Marssit, valssit ja diagonaalit. Ja Vartiaisen Sami.

Täällä Pohjantähden alla esitetään täydelle katsomolle vielä viisi kertaa. Teoksen saamissa arvosteluissa muistetaan kerta toisensa jälkeen nostaa esiin se arvokas ja ansiokas seikka, että kunnianhimoista musiikkiteatteria tehdään Ypäjällä harrastajavoimin. Eikä ihan vähäisin voimin tehdäkään: lavalla tarinaa vie eteenpäin tänäkin vuonna viitisenkymmentä näyttelijää ja orkesteri on komeasti parikymmenhenkinen. Lipunmyynti, liikenteenohjaus ja väliaikapalvelut yms. mukaan laskien teatterielämyksen tuottamiseen osallistuu noin 100 vapaaehtoista.

Vaan ammattiapua tarvitsemme mekin. Jonkun täytyy suunnitella milloin joukot marssivat ja minne, valssataanko myötä- vai vastapäivään, ollaanko riveissä suoraan vai digiksessä, kääntyykö ensin pää vai kroppa ja kuinka hurmoksellisesti pappi rippijuhlissa pyörii. Ja saada meidät vielä tekemään kaikki tämä. Tänä vuonna koreografioista vastasi Sami Vartiainen.  

Heinähattu ja Vartiainen. Kuva: Iina Wahlström

Sami Vartiainen on työskennellyt täysipäiväisesti tanssijana, koreografina, opettajana ja kaikkena muuna mihin alalla törmää. Roolilistalta löytyy jopa osa hirven takapuolen varamiehenä, josta hän sittemmin yleni hirven takapuoleksi. Samin ura on muutenkin ollut värikäs: hän on saanut kaataa päälleen kulhollisen punaista maalia Kitin Leonardossa, hän on kalkinnut itsensä kokonaan valkoiseksi Anzu Furukawan Keppi-teoksessa, hänet on maalattu vihreänharmaaksi Kolmen Sepän Patsaaksi Helsingin 450-vuotisjuhlakulkueessa, hän on hyppinyt Lear-oopperassa puettuna indigonsiniseen kokovartalosamettipantteripukuun (kyllä, siinä oli häntä ja kaikki), hänet on maalattu Darth Maulin näköiseksi Turandotoopperassa ja hän on kävellyt unissaan sinivalkoisena Herra Hakkaraisena Savonlinnan Oopperajuhlien koiraoopperoissa. Väri kuin väri, Sami on sen kokenut.

Yksi mieluisimpia koreografeja Samille on ollut Marjo Kuusela, joka on kerran antanut hänelle niinkin ansioitunutta palautetta Ronja Ryövärintyttären esityksen jälkeen kuin: ”Melkein, melkein hyvä”. Muita tärkeitä vaikuttajia hänelle ovat olleet Tommi Kitti ja Kenneth Kvarnström.

Koreografin työn parhaana puolena Sami pitää toimivien kohtausten luomista ja hyvin sujuvaa toimintaa ihmisten kesken.  Haastavinta puolestaan ovat ikävät ja tylsät teokset ja niiden ohjaajat. Vaan silloinkin on itsestä kaivattava luovuus esiin.

Täällä Pohjantähden alla -tarinan Sami kohtasi ensimmäisen kerran nähtyään sen Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2004. Hän vaikuttui tarinan väkevyydestä, maanläheisyydestä ja surullisuudesta. Teoksen hahmoista Samiin vetoaa eniten Halme maailmankatsomuksineen. Kohtauksista vaikuttavimpana hän pitää Halmeen ja muiden teloitusta.

Kun Samilta kysyy, millaista on ollut työskennellä yhteistyössä Ypäjän musiikkiteatterin kanssa, saa vastauksen: ”Hauskaa, luovaa, hauskaa, tehokasta, hauskaa, ihanan sosiaalista, hauskaa!” Tunne on ollut vastavuoroinen; Sami on ihastuttanut YMT:läisiä hyväntuulisuudellaan, luottamuksellaan, luovuudellaan, pitkällä pinnallaan, rentoudellaan ja huumorillaan. 

- Iina -

Tarinankertojat kirjoittivat tarinan

Eilispäivänä, 27. kesäkuuta Herran vuonna 2015, meitillä oli oikeen kaks esitystä samalle ehtopäivälle puukattuna. Melkein tais kaikkia vähän jännittääkkin, että kuinka semmonen päivä jaksetaan, mutta loppu viimeks molemmat esitykset suju hyvin ja juur semmosella enerkialla ku kuuluuki. Oli meitillä siinä esitysten välissä pari tuntia taukooki, ja syämise ja valmistautumise lomassa ehrittiin tehrä kaikenmoista hauskaa keskenämme. Mää siinä si kehitin tämmösen irean, että tehrääs yhresä tarina. Ja si mei tehtiin. Lukijoille ny tarttee kertoo, että tarina syntys siten, että jokkaine kirjotti yhren rivin paperille ja taitto sen kirjotuksensa piiloon. Si ku se paperi annettiin seuraavalle, nii sille kerrottiin vaan sen erellisen rivin viimene sana. Tämmösen tekniikan takia ei o ihan takeita, että tarinassa olis kaikilta kohrin tolkkua, mutta kylä mei mun miälestäni hyvin pysyttiin samasa aihepiirisä, täsä teatterilla ja Pohjantähresä nimittäin. Tän tarinan kirjottamiseen osallistu aika sakki teatterilaisia, ja niistäki ketä en ehtiny pyytää omaa riviääs skriivaamaan, on moni kumminkin mainittu, että vois melkeen sanoo että kaikki tähän osallistu enemmän ja vähemmän suoralla tavalla.  Enempiä en jaksa tätä selvityslätinää kirjottaa, vaan lykkään ton itte kirjallisuushelmen tähä ja painun maate. Että siittä voitte lukkee ja ihmetellä, tai nauraa, kuinka kellekkin sattuu sopimaan.

 

Oli sateinen iltapäivä Pentinkulmalla. Akseli pyysi lupaa naida Elina tämän isältä. Elman ja Akun suhde oli mutkikas mutta kiihkeä. Kiihkeä taistelu oli alkanut uudelleen tämän luovuutta vaativan harrastuksen takia, on kreikkalainen vartalo mm. näky taistelukentällä on todellisuutta väsyneille taistelijoille joiden ulkomuoto on välillä kuin aurinkokuninkaan hovista. Pentinkulmalla on nykyään puute kunnollisista piioista, nykyinen ei oikein hoida velvollisuuksiaan! Meillä ei juuri niitä saa antaa. Olen aatellu Ajatellut täällä monenmoista; sotaa, rauhaa, ihmiskohtaloita on suuresti riipinyt huonot säät ja vitutus kun ei ole vapaata. Vapaata naurua, iloa ja lämpöä. Kunpa olisin varastanut ne kaikki lusikat, se pappikin oli niin hyvännäköinen hevonen. Mutta siitä huolimatta Alma alkoi ääni repeytyä(?) ja jalkoihin sattui kamalasti. Kamalasti kaikkia jännitti miten molemmat näytökset jaksetaan ja muistetaan, että kaveria ei jätetä milloinkaan. Saatika sitten, että Aunen possunpunaiset pöksyt eivät olisikaan vilahtaneet. Namit liukkaasti suihin ja jaksaa taas vilttimeri taistella sodassa. Hien katku ja sukkamehun kirvas haju leijailee pitkin ilmaa. Jonka vuoksi täytyi mennä uimaan ilman uikkareita ja juoda. Join uupumusta, join väsymystä, vaan ensi-illassa heräsin riemuun. (toim.huom. ensi-iltahan meillä on joka ilta!)

 

- Milla -

On Pentinkulma kirjava!

Sieltä löytyy Laurilat,

Anttoo ja Alina.

Jotka ilman torppaansa on.

Vaikka Elma se ihastunut on

ja Arvi suustaan huoliton.

Töyryn isäntä ja emäntä,

ne kolikon kääntäjät.

On myös Kivivuoret, 

Otto ja Anna.

Pariskunta huoleton.

Janne poliittinen on,

Osku vaan liian levoton

ja Elina se Koskelan miniän tittelin omistava on.

Sitte on myös Salpakarit nää,

Ellen pappilan pää

ei Laurilla sanomista jää.

Ilmari papin poika ja pakana,

Emma piialla lusikat selän takana.

Rautajärvi opettaja tää.

Jonka mieli valkoinen,

kuin nietokset Suomen nää.

Leppäsen Aune se liikaa

"saunassa" käy.

Valtu hänen poikansa,

josta hyvät tavat ei näy.

Halme aseeton on.

Kankaanpää se kangasta tuo,
paronin suomi taivu ei tuo.

Kerjäläisäiti ruuan muruja pyytää,

on lehdistö puniikkipesän syypää.

Sairaahoitaja ja lotta iloa yrittää löytää.

Sitten on tietysti Koskelat,

Alma ja Jussi.

Ne yhdessä torpan rakensi

ja poikansa kasvatti.

On Aleksi joka saappaat ostaa,

Aku se Elmaa rakastaa.

Akseli ja Elina,

ne perheen perustaa tään.

Johon kuuluu

Vilho, Eero,

Voitto ja Kaarina.

On niillä omat tarinat nää.

Kylältä paljon naisia,

miehiä ja lapsia löytyy.

Jokaisella oma tarina tää,

ne kaikki erilaisina näät.

Ehkä iloinen tai surullinen,

on niistä jokainen omanlainen.

- Tuike -

Lavastemies katsomossa

Pohjantähti, eli Polaris, Alfa Ursae Minoris Bayerin designaatiossa, on kahden tähden järjestelmä, vaikkakin yhdeltä näyttävä maasta katsottuna, tähti, jota pohjoisten merimiesten silmät ovat öisin vuosisatojen ajan tähynneet, milloin yö on sen pilviltä taikka sumulta sallinut. Muiden muassa viikingit, aikansa parhaat merenkulkijat, käyttivät Pohjantähteä öisen navigaationsa perustana.

Minäkin merimies olen seurannut Pohjantähteä neljän kuukauden ajan. Mihin on se minut, lavastemerimiehen, johdattanut? Ei suoraan, vaan monien mutkien kautta, halki kasvoille räimivän rännän ja jaloissa loiskivan loskan, läpi niskaan valuvan veden ja käsiä jäätävän kylmyyden, uupumuksen iltojen ja epäilyn aamujen kautta se avaa eteeni upeaa elämystä.

Ei se avaudu kertakokemalla, eikä yhdestä paikasta katsoen. Kertakatsomalla saatat hahmottaa komean kokonaisuuden ja sarjan upeita suorituksia. Mitä näet, mitä kuulet, se on erilaista riippuen siitä, missä kohtaa katsomossa istut. Vai seisotko ylhäällä takana katsomon sisääntulossa – paras äänellinen balanssi taitaa olla makkarakioskilla.

Mitä lähempänä näyttämöä istut, sitä enemmän voit katsoa yksityiskohtia. Seuraapa vaikka Koskelan Vilhoa, katso ilmeitä kasvoillaan, katso käsiä, seuraa eleitä, seuraa sormia koulukohtauksessa. Tavanomainen mielikuva Villestä on paljolti Tuntemattoman peruja, niin kirjan kuin Laineen elokuvankin. Niissä Ville on vaitelias ja jäyhä hämäläismies, joka ei juuri mitään itsestään paljasta. Mitä nyt kiljukekkulissa vetää vaihteen kakkoselle ja riehuu komentokorsussa, että tarvitaan viisi kuusi miestä sitomaan hänet kolmella vyöllä. Ypäjän Musiikkiteatterin Pohjantähden Ville on vallan muuta, eläväinen hämäläispoika, joka pontikkapäissään ei ryhdy riehumaan, vaan innostuu Leppäsen Aunen lähentelystä lempeämpiin tekemisiin.

Seuraa Salpakarin Elleniä, katso ilmeitä, askelia, tahtia, rytmiä ja ryhtiä ja sen muutosta. Kuuntele Ellenin ylpeää ääntä, jonka vanhuus ja sairaus saavat särisemään. Katso Ellenin silmiä, jos istut riittävän lähellä.

Seuraa Laurilan Anttoota. Sen rementämisen kyllä kuulet kauempaakin, mutta mitä lähempää katsot, sitä aidomman Anttoon näet.

Seuraa pukujen muuttumista. Ei se ollenkaan Ellen ainoa, jolla asu vaihtuu toiseksi vähän väliä. Puvustus elää kertomuksen hengessä sen mennessä eteenpäin ja kohtausten vaihtuessa tahtiin, joka tuppaa salpaamaan katsojan hengen ja saattaa tuottaa vaikeuksia tajunnallekin, jos et ole kirjoja lukenut tai elokuvia katsonut taikka olet ilman käsiohjelmaa.

Älä luule, että tässä kaikki läheltä seurattavat detaljit sinulle esittelen. En ole itsekään vielä niitä kaikkia kuuden katsomiskerran perään keksinyt. Esimerkkejä nämä nyt tässä. Ja voi olla vähän vaarallistakin niitä näin mainita ja ohjata huomiotasi.

Sillä kun katsot kauempaa, näet kokonaisuuksia. Seuraa esiintyjien liikettä näyttämöllä, katso joukkojen kulkua, ryhmityksiä ja niiden muutoksia, rivistöjä soljumassa toistensa lomitse. Katso askellusta ja asemia, sisääntuloja ja ulosmenoja. Nauti koreografian kuvioista ja kiemuroista.

Ja kuuntele. Kuuntele Koskelan Almaa, kuuntele Halmeen Aatua, kuuntele Akselia ja Elinaa, kuuntele kaikkia rooleissaan laulavia. Kuuntele kuoroa ja orkesteria. Kyllä soivat kommeesti, vaikka tarkkuus ja tahti saattavatkin illan vireydestä riippuen vähän vaihdella. Taikka viileydestä. Kalseita ovat olleet melkein kaikki esitysillat tähän mennessä. Orkesterilla sentään lisälämpöä parista infrapunasta, vaan eivät ne riitä, eikä riitä virta enempiin. Joten laita sinä katsomoon runsaasti lämmintä päällesi. Hienoja yksityiskohtia on myös laulussa ja soitossa, mutta en niitä tässä, etten enempää kokemustasi ohjaisi. Kuuntele ja kuule itse. Tarkasti, kun kuuntelet, kuulet sitä Akselin ja Elinan häävalssiakin, jota muutamat katsojat kovasti kaipaavat, vaan et kokonaan, muutaman tahdin vaan. Mutta kuulet komeaa, ennen kuulematonta musiikkia kokonaisuudessaan.

Yhtä yksityiskohtaa en malta olla mainitsematta. Onneksi sitä ei voi nähdä kuin vähäisemmästä osasta katsomoa. Saattaisit unohtua katsomaan kapellimestaria ja eritoten oikeaa kättään, joka viittaa tahtia orkesterille. Instrumenttinsa kyllä kuulet, tahtia takoo sekin, mutta se käsi ja mies pianonsa takana…

Pääsenpäs sitten taas yhteen lempiteemoistani. Postmodernismi väittää suurten kertomusten kuolleen. Ei pidä paikkaansa, ei ainakaan Ypäjän Musiikkiteatterissa, joka nyt esittää yhtä suurta kertomusta ja tekee sen tavalla, joka on suuri kertomus sekin. Tapa ei ole tavallinen, onhan se toistaiseksi ainutkertainen, ensimmäinen versio lajissaan. Ja tapa on vaativa, jopa vaikea, niin esittäjille kuin yleisöllekin. Reilussa parissa tunnissa kerrotaan noin viisikymmentä vuotta isänmaamme oloa ja eloa, kerrotaan Pentinkulman kautta koettuna ”sillai ko toi Linna on sen essiin tuanu”. On suurlakko ja kolme sotaa. On työväenliikkeen synty ja luokkaristiriidat. On Mäntsälän kapina ja Lapuan liike. On kansakunnan eheytyminen. On ihmisiä suurten tapahtumien pyörteissä, suurten, niin kansakunnalle kuin yksilöllekin. Voiko elämää suurempaa tapahtumaa olla? Tai kuolemaa? Niitä kumpiakin on tämä esitys tulvillaan.

Teatterielämys voi syntyä monista syistä ja monenlaisena. Tämän esityksen voi kokea komeana kokonaisuutena, eläytyvää esittämistä, menevää musiikkia, laadukasta laulua, näyttäviä joukkokohtauksia, suurta dramatiikkaa, suuria tunteita, pikkuisen huumoriakin. Vaan saattaa olla, että syvempi elämys edellyttää hieman historian tuntemusta, ainakin yleistietoa siitä, mitä Suomessa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tapahtui. Viisikymmentä vuotta kerrotaan lukuisin kohtauksin, joita ei mitenkään erotella toisistaan, vaan ajassa ja paikassa liikutaan vauhdilla liukuen. Musiikki soi kaiken aikaa ja replikointi on enemmän laulua kuin puhetta, siihenkin pitää katsojana ensin oppia ja tottua, eikä se välttämättä ole ihan helppoa.

Kesäiseltä teatteriesitykseltä odotetaan usein kepeyttä. Tämän esityksen suhteen semmoinen odotus on sopimaton. Saattavat ne ihanasti naurua kikertävän Leppäsen Aunen vaaleanpunaiset pitkäpunttiset aluspöksyt huvittaa, vaan enemmälti on tarjolla mahdollisuuksia kuristavaan tunteeseen kurkussa ja kosteuteen silmäkulmissa.

Tarjolla on mahdollisuus syväänkin teatterielämykseen, mutta se mahdollisuus ei ole vaivaton. Pitää jaksaa istua pitkään selkänojattomilla penkeillä, pitää pysyä perässä rajatta vaihtuvien kohtausten vauhdissa, pitää tottua puheen ja laulun vuorotteluun replikoinnissa. Keli voi olla kalsea, saattaa sataa ja kosteutta tihkua katsomoonkin. Pitää katsoa sääennustetta ja varautua kylmyyteen. Kannattaa kerrata mielessään Linnan kertomaa, jos on kirjat lukenut. Kannattaa ostaa käsiohjelma, jossa kohtaukset on lyhyesti kuvattu. Kannattaa muistella kansakuntamme historiaa 1900-luvun alkupuoliskolla. Ja ehkä on hyväksi muistaa, että näyttämöllä ei esiinny ammattilaisia, harrastajia ovat koko joukko, ” meittiä tämmösiä tavallisia” Leppäsen Preetiä hieman mukaillusti lainaten. Tavalliset ihmiset esittämässä tavallisia ihmisiä, sillä sellaisia ovat Koskelat ja Kivivuoret ja Laurilat ja Töyryt ja Leppäset ja kaikki muutkin mukanaolijat presidentti Svinhufvudia myöten. Heittiä aikani kattottuani sanon, etteivät pelkästään esitä, vaan elävät. Avaa itsesi ja elä mukana.

Vaan voi olla, että ei se kerralla avaudu, ei oikein ota elämys syntyäkseen. Jos näin, niin tule toiste. Teatterielämys on sen vaivan arvoinen ja tämä esitys taatusti sisältää semmoisen elämyksen edellytykset. Eikä sun ny tartte mua täsä uskoo. Tuu itte kattoon, ni si tiärät.

Pohdintoja Pentinkulmasta myöhäisherännäisen näkövinkkelistä

Kun esityksiä on takana kolme ja edessä viisitoista, lienee aika pohtia omaa osaansa “pienessä” teatterissamme. Lainausmerkit eivät tarvinne selitystä. Ja jos joku ei tiedä, miksi tuon sanan ympärillä on lainausmerkit, tulkoon katsomaan esityksemme.

Kun harjoitukset alkoivat syyskuussa, olin vielä sitä mieltä että tottakai olen mukana alusta loppuun. Sitten kuitenkin draamaopintoni Huittisissa alkoivat vaatia veronsa ja energia ja innostus koulun ulkopuoliseen näyttelemiseen lopahti täysin. Ilmoitin tammikuussa, etten olisikan käytettävissä tulevaa produktiota silmälläpitäen. Sitten kuitenkin alkoi lähes sietämätön puhelinhäirintä suunnasta jos toisestakin ja kuukauden päivät jaksoin sanoa ei, kunnes minun oli lupauduttava mukaan. Sanoin kuitenkin koulun olevan etusijalla ja pääseväni harjoituksiin vasta toukokuun lopulla. Se ei kuitenkaan suureksi hämmästyksekseni ohjaajaa tai musiikinjohtajaa haitannut vaan he sanoivat, että tulet sitten kun ehdit.

Syy ohjaajan ja musiikinjohtajan rauhallisuuteen selvisi, kun luin roolini tarkemmin. Pentti Rautajärvi. Hirvittävällä paatoksella koko kylää käskyttävä suojeluskunta-aatteen mies. Suur-Suomen innokas kannattaja. Sotilaalliseen kuriin uskova opettaja. Lyhyesti sanottuna: hirveä ihminen.
Rooli on kuin tehty minulle, joka uskon kuriin ja järjestykseen ja tunsin olevani armeijassa kuin kotonani.

Kevät eteni ja paukut alkoivat koulun vuoksi loppua ja kun vihdoinkin ehdin musiikkiteatterin harjoituksiin, olin aivan kuitti. Ei kuitenkaan mennyt montaakaan päivää, kun tuo hullu joukko sai minuunkin puhallettua jostain energiaa ja aloin taas jaksaa muutakin kuin tuijottaa tyhjyyteen. Päivä kerrallaan myös produktio eteni ja laulut alkoivat osua kohdalleen ja liikkeet terävöitymään.

Esityskaudella kuulemani palaute on ollut lähinnä myönteistä, vaikka muutamat ovat kyselleet miksi minun pitää olla jatkuvasti niin vihainen. Ja juuri tuo positiivinen palaute katsojilta on muiden teatterilaisten ohella se, minkä vuoksi tätä jaksaa tehdä. Toisinaan tuntuu ettei jaksaisi enää kävellä lavalle kertaakaan tai laulaa nuottiakaan, mutta sitten taas kuulee joltakin ohimennen kuinka vaikuttunut hän on ollut teoksestamme ja sillä jaksaa taas seuraavaan päivään. Ja aina teatterimme lämpiössä on joku, joka näkee jos toinen ei jaksa ja käy halaamassa tai taputtamassa olalle, että kyllä tästä selvitään. Ja kyllä me selviämmekin. Teoksemme herättää niin voimakkaita tuntemuksia, niin katsomossa kuin näyttämölläkin, että virtaa riittää esityksen jälkeen vaikka mihin.

Vaan aina on kuitenkin parantamisen varaa ja vauhtia voi entisestään lisätä. Tästä teoksesta on sanottava, että vaikka nenäliinoja saattaa mennä toinenkin paketti, niin on tämä silti kokemisen arvoinen teatterielämys.

- Arttu -

Esitykset täydessä vauhdissa

Oho! Vastahan sitä alkuviikosta harjoiteltiin. Painettiin pitkää päivää. Tsempattiin itseämme ja toisiamme. Oltiin vähän epätoivoisia ja sitten voitontahtoisia. Ja yhtäkkiä ollaankin tilanteessa, jossa esityksiä on jo takana kaksi.

Sää suosi, suorastaan helli, kahta ensimmäistä näytöstä. Katsomon penkkirivit pullistelivat väkeä. Tänään näyttäisi olevan hieman kosteammat olosuhteet. Vaan katsomoon kannattaa suunnata siltikin: lavalla tehdään teatteria täydestä sydämestä, oli sää mikä tahansa.

Kuvakimarassa vielä tunnelmia alkuviikon harjoituksista.

- Iina -

 

 

 

 

Ensmäne ylihuamena

Lavastemiäs se täsä ny si taas kumminki riipustaa, vaikka mun mittään ennää pitäny, ko ne kulissit on ollu jo kuukauren kunnosa. Mitä ny vähä piäntä viksausta ja maalaamista. Vaikka ei ne viksaukset kumminkaan si ihan piäniä ollukka ja on sitä ollu maalaamistaki. Mutta siihen mää en oo puuttunu, ko kerran. Velipoika ne kaikki kulissit on sillai sutannu, ko Oskari, toi meitin lavastaja on halunnu. Mikkään maalari sekä, meinaan velipoika, ko enempi se on semmone, ko siälä näyttämölä patseeraa ja essiintyy, nykki vettää tota Koskelan Jussia, mutta pyssyy sillä sutiki käressä, paitti mitä ny joskus puttoo ja päähänsä si ylleensä, ko koittaa korkeelta maalata.

Se si, ko määki sen kerran ny maalasin, ko sato, ni ei päästy ulos mittään tekkeen, paitti Hannu, toi meitin näyttämömestari, ko se on ni vikkelä, että vilahtaa vaan satteenki välitte, eikä juur kastu ja vaikka kastuiski, ni sannoo, että kyllä kesä kuivaa ja jos ei kesä, ni aika kummiski, ni mää maalasin pappilan sohvaa ja siittä tuli semmonen marjapuuronpunanen, eikä se si tiätenkäs kelvannu, minkä mää arvasinki, ko se oli kyllä kamala, ni pakko mun oli toreta itteni lavastusharrastusrajotteiseks. Mu en mää pensseliä mihinkä santaan pannu, lykkkäsin sen velipojjaan kouraan ja sanoin, että panes toi mihin si panekki, mää en siihen ennää koske. Vesipunttuun se sen si pani, nuuka miäs, niiko Koskelan Jussille kuuluuki ja on semmonen tiätysti eruks teatterillekki. Mu mitäs mää ny oikein si olinki sanomasa? Nii…

Niistä viksauksista. Tälle kaurelle mää olen tehny niin paljon lissää peittoseiniä, etten koskaan. Ko ei niitä alkuusti pitäny olla, ko pari ja aika piäniä neki. Semmoset mei tiätysti si kans alkuunsa tehtiin ja siittä si seki viksaus alko. Meinaan semmosta harmaata ja haperaa ja pualisammaleista seinälautaa mää ny si oon hakannu joka suuntaan, arreenan oikeeseen laitaan ja vasseelaitaan ja molempien laitojen etteen ja taaksekki ja ylös ja alas ja pystyyn ja vaakaan, että melkein tuli mieleen, että peittäsinkö ny koko näyttämön.

Se oli si kans metka juttu, ko viime syksynä mei oikein hunteerattiin koko lavastusporukalla, että semmosta harmaata lautaa ny si ainaski tarttetaan, ko Pentinkulmaa tehrään ja si mei saatiinki sitä iso kuarma, ko käytiin purkamasa yhren ison makasiinin seiniä. Mu si, ko sitä Pentinkulmaa ruvettiin tekkeen, ni ei siinä mittään lautoja tarvittu, ko hirsiä piti saara, että seinää ja kauheesti vaneria, että korkeita kuusia. Semmosia mei si saatiinki.

Ja si se alkoki se, että toiki pitäs peittää ja tohonki tarvittas jottain, ettei tommonen siältä paistais.  Mää, paitti tyhmä, ni laiska kans, si kysyin Oskarilta, että voisko tohonki panna vanerista, ko sitä meillä ny on, ni se katto mua aika kauan ja sano si sillai vähä vinosti, että olis se laurasta parempi. Meillä mittään lautoja ollu, taikka oli kyllä, mu ne meni kaikki pyärön päälle, eikä piisannukka ja piti hakkee lissää, pariki kertaa ja si viälä kolmannenki tosa toissapäivänä, ko ne oli taas loppu, enkä viäläkä tiärä, että mihis mei ne kaikki si lopulta mahrettiin oikein hakata.

Mu si mei keksittiin, että onhan meillä tota harmaata lautaa ja sitä mei si ruvettiin laittaan joka paikkaan, ko piti peittää. Se oli si kans tosa toissapäivänä, ko sanoinki Makelle, tolle meitin puhheenjohtajatirehtöörille, että ruppeisinkos mää semmoseks peittoseinäpesialistiks, ko tätä nykyä sannoovat, että tarttee erikoistua sillai ihan erilaiseks, että olis si sitä kaupallistaki mahrollisuuttaki. Make siittä rupes jo vääntään mulle virmanki nimmee.

On se aika äijä, jaksaa vaa, vaikka putos puustaki ja on si viäläki vähä käsipuali. Mu kyl se pittää hommat hanskasa, meinaan yhresäki hanskasa, vaikka voi sillä tiätyski hanska olla siinä kippeesäki käresä. Ei siltä hymy juur hyyry. Tosa eilenki illalla, ko ton meitin ansamplen piti tehrä ensmäne ehjä läpimeno, että alluusta loppuun ilman, että Anu, toi meitin ohjaaja kiljuu ennää juurikas mittään, ainaska kovin kovvaa ja korkeelta, mihkä se sopraanona kyllä puhtaasti pääsee, ko semmoseen on tarvis, eikä se si onnistunukka, meinaan se läpimeno, eikä Anu si kyllä kiljunukka, vaan sano suoraan, että ei ny oo tarpeeks valmista ja siittä tuli si tiätysti semmonen riisi, että tunteekki siinä si vähä kuahu, ni Make si vaan oli, ko viilipytty, meinaan, ettei sillai ollenska mikkään tönkkö, ko pytyt tuppaa olleen. Mu ei sekä ennää hymmyilly, oli vaan asiasa, että aikaa kool, ko sannoo sillai nykykiälellä.

Vaikka mää siittä mittään tiänny, ko lährin kotio, ko rupesivat harjottelleen. Kotona si kattoin, ihan muisa asioisa, tota veispuukkia ja huamasin siältä semmosenki riittisen ransaktion. Ihan se oli si samanlainen, meinaan Make, aamullaki, ko tuli teatterille, ko aina ennenki, että ei se siittä mittään sanonu, siittä riisistä, ko pörisi vaan, ko aina, että ruppee ny hoitaan sitä ja si tätä ja viälä totaki ja lähtee ny tekkeen hankintoja, ko sillä oli muijaki mukana, meinaan Auli, ko se hoitaa ny koko ton näytösaikaisen rahteerauksen, meinaan kahvetta ja pullaa ja mitä kaikkee muuta ne ny si sielä oikein tarjooka. Lähtiki si, mu keitti meille lissää kahvetta siinä lähtönsä lomasa. Määki join, vaikka olin juanu jo ennenki, ensimmäiset itte keitinki, ko tulin teatterille puali kahreksalta. Kahveen perrään lährin si siivoomaan.

Siittä mun si pitiki alun perinki puhua, meinaan vleksipiliteetista, semmosesta, ko sannoovat, että nykymailmasa pittää pystyä. Että ei aina vaan sitä yhtä ja sammaa koko ikänsä. Se on ny niin, että lavastemiähen, lavastusharrastusrajotteisenki, pittää pystyä muuhunki. Mää en sitä ennen oikein huamannukka, peittoseinien perrään rupesin vaan tekkeen saresuajia, vaikka niillä ei o mittään tekemistä lavastuksen kanssa. Mutta mulla oli tekemistä, ko niitä si rupesin ripustammaan. Ko sanovat, että tulleeks tohon si semmonen. Ja si tohonki. Sillai on tullu nöyrä mustaki, että sanon, että tullee. Enkä sano, että se on mei, ko tullaan ja si tehrään ja si se on siinä, jos mei tullaan ja jos mei tehrään. Ruppee olleen hauskaa toiki tuleminen. Nauratti, ko Anuki tosa taannoin kysy, että tuleeks tuohon…? En nauranu, en ees hymmyilly, ihan olin vakava, ko vastasin, että tullee. Sisällä kyllä kutitti kovastikki, vaikka vatta onkin kippee, ko tullee kahvetta juatua näisä hommisa aika paljon. Velipoika ja Vellinki, toi Jari autto, että yhresä saatiin si ne saresuajat sinne, minne pitiki, suurin piirtein ainaki. Että anteeks vaan artistit, jos sattaa ja si tippuu teitinki niskaan niisä orotusasemisa.

Siittä si tuliki mieleen, että on ne kumminki lavastuksen asiaa ne saresuajakki, ko kerran tarvii rakentaa laurasta ja pattinkista ja vanerista ja mistä ny millonki, mitä mei tehrään, että onnistuttas esityksisä, onnistuttas mei kaikki yhresä. Ei sitä kannata katekorisoira sillai vaan epämääräsen käsitteellisesti, että mikä on mitä nimeltään ja sen mukkaan si mennään yksoikosesti, että ei kuulu mulle, ko mää olen… Vaikka vaarallista on si taas seki, että kaikki kuuluu kaikille taikka ainaki mulle. Mitäs siittäki si tulis, jos määki rupesin määkimään, että toi tanssaaminen on ny ihan toisjalkasta taikka noi puvut ei ny yhtään ilmennä oikeeta eppookkia. Siittä tulis isompi riisi, ko tosta eilisestä, ko milläs sen si korjais muuton, ko mua muuttamalla, mihkä en tietenkä taipuis, paitti pualiväkisin paikan, semmosen poissa pysyvän, suhteen.

Em mää tämmöstä aatellu, ko aamulla menin teatterille. Keitin kahvetta, ko olin ensmäne tulija. Sitä si join pariki mukillista, ko orottelin toisia ja kattelin siinä samalla, että, jos alottas tosta ja alotinki, ko Jari tuli. Tehtiin peittokotelo yhrelle kaapelikiemuralle, ko se oli pahasti näkösällä ja siinä vaan maasa sekasin. Si tuli toisekki. Ja si sitä vasta oikein tehtiin. Pöytiä, tuoleja, telttoja, penkkejä, köysiä, tolppia, kylttejä, kattiloita, kaappeja, hyllyjä, julisteita, esitteitä, reikiä maahan ja reikiä seiniin, nauloja, vasaroita, ruuveja, rautakankia, lapioita, lekoja kottikärryjä, linjaarirattaita, kivituhkaa, luutia, harjoja, imureita, leikkureita, muoviliinoja, jatkojohtoja…

Ehtoolla jossain vaiheesa, ko artistit veti reenejä näyttämöllä, oli vetäneet jo aika kauan, Pekka Paronin asusa kysy multa, että paljos alkaa olla päiväsä pittuutta. Em mää sitä kalenteriaikaa ny minuutilleen muistanu, eikä se sitä kysynykkä. Mää kattoin kelloo ja laskin ja sanoinki, että taitaa olla neljästoista tunti menosa. Kattoin sitä siinä rooliasusaan, kattoin niitä muitaki artisteja ja aattelin, että ko noi jaksaa, ni jaksan määki. Söin si pari makkaraa, ko Jari rillas niitä koko porukalle siinä välisä, ko menivät ykkösestä toiseen. Ja jaksonki si tehrä pari kiinnikettä, että ripustettaan amppelit lippukopin lairoille ja ruuvasinki ne paikoilleen. Si lährin kotio. Siä ne si vaa jäi jatkaan harjotusta.

Ny, ko tätä viälä riipustan, se aamu on eiline ja tosa mun otsikosa on yli liikaa, ensmäne on huamena.

Valkenee torstaiaamu, kesäkuun yhdestoista, sääennusteeltaan Ypäjällä sateeton, puoliaurinkoinen, viileä, tuulinen. Päivä ennen ensi-iltaa. Täsmällisemmin päivä ennen ensi-illan päivää.

On suden hetki. On paskavahdin aika (kysy merimieheltä). Yksi aika, kaksi ilmaisua, ensimmäinen kaiuttaa mielen mystisiä aavistuksia, toinen raapii katkerasti koettua realismia. Asetelmassa väikkyy yksi länsimaisen ajattelun peruspiirre, dikotominen skematismi. Sen voisi ehkä pukea myös muotoon kontrastinen bipolaarisuus. Semmoista on toimiminen teatterissamme. On suden hetkiä, on paskavahdin aikoja. Niitä on peräkkäin, päällekkäin, limittäin, sekaisin ja yhdessä ja erikseen. Vaan ei se pelkästään semmoista ole, dimensioita on rajattomasti. Niin paljon, niin monia, kuin vain kykenemme ajattelemaan, kokemaan ja tuntemaan. Kunhan vain kykenemme – ajattelemaan, kokemaan, tuntemaan.

Sekavaa? Elämä on. Teatterimme on elämää – huomennakin – upeasti!

- Arto - 

Tiistai-ilta, kolme päivää ensi-iltaan

On tiistai-ilta, kesäkuun yhdeksäntenä päivänä armon vuonna kaksituhattaviisitoista. On sata vuotta siitä, kun Akselin ja Elinan toinen lapsi Eero Koskela syntyi ja Halmeen Aadolf vaimoineen nimettiin hänen kummeikseen. On sata päivää siitä, kun lavasteryhmä ryhtyi rakentamaan Pentinkulmaa Ypäjän Musiikkiteatterin näyttämölle. Lavastemies istuu katsomon etupenkissä, vasemmalla, mihin aurinko vielä paistaa, istuu ja pyyhkii vaivihkaa kosteita silmäkulmiaan.

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti toistasataa. Niin monta meitä kaiken kaikkiaan on jokaisessa näytännössä tekemässä teatterielämystä katsojillemme. Ja itsellemme. Tee jotain, jolla on merkitystä, niin Puolustusvoimat taannoin markkinoi itseään työyhteisönä. Niin voi itseään esitellä myös Ypäjän Musiikkiteatteri. Sen palkeilla on mukana tekemässä sellaista, jolla on todellista merkitystä, ei kvartaalimitoitettua, ei taloudellisesti kannattavaa ahtaasti ajateltuna, ei kovinkaan merkityksellistä maamme ja maailmamme alati kovenevan nykymenon mielestä, mutta laveammin ajateltuna, yleisemmin ymmärrettynä, ihmistä ja ihmisen oloa pitkällä näkökannalla katsoen, vaikka Lascaux'n luolamaalauksista alkaen, parinkin kymmenen vuosituhannen takaa nykypäivään ja tästä samat parikymmentä vuosituhatta eteenpäin, niin… Yhdessä; itselle – yhteisölle – yleisölle!

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti sitä esitystä ja seitsemäätoista sen perään. Elinaa ja Akselia jännittää. Almasta ja Jussista niin tiedä, kun eivät näytä. Hermoileeko Halme, Paroni ainakin keskittyy kovasti. Vakavia ovat Salpakarit ja onko Anttookaan aivan rento, vaikka retee onkin. Entäs Aliina? Aune ilakoi, kuten kuuluukin, mutta… Otto ja Anna näyttävät aika rauhallisilta, vaan mistäs sitä tietää? Rautajärvi sentään soi rautaa, kuten yleensäkin. Pitäisi mitään tämmöistä toisista arvella, mutta kyllä kaikkia nyt jännittää. Voi olla, että joku järjestysmiehistämme on vielä aivan tavallisessa tilassaan, mutta kyllä hänelläkin pulssi nostaa kierroksia ja kiihdyttää, kun pukee ylleen järjestysmiesliivin.

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti toista puoliaikaa. Kiihdyttää ja kiihtyy tänä iltana, tiedostaa tilansa ja tilanteensa ja sanoo sen ohjaajan ääneen. Ei onnistunut ehjä läpimeno, ei ole valmista. Mielet kuohuvat ja miettivät, suut sanovat taikka vaikenevat, monenmoisissa mietteissä käydään kotiin. Epäilystä, pelkoa, kiukkua, epätietoisuutta, tuskailua, turhautumista, väsymystä, murhetta - tässä illassa saattaa sälähtää suuri osa siitä ihmisen tunteitten kirjosta, jonka värit eivät ole kovin valoisia. Vaan onko kukaan koskaan sanonut taikka edes ajatellut, että taiteen tekeminen on helppoa? Ypäjä Ensemble tekee taidetta, vaikka tuskin tohtii sitä ainakaan itse todeta. Hiukan helpompi on todeta, että tekee kulttuuria tai paremminkin toteuttaa kulttuuria, jopa korkeaa sellaista. Maailma ei semmoista hevin myönnä, se kun taitaa laskea koko käsitettä ja sen merkitystä ja sisältöä, kun laskee yhä vaan enemmän monetaarisissa ja ekonomisissa yksiköissä. Semmoiselle laskennalle ei vaan saa antaa periksi, ettei peri hukka koko ihmistä. Eikä anneta periksi tänäkään iltana, vaikka läpimeno ei onnistunut. Illan eväin mennään huomiseen.

On kolme päivää ensi-iltaan. Ypäjä Ensemble nostaa kierroksia ja kiihdyttää kohti neljättä vuosikymmentään. Takana on hieno historia, mukana on iso määrä ihmisiä, useita ensikertalaisia, monia nuoria. Tulevan perusta on aina menneessä, tyhjästäkin uutta tehdessä. Ypäjä Ensemblella on oiva perusta tehdä tulevaansa. Vaikka se ei siltä tänä iltana ollenkaan tunnu.

On tiistai-ilta, kesäkuun yhdeksäntenä päivänä armon vuonna kaksituhattaviisitoista. Lavastemies istuu katsomon etupenkissä, vasemmalla, mihin aurinko vielä paistaa, istuu ja pyyhkii vaivihkaa kosteita silmäkulmiaan. Näyttämöllä Ypäjä Ensemblen etujoukko avaa ääntään, koko komea monikymmenpäinen kööri roolipuvuissaan, avaavat ääntään ja itseään ensimmäisen ehjän läpimenon meiningissä. Kesken äänenavauksen tempaisivat lavastemiähen näyttämölle ja soivat hänelle Armorikkaita vuosia. On lavastemiähen syntymäpäivä, onnittelivat. Kaksitoista tuntia töissä teatterialueella ja sitten tuommoinen tuokio, silmäkulmia kostuttava. Maestro laskee tahdit ja läpimeno lähtee liikkeelle.

Ensikertalaisen silmin

Ollessani tänä vuonna ensi kertaa mukana Ypäjän musiikkiteatterissa olen havainnut ja oppinut monenlaisia asioita. Tästä keksinkin mainion aiheen blogikirjoitukseen, joten nyt on siis luvassa kohupaljastuksia teatterin meiningeistä!

Hulluus ja hyöty

Lähtökohtaisesti kaikki teatterin parissa puuhaavat (ainakin meillä Ypäjällä) ovat jollakin tavalla päästään vinksallaan. Eihän kukaan normaalijärkinen varmasti viettäisi suurta osaa vapaa-ajastaan ulkosalla – useimmiten vesisateessa – vaikkapa esittämällä puuta. Tai rakentamalla puita. Tai makkarakojua. Laulaen, kierien ja nauttien. Teatteri vaatii ja sisältää monenlaista hulluakin tehtävää, ja fiksumpi voisikin kai kysyä miksi tätä vuodesta toiseen tehdään? Ainakaan meidän teatterimme hyödyt eivät ole aineellisia. Ensimmäistä kertaa tätä tekemisen tunnelmaa tunnusteltuani olen tullut siihen tulokseen, että juuri ne aineettomat hyödyt ja ilot ovat niitä, miksi tätä hommaa pyöritetään. Teatterilta – tästä hullusta joukostamme – monet näyttävät löytäneen elinikäisiä ystäviä, joiden kanssa jaetaan ilot ja surut kaikilla elämän osa-alueilla. Jokainen meistä pääsee myös ammattitaitoisella johdolla harjoittamaan taitojaan ja jopa esittämään niitä, jolloin niistä saavat myös katsojat nauttia. Esimerkiksi rahallisen hyödyn sijaan teatteriharrastus on siis oiva keino löysätä omaa tiukkapipoaan, päästä kehittämään itseään, saada haasteita elämäänsä, löytää ystäviä ja nauttia onnistumisen ilosta.

Ihmiset ja tunnelma

Teatteri on omanlaisensa perhe, johon kaikki ovat tervetulleita, ja jossa jokaiselle löytyy oma paikka. On pieniä ja isoja koloja täytettäväksi, ja jokainen saa varustautua sen kokoisella statuksella kuin sopivalta tuntuu. Tässä perheessä ei myöskään olla turhan tarkkoja paikan vaihtumisesta, eli tietynlaiseen muottiin ei tarvitse sopia, vaan valinnanvaraa ja muutosmahdollisuuksiakin on. Teatteriperheessäkin näyttää olevan monenlaisia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä – ja hyvä niin! Vanhempia teatterilaisia, sekä iällisesti että kokemuksen puolesta, tulee kunnioittaa ja heidän antamiaan ohjeita kuunnella. Vastavuoroisesti heiltä saa tukea ja turvaa, kun sellaista tarvitsee. Ohjaajan ja muiden vetäjien edessä kaikki ovat kuitenkin samassa asemassa ja yhtä tärkeitä.

Niin kuin muissakin yhteisöissä, ei teatterillakaan yhteiselämä ole tietysti aina ruusuilla tanssimista, vaan jokaisella on huonoja päiviä ja välillä projektiin tai muuhun elämään liittyvät tunnepurkaukset ottavat vallan. Pääosin tunnelma on kuitenkin kotoisa, sisarellista kuittailua ja sisäpiirin vitsejä myöden.

Tekemisen meininki, ahkeruus ja sitkeys

Akseli Koskela toteaa teoksessamme kutakuinkin näin: ”Nää vaatimukset koskee työpäivän lyhentämistä. Aurinkonnoususta aurinkonlaskuun sanotaan. Mutta jos koko vuosi otetaan huomioon, eikä vaan keskisuvee, niin Suomen työmies tekee pitempää päivää kun aurinko”. Sitä en toki tahdo kiistää, mutta haluan lisätä teatteriporukkamme työmiesten lahkoon, mappiin, jossa on lueteltu aurinkoakin ahkerammat puurtajat. Teatterissamme työskentelee koko joukko kovanluokan miehiä ja naisia, jotka päivätöidensä ohella rakentavat kasaan esityksen ja kaiken siihen kuuluvan. Näyttelijät ovat pitkin talvea kokoontuneet Pohjantähden parissa pitkiksi viikonlopuiksi, jotka ovat pikkuhiljaa kevään saapuessa vaihtuneet pitkiksi illoiksi ja viikoiksi harjoitusten parissa. Samaan aikaan ovat lavastajat rakentaneet upeat puitteet esityksellemme, lipunmyyjät ja markkinoijat huolehtineet siitä että katsojiakin esityksellämme olisi, puvustajat ovat järjestäneet asuja ja ties mitä! Ainakaan ensimmäistä kertaa teatterin touhua läheltä seuranneena en ole edes päässyt kärryille siitä, mitä kaikkea esityksen aikaansaamiseksi pitää tehdä – tai kuka sen kaiken tekee – mutta sen olen havainnut, että niin paljon on tehtävää, että ahkeria käsiä kaiken toteuttaminen vaatii. Tämä joukko tekee useasti töidensä lisäksi vielä toisen työpäivän teatterilla, kelloa katsomatta, ja palailee kotiinsa vasta auringon painuessa mailleen. Esityskauden kynnyksellä varmasti jokaista painaa jo väsymys, mutta yhteistä tavoitetta saavutetaan juuri sillä sitkeydellä, ahkeruudella ja yhdessä tekemisen meiningillä, joita teatteriltamme löytyy.

Kuvat: Arttu Malin

Niin paljon kuin olen talven aikana teatterilla oppinutkin, on opittavaa varmasti vielä paljon, mutta mikäli elämäntilanteeni niin sallivat, ei ensimmäinen vuoteni Ypäjällä tule jäämään viimeiseksi. Olkaamme kuitenkin nyt vielä kiinni nykyhetkessä, nimittäin ensi-iltaviikko on alkanut.

Teatterilaiset: nyt sitkeytemme, taitomme ja hulluutemme punnitaan ja palkitaan!

- Milla -

On ensi-iltaan kolme päivää

On ensi-iltaa kolme päivää,

kahvia menee yötä päivää.

Niilläkin rahoilla olis varmaan velat kuitattu, mutta silloin ei olis koko prosessi edes alkanu.

Ei kaikki aina paikalla oo,

on töitä ja muuta sembaloo.

Saattaa sää myös rokottaa,

vaikkakin sinne meidät laitetaan räntään laulamaan.

On puvut ehkä kasassa, ei niistä tiedä? Kangasta joka paikassa.

Liiketkin menee niin ja näin,

ehkä väärinpäin.

Plarejakin jossain saatta vilahtaa, mutta se suottakoon, kunhan ohjaaja ei niitä nähdä saa.

Saattaa päässä kilahtaa!

Ei hiukset pysy kasassa,

pinnejä joka paikassa.

Naamakin tarvis meikkiä,

että lavalle uskaltais sännätä.

Mikkikin kaihertaa ei pysy paikallaan, ei laulusta kiinni saa.

Mikä kohta soitetaan?

Miksi me sitten tänne tullaan? Me ollaan tarpeeks hulluja tähän hommaan.

Meiltä löytyy sisua ja kanttia olla lavalla, vaikkakin joskus tuntuu ettei huvita.

Siis lippua ostamaan ja näytökseen saapukaa.

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, on yllätyksiä näytös pullollaan!

- Tuike - 

Kuva: Tuike Oja