torstai 27. kesäkuuta 2013

Tämä on kroonista!

Oli syksy 1988 ja olin muuttanut Loimaalle. Junantuoma, kuten sanonta on. Jossain vaiheessa liityin Loimaan Naislaulajiin jota johti Jaakkolan Riikka. Häneltä kuulin tästä Ypäjällä toimivasta teatterista. Jokunen vuosi meni ja jokin pieni ajatus vaan takoi takaraivossa... Että jospa minäkin... No, se taisi olla syyskesää 1994 kun sitten soitin Riikalle ja kysyin, että pääsisinkö mukaan. "Joo, tule ihmeessä, harjoitukset on sitten silloin ja silloin Perttulan koululla, Valkoinen hevonen esitetään toiseen kertaan ensi kesänä. Tervetuloa." Noin se jotenkin meni.Olihan se jännää mennä uppotuntemattomien joukkoon. Ja kun muut jo osasivat kaiken... Silloinhan tahti oli vielä se, että kaksi kesää esitettiin samaa teosta ja välikesä huilattiin.


Ensi-iltani oli ikimuistoinen. Sitä kun ei virallisesti ollut lopulta ollenkaan. Se oli nimittäin ainoa kerta,kun koko teatterin historiassa esitys on jouduttu perumaan. Vajaat puoli tuntia ennen esityksen alkua tuli semmoinen ukkosmyrsky, että tekniikka hajosi ja näyttämö oli kuin perunapeltoa, paitsi että vaot olivat toisinpäin, siis ojina rinnettä alas. Näyttämö oli silloin nykyisen näyttämön vasemmassa reunassa olevan navetan takana. Sullouduimme niin esiintyjät kuin katsojatkin navettaan sisälle ja odotimme, että myrsky laantuu. Samaan lopputulokseen ei pystynyt edes Lahja-myrsky, vaikka pyyhälsi teatterialueen yli vain pari tuntia ennen Titanic- musikaalin viimeisen näytöksen alkua. Senkin näytöksen ja etenkin esityksen mahdollistamisen edellyttäneet toimenpiteet (ja varsinkin sen vauhdin, millä kaikki tehtiin!!)  muistaa varmasti jokainen mäellä silloin mukana ollut!



Seuraavan produktion, Evakko-oopperan, jätin väliin, mutta sitten tultiin taas mukaan. Tässä vaiheessa olivat lapsetkin sitten jo mukana: yksi tytär lavalla, toinen vielä mummulassa hoidossa ja kolmas rattaissa näyttämön edessä. Myöhemmin mukaan tulivat kaikki kolme, heti kun kynnelle kykenivät. Niinhän moni muukin perhe täällä on tehnyt ja siitä tässä teatterissa olen aina pitänyt. Lapset kasvavat tähän touhuun, ovat ehkä ensin mukana äidin vatsassa tai lavan reunassa vaunuissa ja vuosien kuluessa tulevat pikkuhiljaa mukaan. Välillä jälkikasvu hoitaa toisia pieniä, myy käsiohjelmia, juoksee vaan muuten porukan perässä tai on mukana jossain pienessä, mutta tärkeässä roolissa. Iän karttuessa roolit ja vastuu kasvavat.

Tässä toimii "kylä kasvattaa" -periaate. Se, joka ensin näkee, saa komentaa koko klaania, vaikka eihän niissä kyllä yleensä paljon komentamista ole ollut. Omatkin lapset muistelevat vuosien jälkeen teatterilla leikittyjä leikkejä ja paikkoja, missä oli kiva olla piilossa. Teatterilla syntyneet kaverisuhteetkin ovat pysyneet voimissaan.


Tänne on aina tultu perheinä. Joskus on kuulunut kommenttejakin siitä, että käsiohjelmasta on laskettu, kuinka monta samannimistä kussakin teoksessa on mukana. Niin, ja osa perheenjäsenistä on tekemässä myös niitä hommia, jotka tehdään  lavan ulkopuolella.


Kaikki kuvat: Kerkko Vihava
Vuosien mittaan olen saanut tehdä pari isompaa roolia, jokusen pienemmän ja aina niitä rakastamiani kuoro-osuuksia. Lapset ovat kasvaneet ja olleet mukana vaihtelevasti, välillä lavalla, välillä taustahommissa. Jossain vaiheessa havahduimme muiden vanhempien kesken siihen, että osa lapsista oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 6-8 kesää aina teatterilla. Eivät edes tienneet muusta! Mutta kuten yksi heistä totesi: tämä on tauti, josta ei pääse eroon. Kyllä tänne mäelle on vaan aina päästävä, vaikka vain lippuja myymään. No, ilman lipunmyyjiä niitä lippuja ei myytäisi eikä meillä olisi näin ollen maksaneita katsojiakaan:).

- Sari -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti