Kun esityksiä on takana kolme ja edessä viisitoista, lienee aika pohtia omaa osaansa “pienessä” teatterissamme. Lainausmerkit eivät tarvinne selitystä. Ja jos joku ei tiedä, miksi tuon sanan ympärillä on lainausmerkit, tulkoon katsomaan esityksemme.
Kun harjoitukset alkoivat syyskuussa, olin vielä sitä mieltä että tottakai olen mukana alusta loppuun. Sitten kuitenkin draamaopintoni Huittisissa alkoivat vaatia veronsa ja energia ja innostus koulun ulkopuoliseen näyttelemiseen lopahti täysin. Ilmoitin tammikuussa, etten olisikan käytettävissä tulevaa produktiota silmälläpitäen. Sitten kuitenkin alkoi lähes sietämätön puhelinhäirintä suunnasta jos toisestakin ja kuukauden päivät jaksoin sanoa ei, kunnes minun oli lupauduttava mukaan. Sanoin kuitenkin koulun olevan etusijalla ja pääseväni harjoituksiin vasta toukokuun lopulla. Se ei kuitenkaan suureksi hämmästyksekseni ohjaajaa tai musiikinjohtajaa haitannut vaan he sanoivat, että tulet sitten kun ehdit.
Syy ohjaajan ja musiikinjohtajan rauhallisuuteen selvisi, kun luin roolini tarkemmin. Pentti Rautajärvi. Hirvittävällä paatoksella koko kylää käskyttävä suojeluskunta-aatteen mies. Suur-Suomen innokas kannattaja. Sotilaalliseen kuriin uskova opettaja. Lyhyesti sanottuna: hirveä ihminen.
Rooli on kuin tehty minulle, joka uskon kuriin ja järjestykseen ja tunsin olevani armeijassa kuin kotonani.
Kevät eteni ja paukut alkoivat koulun vuoksi loppua ja kun vihdoinkin ehdin musiikkiteatterin harjoituksiin, olin aivan kuitti. Ei kuitenkaan mennyt montaakaan päivää, kun tuo hullu joukko sai minuunkin puhallettua jostain energiaa ja aloin taas jaksaa muutakin kuin tuijottaa tyhjyyteen. Päivä kerrallaan myös produktio eteni ja laulut alkoivat osua kohdalleen ja liikkeet terävöitymään.
Esityskaudella kuulemani palaute on ollut lähinnä myönteistä, vaikka muutamat ovat kyselleet miksi minun pitää olla jatkuvasti niin vihainen. Ja juuri tuo positiivinen palaute katsojilta on muiden teatterilaisten ohella se, minkä vuoksi tätä jaksaa tehdä. Toisinaan tuntuu ettei jaksaisi enää kävellä lavalle kertaakaan tai laulaa nuottiakaan, mutta sitten taas kuulee joltakin ohimennen kuinka vaikuttunut hän on ollut teoksestamme ja sillä jaksaa taas seuraavaan päivään. Ja aina teatterimme lämpiössä on joku, joka näkee jos toinen ei jaksa ja käy halaamassa tai taputtamassa olalle, että kyllä tästä selvitään. Ja kyllä me selviämmekin. Teoksemme herättää niin voimakkaita tuntemuksia, niin katsomossa kuin näyttämölläkin, että virtaa riittää esityksen jälkeen vaikka mihin.
Vaan aina on kuitenkin parantamisen varaa ja vauhtia voi entisestään lisätä. Tästä teoksesta on sanottava, että vaikka nenäliinoja saattaa mennä toinenkin paketti, niin on tämä silti kokemisen arvoinen teatterielämys.
- Arttu -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti