Lavastemiäs se täsä ny si taas kumminki riipustaa,
vaikka mun mittään ennää pitäny, ko ne kulissit on ollu jo kuukauren kunnosa.
Mitä ny vähä piäntä viksausta ja maalaamista. Vaikka ei ne viksaukset
kumminkaan si ihan piäniä ollukka ja on sitä ollu maalaamistaki. Mutta siihen
mää en oo puuttunu, ko kerran. Velipoika ne kaikki kulissit on sillai sutannu,
ko Oskari, toi meitin lavastaja on halunnu. Mikkään maalari sekä, meinaan
velipoika, ko enempi se on semmone, ko siälä näyttämölä patseeraa ja essiintyy,
nykki vettää tota Koskelan Jussia, mutta pyssyy sillä sutiki käressä, paitti
mitä ny joskus puttoo ja päähänsä si ylleensä, ko koittaa korkeelta maalata.
Se si, ko määki sen kerran ny maalasin, ko sato, ni
ei päästy ulos mittään tekkeen, paitti Hannu, toi meitin näyttämömestari, ko se
on ni vikkelä, että vilahtaa vaan satteenki välitte, eikä juur kastu ja vaikka
kastuiski, ni sannoo, että kyllä kesä kuivaa ja jos ei kesä, ni aika kummiski,
ni mää maalasin pappilan sohvaa ja siittä tuli semmonen marjapuuronpunanen,
eikä se si tiätenkäs kelvannu, minkä mää arvasinki, ko se oli kyllä kamala, ni
pakko mun oli toreta itteni lavastusharrastusrajotteiseks. Mu en mää pensseliä
mihinkä santaan pannu, lykkkäsin sen velipojjaan kouraan ja sanoin, että panes
toi mihin si panekki, mää en siihen ennää koske. Vesipunttuun se sen si pani,
nuuka miäs, niiko Koskelan Jussille kuuluuki ja on semmonen tiätysti eruks
teatterillekki. Mu mitäs mää ny oikein si olinki sanomasa? Nii…
Niistä viksauksista. Tälle kaurelle mää olen tehny
niin paljon lissää peittoseiniä, etten koskaan. Ko ei niitä alkuusti pitäny
olla, ko pari ja aika piäniä neki. Semmoset mei tiätysti si kans alkuunsa
tehtiin ja siittä si seki viksaus alko. Meinaan semmosta harmaata ja haperaa ja
pualisammaleista seinälautaa mää ny si oon hakannu joka suuntaan, arreenan
oikeeseen laitaan ja vasseelaitaan ja molempien laitojen etteen ja taaksekki ja
ylös ja alas ja pystyyn ja vaakaan, että melkein tuli mieleen, että peittäsinkö
ny koko näyttämön.
Se oli si kans metka juttu, ko viime syksynä mei
oikein hunteerattiin koko lavastusporukalla, että semmosta harmaata lautaa ny
si ainaski tarttetaan, ko Pentinkulmaa tehrään ja si mei saatiinki sitä iso
kuarma, ko käytiin purkamasa yhren ison makasiinin seiniä. Mu si, ko sitä
Pentinkulmaa ruvettiin tekkeen, ni ei siinä mittään lautoja tarvittu, ko hirsiä
piti saara, että seinää ja kauheesti vaneria, että korkeita kuusia. Semmosia mei
si saatiinki.
Ja si se alkoki se, että toiki pitäs peittää ja
tohonki tarvittas jottain, ettei tommonen siältä paistais. Mää, paitti tyhmä, ni laiska kans, si kysyin
Oskarilta, että voisko tohonki panna vanerista, ko sitä meillä ny on, ni se
katto mua aika kauan ja sano si sillai vähä vinosti, että olis se laurasta
parempi. Meillä mittään lautoja ollu, taikka oli kyllä, mu ne meni kaikki
pyärön päälle, eikä piisannukka ja piti hakkee lissää, pariki kertaa ja si
viälä kolmannenki tosa toissapäivänä, ko ne oli taas loppu, enkä viäläkä tiärä,
että mihis mei ne kaikki si lopulta mahrettiin oikein hakata.
Mu si mei keksittiin, että onhan meillä tota
harmaata lautaa ja sitä mei si ruvettiin laittaan joka paikkaan, ko piti
peittää. Se oli si kans tosa toissapäivänä, ko sanoinki Makelle, tolle meitin
puhheenjohtajatirehtöörille, että ruppeisinkos mää semmoseks
peittoseinäpesialistiks, ko tätä nykyä sannoovat, että tarttee erikoistua
sillai ihan erilaiseks, että olis si sitä kaupallistaki mahrollisuuttaki. Make
siittä rupes jo vääntään mulle virmanki nimmee.
On se aika äijä, jaksaa vaa, vaikka putos puustaki
ja on si viäläki vähä käsipuali. Mu kyl se pittää hommat hanskasa, meinaan
yhresäki hanskasa, vaikka voi sillä tiätyski hanska olla siinä kippeesäki
käresä. Ei siltä hymy juur hyyry. Tosa eilenki illalla, ko ton meitin ansamplen
piti tehrä ensmäne ehjä läpimeno, että alluusta loppuun ilman, että Anu, toi
meitin ohjaaja kiljuu ennää juurikas mittään, ainaska kovin kovvaa ja
korkeelta, mihkä se sopraanona kyllä puhtaasti pääsee, ko semmoseen on tarvis,
eikä se si onnistunukka, meinaan se läpimeno, eikä Anu si kyllä kiljunukka,
vaan sano suoraan, että ei ny oo tarpeeks valmista ja siittä tuli si tiätysti
semmonen riisi, että tunteekki siinä si vähä kuahu, ni Make si vaan oli, ko
viilipytty, meinaan, ettei sillai ollenska mikkään tönkkö, ko pytyt tuppaa
olleen. Mu ei sekä ennää hymmyilly, oli vaan asiasa, että aikaa kool, ko sannoo
sillai nykykiälellä.
Vaikka mää siittä
mittään tiänny, ko lährin kotio, ko rupesivat harjottelleen. Kotona si kattoin,
ihan muisa asioisa, tota veispuukkia ja huamasin siältä semmosenki riittisen
ransaktion. Ihan se oli si samanlainen, meinaan Make, aamullaki, ko tuli
teatterille, ko aina ennenki, että ei se siittä mittään sanonu, siittä
riisistä, ko pörisi vaan, ko aina, että ruppee ny hoitaan sitä ja si tätä ja
viälä totaki ja lähtee ny tekkeen hankintoja, ko sillä oli muijaki mukana,
meinaan Auli, ko se hoitaa ny koko ton näytösaikaisen rahteerauksen,
meinaan kahvetta ja pullaa ja mitä kaikkee muuta ne ny si sielä oikein
tarjooka. Lähtiki si, mu keitti meille lissää kahvetta siinä lähtönsä lomasa.
Määki join, vaikka olin juanu jo ennenki, ensimmäiset itte keitinki, ko tulin teatterille
puali kahreksalta. Kahveen perrään lährin si siivoomaan.
Siittä mun si pitiki alun perinki puhua, meinaan
vleksipiliteetista, semmosesta, ko sannoovat, että nykymailmasa pittää pystyä.
Että ei aina vaan sitä yhtä ja sammaa koko ikänsä. Se on ny niin, että
lavastemiähen, lavastusharrastusrajotteisenki, pittää pystyä muuhunki. Mää en
sitä ennen oikein huamannukka, peittoseinien perrään rupesin vaan tekkeen
saresuajia, vaikka niillä ei o mittään tekemistä lavastuksen kanssa. Mutta
mulla oli tekemistä, ko niitä si rupesin ripustammaan. Ko sanovat, että
tulleeks tohon si semmonen. Ja si tohonki. Sillai on tullu nöyrä mustaki, että
sanon, että tullee. Enkä sano, että se on mei, ko tullaan ja si tehrään ja si
se on siinä, jos mei tullaan ja jos mei tehrään. Ruppee olleen hauskaa toiki
tuleminen. Nauratti, ko Anuki tosa taannoin kysy, että tuleeks tuohon…? En
nauranu, en ees hymmyilly, ihan olin vakava, ko vastasin, että tullee. Sisällä
kyllä kutitti kovastikki, vaikka vatta onkin kippee, ko tullee kahvetta juatua
näisä hommisa aika paljon. Velipoika ja Vellinki, toi Jari autto, että yhresä
saatiin si ne saresuajat sinne, minne pitiki, suurin piirtein ainaki. Että
anteeks vaan artistit, jos sattaa ja si tippuu teitinki niskaan niisä
orotusasemisa.
Siittä si tuliki mieleen, että on ne kumminki
lavastuksen asiaa ne saresuajakki, ko kerran tarvii rakentaa laurasta ja
pattinkista ja vanerista ja mistä ny millonki, mitä mei tehrään, että
onnistuttas esityksisä, onnistuttas mei kaikki yhresä. Ei sitä kannata
katekorisoira sillai vaan epämääräsen käsitteellisesti, että mikä on mitä
nimeltään ja sen mukkaan si mennään yksoikosesti, että ei kuulu mulle, ko mää
olen… Vaikka vaarallista on si taas seki, että kaikki kuuluu kaikille taikka
ainaki mulle. Mitäs siittäki si tulis, jos määki rupesin määkimään, että toi
tanssaaminen on ny ihan toisjalkasta taikka noi puvut ei ny yhtään ilmennä oikeeta
eppookkia. Siittä tulis isompi riisi, ko tosta eilisestä, ko milläs sen si
korjais muuton, ko mua muuttamalla, mihkä en tietenkä taipuis, paitti
pualiväkisin paikan, semmosen poissa pysyvän, suhteen.
Em mää tämmöstä aatellu, ko aamulla menin teatterille.
Keitin kahvetta, ko olin ensmäne tulija. Sitä si join pariki mukillista, ko
orottelin toisia ja kattelin siinä samalla, että, jos alottas tosta ja
alotinki, ko Jari tuli. Tehtiin peittokotelo yhrelle kaapelikiemuralle, ko se
oli pahasti näkösällä ja siinä vaan maasa sekasin. Si tuli toisekki. Ja si sitä
vasta oikein tehtiin. Pöytiä, tuoleja, telttoja, penkkejä, köysiä, tolppia,
kylttejä, kattiloita, kaappeja, hyllyjä, julisteita, esitteitä, reikiä maahan
ja reikiä seiniin, nauloja, vasaroita, ruuveja, rautakankia, lapioita, lekoja
kottikärryjä, linjaarirattaita, kivituhkaa, luutia, harjoja, imureita,
leikkureita, muoviliinoja, jatkojohtoja…
Ehtoolla jossain vaiheesa, ko artistit veti reenejä
näyttämöllä, oli vetäneet jo aika kauan, Pekka Paronin asusa kysy multa, että
paljos alkaa olla päiväsä pittuutta. Em mää sitä kalenteriaikaa ny minuutilleen
muistanu, eikä se sitä kysynykkä. Mää kattoin kelloo ja laskin ja sanoinki,
että taitaa olla neljästoista tunti menosa. Kattoin sitä siinä rooliasusaan,
kattoin niitä muitaki artisteja ja aattelin, että ko noi jaksaa, ni jaksan
määki. Söin si pari makkaraa, ko Jari rillas niitä koko porukalle siinä välisä,
ko menivät ykkösestä toiseen. Ja jaksonki si tehrä pari kiinnikettä, että ripustettaan
amppelit lippukopin lairoille ja ruuvasinki ne paikoilleen. Si lährin kotio.
Siä ne si vaa jäi jatkaan harjotusta.
Ny, ko tätä viälä riipustan, se aamu on eiline ja
tosa mun otsikosa on yli liikaa, ensmäne on huamena.
Valkenee torstaiaamu, kesäkuun yhdestoista,
sääennusteeltaan Ypäjällä sateeton, puoliaurinkoinen, viileä, tuulinen. Päivä
ennen ensi-iltaa. Täsmällisemmin päivä ennen ensi-illan päivää.
On suden hetki. On paskavahdin aika (kysy
merimieheltä). Yksi aika, kaksi ilmaisua, ensimmäinen kaiuttaa mielen mystisiä
aavistuksia, toinen raapii katkerasti koettua realismia. Asetelmassa väikkyy
yksi länsimaisen ajattelun peruspiirre, dikotominen skematismi. Sen voisi ehkä
pukea myös muotoon kontrastinen bipolaarisuus. Semmoista on toimiminen teatterissamme.
On suden hetkiä, on paskavahdin aikoja. Niitä on peräkkäin, päällekkäin,
limittäin, sekaisin ja yhdessä ja erikseen. Vaan ei se pelkästään semmoista
ole, dimensioita on rajattomasti. Niin paljon, niin monia, kuin vain kykenemme
ajattelemaan, kokemaan ja tuntemaan. Kunhan vain kykenemme – ajattelemaan,
kokemaan, tuntemaan.
Sekavaa? Elämä on. Teatterimme on elämää
– huomennakin – upeasti!
- Arto -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti