??” ”MITÄ???!!! MEIKKIÄ MULLE!!??” Ei auttanut ku mennä meikattavaksi. Meikkien ja mun kaveruus ei ole mikään valtavan hyvä, vaikka melkein joka päivä meikkaan (vain pakosta).

Kuvat: Kerkko Vihava

Esitykset on alkanut menemään jo rutiinilla. Ja lavan takana on aivan mahtava fiilis!!! Ja onhan se ihan kiva, että äitikin huseeraa lipunmyynnin ja makkarakiskan välillä.

Täytin eilen 27.6 kaksitoista ja esitystä oli tullu kattomaan paljon sukulaisia ja tuttuja. He oli haltioissaan kaikesta mitä näkivät ja kuulivat.

Kiitos teille kaikille tästä vuodesta jo vähän etukäteen!!! Mun mielestä YMT:n Teatterifrendi -tittelin sais voittaa ihan kaikki!!

 - Juho -                        

Tämä on kroonista!

Oli syksy 1988 ja olin muuttanut Loimaalle. Junantuoma, kuten sanonta on. Jossain vaiheessa liityin Loimaan Naislaulajiin jota johti Jaakkolan Riikka. Häneltä kuulin tästä Ypäjällä toimivasta teatterista. Jokunen vuosi meni ja jokin pieni ajatus vaan takoi takaraivossa... Että jospa minäkin... No, se taisi olla syyskesää 1994 kun sitten soitin Riikalle ja kysyin, että pääsisinkö mukaan. "Joo, tule ihmeessä, harjoitukset on sitten silloin ja silloin Perttulan koululla, Valkoinen hevonen esitetään toiseen kertaan ensi kesänä. Tervetuloa." Noin se jotenkin meni.Olihan se jännää mennä uppotuntemattomien joukkoon. Ja kun muut jo osasivat kaiken... Silloinhan tahti oli vielä se, että kaksi kesää esitettiin samaa teosta ja välikesä huilattiin.

Ensi-iltani oli ikimuistoinen. Sitä kun ei virallisesti ollut lopulta ollenkaan. Se oli nimittäin ainoa kerta,kun koko teatterin historiassa esitys on jouduttu perumaan. Vajaat puoli tuntia ennen esityksen alkua tuli semmoinen ukkosmyrsky, että tekniikka hajosi ja näyttämö oli kuin perunapeltoa, paitsi että vaot olivat toisinpäin, siis ojina rinnettä alas. Näyttämö oli silloin nykyisen näyttämön vasemmassa reunassa olevan navetan takana. Sullouduimme niin esiintyjät kuin katsojatkin navettaan sisälle ja odotimme, että myrsky laantuu. Samaan lopputulokseen ei pystynyt edes Lahja-myrsky, vaikka pyyhälsi teatterialueen yli vain pari tuntia ennen Titanic- musikaalin viimeisen näytöksen alkua. Senkin näytöksen ja etenkin esityksen mahdollistamisen edellyttäneet toimenpiteet (ja varsinkin sen vauhdin, millä kaikki tehtiin!!)  muistaa varmasti jokainen mäellä silloin mukana ollut!

Seuraavan produktion, Evakko-oopperan, jätin väliin, mutta sitten tultiin taas mukaan. Tässä vaiheessa olivat lapsetkin sitten jo mukana: yksi tytär lavalla, toinen vielä mummulassa hoidossa ja kolmas rattaissa näyttämön edessä. Myöhemmin mukaan tulivat kaikki kolme, heti kun kynnelle kykenivät. Niinhän moni muukin perhe täällä on tehnyt ja siitä tässä teatterissa olen aina pitänyt. Lapset kasvavat tähän touhuun, ovat ehkä ensin mukana äidin vatsassa tai lavan reunassa vaunuissa ja vuosien kuluessa tulevat pikkuhiljaa mukaan. Välillä jälkikasvu hoitaa toisia pieniä, myy käsiohjelmia, juoksee vaan muuten porukan perässä tai on mukana jossain pienessä, mutta tärkeässä roolissa. Iän karttuessa roolit ja vastuu kasvavat.

Tässä toimii "kylä kasvattaa" -periaate. Se, joka ensin näkee, saa komentaa koko klaania, vaikka eihän niissä kyllä yleensä paljon komentamista ole ollut. Omatkin lapset muistelevat vuosien jälkeen teatterilla leikittyjä leikkejä ja paikkoja, missä oli kiva olla piilossa. Teatterilla syntyneet kaverisuhteetkin ovat pysyneet voimissaan.

Tänne on aina tultu perheinä. Joskus on kuulunut kommenttejakin siitä, että käsiohjelmasta on laskettu, kuinka monta samannimistä kussakin teoksessa on mukana. Niin, ja osa perheenjäsenistä on tekemässä myös niitä hommia, jotka tehdään  lavan ulkopuolella.

Kaikki kuvat: Kerkko Vihava

Vuosien mittaan olen saanut tehdä pari isompaa roolia, jokusen pienemmän ja aina niitä rakastamiani kuoro-osuuksia. Lapset ovat kasvaneet ja olleet mukana vaihtelevasti, välillä lavalla, välillä taustahommissa. Jossain vaiheessa havahduimme muiden vanhempien kesken siihen, että osa lapsista oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 6-8 kesää aina teatterilla. Eivät edes tienneet muusta! Mutta kuten yksi heistä totesi: tämä on tauti, josta ei pääse eroon. Kyllä tänne mäelle on vaan aina päästävä, vaikka vain lippuja myymään. No, ilman lipunmyyjiä niitä lippuja ei myytäisi eikä meillä olisi näin ollen maksaneita katsojiakaan:).

- Sari -

Takaisin Anatevkaan

Juhannustauon jälkeen palasimme eilen Anatevkaan. Miten voikaan muutaman päivän tauko sekoittaa pään? Lavalle nousi erityisen jännityksen kanssa, kun oli tunne, että muistaako tässä nyt enää mitään.

Vaan kyllä sentään muistimme - ja onneksi niin, sillä tupa oli täynnä kuumaa kesäiltaa teatteriin viettämään tullutta väkeä. Seisaaltaan annetut aplodit kirvoittivat kiitollisuuden kyyneleitä meidän anatevkalaisten silmiin.

- Iina -

Kaikki kuvat 20.6. näytöksestä: Kerkko Vihava

 

Näkymättömät kädet

Olemme saaneet muutaman viime päivän aikana lukea ja kuulla kommentteja esityksestämme. On ollut teatteriarvosteluita, lehtijuttuja, ystävien ja tuttavien lausuntoja. Ja kovin positiivista on kaikki tämä palaute ollut!

Arvioissa on kiinnitetty ansaitusti huomiota Tevjeemme, Virtasen Pekkaan, joka hoitaa hommansa kotiin vakuuttavasti ilta toisensa jälkeen. Kiitosta on satanut myös muille roolisuorituksille, lavasteille, puvustukselle ja ohjaukselle. Oikeisiin osoitteisiin ovat kaikki kiitokset menneet!

Suuresti mieltä lämmittävää on kaikissa arvosteluissa ja kommenteissa ollut myös se, että joukkovoimamme tuntuu näkyvän, kuuluvan - ja koskettavan. Joukkokohtauksiin on ihastuttu. On liikututtu lavalta huokuvasta kollektiivisesta tunteesta. Katsojat ovat kokeneet seuraavansa jotakin, jossa kaikki antavat parastaan, puhaltavat yhteen hiileen. On ihmetelty, miten monikymmenpäinen joukko voi liikkua, laulaa ja olla lavalla näin yhdessä. Ihanaa, että yhteisen tekemisen ilo on aistittavissa!

Kutsukorttitalkoot toukokuussa. Kuva: Kari Kasurinen

Täällä blogissa olemme kevään ja kesän aikana saaneet seurata projektin etenemistä. On ollut riemastuttavaa lukea muun muassa näyttelijöiden, graafikon, soittajien ja lavasteryhmän tunnelmista, tuntemuksista ja tekemisistä matkan varrelta. Tekstien kautta on hyvin avautunut se, mitä kaikkea onkaan tehtävä, ennenkuin kokonaisuus on valmis ja toimiva.

T-paitakauppaa - aika paljon muutakin :) Kuva: Iina Wahlström

Ja silti kertomatta on jäänyt vieläkin hurja määrä erilaisia hommia ja töitä, joita joku tekee. Joku tulee illasta toiseen myymään lippuja ja on koonnut väliaikakahvioon iloisen talkoojoukon. Joku siivoaa pukuhuoneen päivittäin ja hoitaa lipputilaukset kuntoon. Joku hommaa näyttelijölle väliaikavoikkarit ja ehti keittää harjoituksissa kahvit koko porukalle. Joku huolehtii siitä, että maskeerausvälineet ovat kunnossa ja korjasi rikkoutuneet kengät.

Joku loihti jokaiselle hienon t-paidan ja parkkipaikalle liikenteenohjaajat. Joku muisti kerätä palautetut asiakaskyselyt talteen ja päivittää ensiapulaukun sisällön. Joku hoiti lehtimainokset ja kiikutti tienvarsikyltit paikoilleen. Joku pesi toistenkin pyykit ja lakaisi katsomon, avusti meikkauksessa, osti makkarat... Aikamoinen joku!

Teatterillamme on kymmenittäin näkymättömä käsiä, jotka tekevät tämän kaiken ja vielä pikkuisen muutakin. Suuri kiitos myös kaikille heille!!!

- Iina -

Se oli kova rypistys

Tekkee munki miäli kirjottaa tänne Larin taka. Johtuu siitä, et teatterilla on niin pirun ihania ihmisiä kaikki. Mää kirjotan, kon mää niin tykkään heitistä.

Se vaan oli niin hektistä ja kiirusta aikaa, kon me lavasteita kyhättiin. Mut pyyrettiin hommaan ja mää hullu suastuin. Mun aran ja pirättyvän miähen piti pomottaa lavastetyämaa, kattoo et kaikilla on jottain tyätä. Kyl sitä vaan löytyki pirusti. Ei se meittiä hirvittäny ja kiiruusti ruvettiin tyähän.

Osat valmistu ja nostot olivat ajallaan. Nippuun saatiin ja sit tuli värjäyksen vuaro, vaikka oli viälä paljon muutaki tekemistä. Saatiin enkeli appuun: Lilian tuli ja Oskarin kanssa neuvoteltiin värit ja patinoinnit. Lilian alko maalaan ja pelkäs korkeita paikkoja ja meni vikkelästi portaat ylös. Kantapäistä 5 metriä alas ja maalas huippuja. Me Markun kans kehuttiin kaikille, et aikataulu pittää. Ihan totta se ei ollu, mut Lilianin sitkeä tyä autto meittiä kuromaan aikataulu kiini.

Kyl meitin tiimi veny, kon piti kulissit saara valmiiks. Se oli kova rypistys, mei selvittiin. Kiitos Arto, Arttu, Asko, Jari, Martti, Markku ja Riku. Erityis kiitos maalarimestari Lilianille, joka kaiken maalasi. Saatiin kuntoon. Ollaan me hyvä sakki.

- Hannu -

Lavasteiden takana... Vai edessä?

Nyt, kun esityskausi on lähtenyt kunnolla käyntiin ja on saatu muutamia esityksiä “vyön alle”, alkaa muodostua rutiini. Kuka tekee mitä ja missä järjestyksessä ennen esitystä ja väliajalla. Jotkut istuvat hiljaa jossakin nurkassa ja keskittyvät, toiset kertaavat repliikkejään puoliääneen, osa availee ääntään jo meikatessaan (miehetkin alkavat jo osata itsekin meikata) ja muutamat kertoilevat vitsejä poistaakseen jännitystä.

Sitten, kun se kuuluisa viulunsoittaja alkaa siellä katolla soitella sulosäveliään ja Tevje polkaisee tekstin käyntiin, kaikki muu hiljenee. Kukaan ei liiku, kukaan ei puhu. Kaikki odottavat lavallenousemista. Sitten vielä viimeiset korjaukset roolivaatteisiin ja eikun menoksi.

Nollasta “sisään” eli lavalle astuessaan sitä väkisinkin kiinnittää huomionsa ensimmäisenä yleisöön: onko tänään tupa täysi vai ei, onko siellä tuttuja, mikä on ikäjakauma. Näiden seikkojen perusteella muodostuu kuva yleisöstä ja se yleensä antaa osviittaa siitä, mitkä vitsit uppoavat sen kertaiseen yleisöön.

Kuitenkin, kun ensimmäisen kerran alkaa laulaa "Perinteitä", yleisö unohtuu täysin ja annetaan mennä täydellä voimalla ja tunteella, aivan kuin jokainen esitys olisi ensi-ilta. Ja sen meidän yleisömme on toki ansainnutkin. Jokainen katsojamme on yhtä arvokas, nuorimmasta vanhimpaan. Jokaisen on saatava sama hieno teatterielämys.

Väliajan jälkeen alkaa jo olo helpottua. Näyttelijät rentoutuvat hieman ja tulkinta on hieman vapautuneempaa kuin ensimmäisellä puoliskolla. Esityksen taso ei kuitenkaan putoa, vaan on samaa taattua Ypäjän Musiikkiteatterin laatua, jota yleisömme odottaa.

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

Kun viimeisen kerran poistuu lavalta, niin helpotus on suuri. Olo kevenee ja tunteille voi antaa enemmän tilaa. Kiitoksiin juostessa yleensä joko naurattaa tai itkettää (riippuen yleisöstä) eikä kumpikaan ole kiellettyä. Yleisöltä saamamme kiitos korvaa kaikki ne pitkät raskaat sateiset harjoitukset ja kovan työn musiikin, näyttelemisen, koreografioiden, puvustuksen ja lavastuksen parissa jonka työryhmämme on tehnyt. Sen vuoksi tätä oikeasti tehdään.

Kiitos kuuluu yleisölle, vaikkeivat he sitä itse uskoisikaan...

- Arttu -

Lavastemiäs katsomosa

On perjantai 14.6.2013 ja ensi-ilta. Sataa ja tuulee ja on kylmä. Luotetaan kumminkin sääennusteeseen sen verran, että ei vedetä katosta päälle ennen esityksen alkua. Lavastemieskin taapertaa paikalle hyvissä ajoin vaimonsa ja ystäväpariskuntansa kanssa.

Hädin tuskin päästään sisään alueelle, kun kuuluu. "Siinä on yksi". Minähän se yksi ja Makehan se, kun huutelee. Ojennan takin kaverille, "pidä tuota" ja menen mukaan kutsuvierasteltan pystytykseen.

Päästään siitä sentään hyvissä ajoin katsomoon. Lavastemiehenä olen toki puolueellinen sanomaan mistään mitään, paitsi että lavastus on hyvä, mutta kun kello kilisee esityksen alun ja Mäksä tallustaa letteineen näyttämön poikki ja enkeli aloittaa katolla viuluineen, niin odotus on korkealla. 

Eikä lavastemiäs pety. Pilvet kiitävät yllä viuhaan, YMT näyttää alla parastaan. Me katsomossa palelemme, mutta se jää sivuun, kun, Mäksän bändi kajauttaa, Pekan Tevje ottaa näyttämön haltuunsa ja Anatevkan kylän väki esittäytyy meille Tuomaksen ja Saaran koreografioin ja Pirittan puvuin Lötjösen lavasteissa Hannelen jännittäessä (oletettavasti) katsomossa.

Suuret tarinat eivät ole vieläkään kuolleet, kun tuttu kertomus tempaa meidät mukaansa. Taas kerran, mutta nyt sen kerran, kun esitys ja ylöspano ovat kertomuksen arvoisia.

Väliajalla kuuntelen kuulosäteellä olevien kommentteja. Valittavat, että menee osa esityksen tenhosta sivuun, kun eivät osanneet varautua kylmyyteen ts. pukeutua lämpimästi. Saattelen vaimoineni väliajalle katsomosta kutsuvierastelttaan Lahja-rouvan, joka muistelee kahden vuosikymmenen takaista osallistumistaan Viulunsoittajaan. Pikkuisen meitä itkettää kaikkia aika ajoin.

Kaikki kuvat lavasteista: Iina Wahlström

Näytännön jälkeen Mannisissa juttelemme ystäviemme kanssa esityksestä. Ihastelevat aikaansaannosta. Meillä on mukavaa, kun erittelemme iloisesti yksityiskohtia, mikä kertoo kokonaisuuden nautinnollisuudesta. Sekin, kun… mää kerron si karonkasa.

Nyt ollaan muutamaa esitystä edempänä. Ainakin osa kokee ”vetojen” paranevan – täysillä kumminkin mennään aina. Ja täysillä mekin Jarin kanssa korjattiin yksi opaskyltti. Eiku etteenpäin…

- Arto -

Täysillä mennään - kelissä kuin kelissä

"Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä" veteli Mikko Alatalo ja kyllä se tähän kesän alkuun aika hyvin tuntuu pätevänkin.

Nyt kun takana on kolme virallista esitystä, teatterin puolesta voi sanoa, että kelit eivät aivan välttämättä ole olleet ne parhaimmat, tai ainakin niin voisi yleisö luulla. Joko on tuullut kovasti tai sitten on tullut vettä senkin edestä. Itse olen jopa nauttinut näistä keleistä, koska oma esiintymisasuni ei ole mikään kovinkaan kevyt, joten vaatetukseni on märkä, satoi sitten vettä tai paistoi aurinko. Ainakaan kylmä ei tule, oli tilanne mikä tahansa.

Mutta katsojien kannalta voisi kuvitella, että vesisade tekee esityksestä huonomman tai sitä ei ole mukava katsoa; tässä olette kuitenkin erehtyneet. Teatteri tarjoaa vilttejä kylmän varalle ja katettu katsomo pitää huolen, että siellä ei tarvise kastua.

Mutta miten tämä kaikki vaikuttaa itse esitykseen? Tottakai dynamiikka hieman muuttuu, mutta itse olen sitä mieltä, että haastavampi esiintymiskeli pakottaa kaikki esiintyjät tekemään parastaan ja sen ylitse. Kun kelin takia pitää tehdä kaikki näyttävämmin, on itse näytös automaattisesti voimakkaampi ja esille tulee sellaisia tunteita, joita saattaa vältellä kuumalla auringonpaisteella.

Miksi siis lähtisit katsomaan huonolla kelillä kesäteatteria? Esityksemme on saanut pelkästään kehuja katsojilta ja voin luvata, että oli keli mikä tahansa, tulemme antamaan kaikkemme näyttämöllä. Keli ei ole tekosyy jäädä pois esityksestä, se on parhaimmillaan erittäin hyvä syy lähteä paikan päälle!

- Lari -

Tänään se alkaa!

Nyt on taas vierähtänyt kokonainen harjoituskausi ja tänään on jo ensi-ilta! Toivottavasti katsojia on paljon! Aika vain on mennyt niin nopeasti...

Itse olen orkesterissa. Meidän harjoittelumme ei ole ollut niin rankkaa kuin näyttelijoiden, mutta sävelet kuitenkin ovat kohdillaan! Siitä voimme kiittää muusikinohjaajaamme Kari Mäkirantaa.
Se on niin mukavaa tulla harjoituksiin (tai esitykseen), istua samalle tutulle paikalle, ja antaa vain musiikin viedä. On hauskaa myös katsoa näytelmää siinä sivussa. Tosin, pari kertaa olen jäänyt katsomaan näytelmää, vaikka soiton pitäisi alkaa! :D

Eilen oli kenraaliharjoitukset. Minulle se kyllä tuntui jo ihan esitykseltä, koska katsojiakin oli! Repesin kyllä totaalisesti, kun Kari tuli lavalle leteissään, jotka menivät korvan päältä.
Harmi vain, että sade kiusasi meitä koko harjoituksen ajan, tai no, näyttelijöitä. Toivottavasti sää on parempi muissa esityksissä. Onneksi meitä suojaa ne hauskat kopit!

Loppujen lopuksi toivotan meille kaikille onnea ensi-iltaan ja menestyvää esityskautta! Toivottavasti tästä tulee yhtä hauskaa niin kuin aikaisempina vuosina! Tämä on ollut mahtavaa alusta asti, eikä (ainakaan minua) haittaa jos jokin menisi hassusti. Ypäjän Musiikkiteatteri on niiin muistelemisen arvoinen kuin teatteri voi koskaan olla ja tulla olemaan!

Vielä kerran onnea meille kaikille ja nautitaan!

- Rosa -

Lavastemiähen vinkkelistä

Kohta vappu ja toukokuu 2013, näyttämö hangen peitossa, ei merkkiäkään Anatevkan kylästä.

Lötjönen alias lavastajamme Oskari Löytönen on laatinut suunnitelmansa ja laitellut niitten mukaisen pienoismallin, miltä Anatevka Ypäjällä kesällä 2013 näyttää. Olemme ihastuneita – upeaa – olemme myös tyrmistyneitä, emmekä tajua, mikä maksaa mitä ja mikä on mahdollisuuksiemme rajoissa. Monenlaisten alkukangerrusten perään ryhdymme touhuamaan. Johtokunta hiukan supistaa Lötjösen laveutta, Oskari antaa työpiirrokset ja Hannu ryhtyy tekemään. Mennään Askon kanssa apuun ja palellaan niin pirusti, kun siinä navetan lattialla ruuvataan kakskakkosia erilaisiksi elementeiksi, joita ovesta epätoivoisesti sovitellen kannetaan ulos räystään nojaan odottamaan jatkojalostusta. Hanki häipyy näyttämöalueelta konevoiman avustamana ja alkaa konevoimainen kaivuu.

Muodostuu rakennusryhmä. Hannu nokkamiehenä, Asko ikiavuliaana yleismiehenä, Markku hankkii ja järjestää, Arttu älyllistää kaiken raatamisen - hieman kyynisesti tosin - ja paria lautaa raahaan minäkin paikalle, joka saattaa kyllä olla vähän väärä. Nyt palellaan porukalla. Näyttämö on kuraa ja kuoppaa ja Asko arvelee, että ei tästä mitään tule. Mutta kyllä tulee, tulee ensin lavasteryhmän oma moniulotteinen huumori, jossa jokainen omaksuu oman roolinsa – voi Hannele Martikainen, ohjaaja, jos tietäisit ne roolit! Tämä näytelmä ja elämää enemmänkin on toteutettu moneen kertaan ennen ensimmäistäkään näyttämöharjoitusta. Ja sitten tulee paljon muutakin, koneet kaivavat, Ypäjän Metalli tekee ja auttaa, orkesterikatosten avussa tosin ollaan tiukilla, kun puomi ei riitä, pannaan pattinkia jatkoksi ja vaikka taipuu, niin kestää kumminkin ja niin saa Kari Mäksä Mäkiranta, musiikillinen johtaja, oman koppinsa kohdalleen. 

Tulee rutiini, aamulla paikalla seitsemältä, Markku laittaa kahvin tippumaan ja kahvin kanssa hahmotellaan päivää ja parannetaan maailmaa, jos ei ihan kokonaan, niin näyttämön osalta ainakin. Oskari ideoi elementit, Hannu tekee ne ja me täydennämme ja sitten pitääkin ruveta nostamaan. Mannisista löytyy siihenkin apu ja ammattinostaja, jonka avulla saamme kaiken tarpeellisen pystyyn, vaikka pelottaakin. Rupeaa näyttämö hahmottumaan ja rakennusryhmään liittyy uusi upea jäsen, Lilian, joka maalaa mitä vaan ja missä vaan, matalla ja korkealla ja kapeasti ja laveasti ja murtaen ja sävyttäen ja ihan miten Lötjönen keksii ja vaikka ei keksikään.

 

Ollaan aikataulussa sanoo Make – me mistään aikataulusta mitään tiedetä, mutta alkavat artistit ilmaantua iltaisin näyttämölle ja meidän pitää siivota jälkemme, kaikki kapulat ja ruuvit ja purut ja sahat ja sirkkelit ja vasarat ja mitä kaikkia niitä onkaan päivän mittaan ollut tarvis. Jari kärrää vielä kivituhkaa artistien poluille, etteivät siinä esiintymisen innossa kompastu. Ja sinne he sitten ilmestyvät kaikessa ihanuudessaan, nuo tähtemme, nuo päättymättömien unelmiemme kohteet, nuo sankarimme, nuo hapuilevan rakkautemme hallitsijat. Hannu, Arttu ja Asko vaihtavat rooleja rakennusmiähistä artisteiksi ja me Markun kanssa pokataan, että yes Sir. 

Siihen tunkee vielä kaikenlaista muuta väkeä, on ääntä ja on valoa ja on muuta musikanttia ja kaikki tarvitsevat sähköä. Että vedellään sitten niitä kaapeleita ja pidetään peukkua, että keskus kestää. Paikalle pörrää jäteauto ja romukauppias ja joku kunnan tirehtööri ja kaikille pittää si äkkiä löytää ne vastaukset, ko ne kyssyy ilman mittään tietoo mistään. Apuun tulee aina se rakennusryhmän huumori.

Kaikki kuvat: Lilian Pärni

Kohta Juhannus! Vaan ei ihan vielä. Tänään kenraali, huomenna ensi-ilta. Sääennuste ei ole hyvä. Lavastemiästäkin jännittää. Niin paljon on pitkään tehty niin suurella joukolla, jotta perjantaina 14.6.2013 klo 1900…

- Arto -

Matka isoäiti Tzeitteliksi

Se oli vuona 1973, kun 7-vuotias pikkutyttö käveli Vorssan Wiksbergistä Saunasillan välillä vaihteen vuoks Koskisillan kautta Forssan Seurakuntatalolle. Oli torstai ja Tyttökuoro. Laulettiin etupäässä virsiä ja hengellisiä lauluja ja esiinnyttiin useasti Forssan kirkossa sunnuntaisin. Myös lähiseurakuntien kirkot tulivat tutuksi. Kuoro muutti nimensä Kantika-kuoroksi, johtajana oli kanttori Antti Vuoristo ja Riitta Vakkala, myöhemmin Maj-Lis Rämö. Odotettuin biisi oli aina lopuksi kevyempi Doorilaisten kaupunkiin.

Sitten vuoden 1977 syksyllä vaihdoin kuoroa, hieman kevyempään suuntaan. Oli tiistai ja alkamassa oli Kuhankeittäjät Kuhalan koululla. Koskelon Tuija ja Tauno olivat johtajina. Kuorossa oli parisenkymmentä laulajaa, minä olin altto. Jokelan Nina ja Kulosen Mona aloittivat samana päivänä. Kuoron saatua suosiotaan vaihtui treenipaikaksi vanha kaupungintalo. Oli montaa eri ryhmää, A-ja B-kuoroa... Kesäisin oli äänenmuodostusleirejä Tölön koululla kouluttajina Iiris Sundberg-Räisänen ja Tuula Kaukovalta. Leirit olivat kivoja vaikkakin raskaita. Vuosien saatossa tulivat tutuksi myös Forssan ystävyyskaupungit: Ruotsissa Södertälje, Norjassa Sarpsborg, Tanskassa Struer... Se oli hienoo aikaa.

Sitten Tuija ja Tauno luopuivat vanhuuttaan johtamisesta ja moni jäi kuorosta pois. Minäkin. Oli alkamassa lukio...

Meni opiskellessa ja perheen perustamisessa muutama vuosi. Siinä vuosien varrella sain äidiltäni Kehrien ensimmäisen levytyksen joululahjaksi. Ei isommin kiinnostanut silloin heti sitä kuunnella, pidin sitä vuoden hyllyssä. Sitten kun päätin kuunnella sen, jäin koukkuun heti ja opettelin ne biisit. Ihania lauluja, niin kevyitä ja raikkaita. Työni ohessa törmäsin Seppäsen Virpiin ja päätimme mennä yrittämään josko Natalia ottais meidät Kehriin... ja ottihan se! Heti eka keikka oli Kuorokilpailut Hämeenlinnassa, tultiin kolmanneksi. Treenattiin keskiviikkoisin ens alkuun Tehtaankoulla, mutta menestys toi lisää väkeä riveihin ja nyttemmin treenit on Kehräämöllä. Ja mukana ovat edelleen Mona, Nina ja tietysti Virpi ja mä. Kehrissäkin on vuosia vierähtänyt jo reilut kymmenen.

Isoäiti Tzeitelin kuvasi Iina Wahlström

Se oli Timosen Mona joka Kehrien treenien yhteydessä pyys mua laulamaan Ypäjän musiikkiteatteriin. Oli alkamassa Sammon tarina ja alttoja tarvittais. Ajattelin, että vois sitä yhdeks kesäks mennäkin. Takana oli jo pari kesää kyläsepän Sepän akan jenkassa. No, Sammon tarinaa tehtiin kaks vuotta ja kolmantena kesänä oli Kavalkadi... eihän sitä voinu jäädä pois! Huomasin olevani koukussa. Ja olihan siihen muukin syy...

No nyt on useampi vuosi ja teos takana. Talkootunteja ja kahvinkeittoa, kaupassakäyntiä... upeita ihmisiä... kavereita... Mutta eri toten tänä vuonna olen huomannut ja saanut osakseni niin mieltä lämmittäviä ja positiivisia kannustuksia, että kyynelsilmin tätä kirjoitan ja kiitän jokaista!

Olen aina ollu kuorolaulaja, altto... mutta näin tässä ny si kävi! Tsemppiä ja potkua meille kaikille!

- Teija -

Break a leg!

Siinä missä kaikkia kirjallisia ja taiteellisia teoksia, myös musikaalia suojaavat tekijänoikeudet. Musikaalin julkinen esittäminen vaatii aina luvan, sillä tekijänoikeus antaa luovan teoksen tekijälle oikeuden määrätä teoksensa käytöstä. Useinkaan musikaalien tekijät eivät itse valvo teostensa oikeuksia ja lupa-asioita, vaan heitä edustavat asiaan erikoistuneet tahot. Nämä tahot myöntävät  oikeudenhaltijoiden kanssa tekemiensä sopimusten nojalla oikeuksia näytelmien julkiseen esittämiseen ja määrittävät luvan taloudelliset ehdot.

Viulunsoittaja katolla -musikaalin oikeuksia valvoo Josef Weinberger Ltd -niminen yritys, joka sijaitsee Lontoossa. Heidän kanssaan mekin olemme esitysoikeudesta Ypäjälle neuvotelleet ja sopineet. Yleensä sopimusten allekirjoitusten jälkeen ei kanssakäymstä juurikaan ole, mutta Josef Weinberger Ltd yllätti meidät pienellä tervehdyksellä näin ensi-illan alla:

 

- Iina -

Hei, me onnistutaan!

Kyllä. Pakko se on myöntää. Vielä vähän aikaa sitten olin aivan varma, että ei tästä mitään tule. Kuinka kaikki tuntuikin olevan vielä niin keskeneräistä. Mielessä kaihersi pelko, että tästäkö nyt tulisi se floppi kaiken hienon jälkeen…

 

 

Nyt voin todeta, että pelkoni oli turha. Todellakin. Tästä tulee jotain, ja vielä jotain aivan mielettömän upeaa! Vaikka vielä välillä voi väellä olla pientä haparointia vuorosanoissa tai lauluissa, tai tietyt samantapaiset joukkokohtaukset aiheuttavat yhä päänvaivaa ”siis mitä tässä nyt pitikään tehdä”, niin joka ilta mennään eteenpäin – ja vauhdilla.

Omat epäilyni saattoivat johtua siitäkin, että tämä teatteriharrastus on omasta näkökulmasta kovin erilainen nyt, kun olen itse mukana näyttämöllä laulamassa ja tanssimassa, kuin mitä se on ollut orkesterilavalta katsottuna. Vaikka silläkin lavalla olosta on jo kummasti vuosi jos toinen vierähtänyt...

Lavalla ollessa pitää muun muassa muistaa mistä mihinkin kohtaukseen tullaan, ja minne poistutaan. Voisi kuvitella, että orkesterilla on helppoa, kun siellähän sitä vain istua kökötetään koko esityksen ajan paikoillaan aina välillä soitellen. Mutta ehei, kylläpä siinäkin vaan pitää miettiä ”mistä tullaan ja minne mennään”. Ainakin oman muistikuvan ja kokemuksen mukaan harvoin sitä suoraan nuotista voi soittaa. Nuottipaperit voivatkin olla täynnä mitä erikoisimpia merkintöjä siitä mistä tahdista siirrytään mihinkin tahtiin, palataanko soittamaan joku pätkä uudelleen, ja soitetaanko jotain rimpsua useampaan otteeseen laulun, tanssin tai vuorosanojen pitkittyessä…

On kuitenkin mukavaa olla välillä näyttämöllä, vaikka pieni kaihoisa kaipuu soittamaan tuntuukin rinnassa… mikään ei nimittäin ole sen ihanampaa kuunneltavaa, kuin orkesteri, joka kesäillassa virittelee soittimiaan ja valmistautuu harjoitukseen tai näytökseen. 

Kaikki kuvat: Iina Wahlström

Ensi-iltaan on enää runsas viikko. Tiedän, että siihen mennessä tämä porukka – niin näyttelijät, soittajat kuin taustavoimat – ovat jälleen valmiina vastaanottamaan satoja ja tuhansia katsojia. Siitä ei ole epäilystäkään.

-Tanja -

Hampaiden kiristystä ja leveitä hymyjä

Aina ei ole harjoituksissa kivaa, onhan se pakko myöntää. Väki on väsynyttä ja ärsyyntynyttä ja pinna on kireällä. Sitä hermostuu toisiin ja ennen kaikkea itseensä. Asiat eivät etene, oppi ei mene perille. Lavalla velttoillaan ja lavasteissa purnataan.

Juuri, kun on valmis heittämään harrastuksellaan vesilintuja, tapahtuu jotain mystistä. Onkin tyynet, keskittyneet harjoitukset, joissa on hyvä tunnelma ja tekemisen meininki. Silloin katsoo ympärillään olevia ihmisiä, ja ymmärtää pienen osan siitä taiasta, joka teatterin tekemiseen liittyy.

Se koostuu kanssatekijöiden kunnioittamisesta, heittäytymisestä, itsensä ylittämisestä, kaverin kannustamisesta, porukkaan luottamisesta ja siitä, että uskoo tarinaan, jota ollaan yhdessä kertomassa.

Se konkretisoituu pieninä eleinä, silmiin katsomisina, auttavina käsinä, hyvinä sanoina, ja aitoina tunteina. Sitä ei voi koskaan saavuttaa yksin, siihen aina tarvitaan joukko samaan päämäärään tähtääviä ihmisiä. Se vaatii sanan me.

Me kun Ypäjän musiikkiteatterilla puhallamme yhdessä hiileen, syntyy komea liekki, joka hehku ulottuu kauas ohi katsomon viimeisen penkkirivin :) Onko näin? Näin on! :)

- Iina -

Kaikki sunnuntain helletreenien kuvat: Arttu Lukander